Maailmalla Marylandissa - kotona Suomessa

Amerikassa juhlitaan työn päivää vasta syyskuussa, eli Vappua täällä ei sen kummemmin juhlita mitenkään. Pojilla oli ihan normaali koulupäivä tänään, ja huomennakin. Minulla oli vielä yksi talviloma päivä käyttämättä ja pidin sen sitten tänään. Huomenna olen sitten töissä taas.

Sima oli laitettu käymään jo viime viikolla, kylläkin ilman fariinisokeria, mutta onnistui se ihan hyvin tavallisella tummanruskealla sokerillakin. Munkit sitten paistoin tänään. Pojilta paras kiitos taisi olla, kun Aki totesi simasta ja Miska munkeista, että maistuu ihan samalle kuin Suomessakin.

Tähän loppuun vielä pari kuvaa, ensin lauantaina bongatut maaorava (Tiku tai Taku Miskan mukaan) ja tosi komeasti kukkiva puu. Täällä on jo hetken aikaa puut kukkineet kaikissa väreissä, ja ovat kyllä hienoja!

Ja vielä päällepäätteeksi reppu, jonka Aki oli tehnyt koulussa käsityötunnilla, minusta oli tosi magee! Taitava poika!

Nyt on otettu kyllä viikonloppu niin rentoutumisen kannalta, että ei paremmasta väliä. Eilen käytiin vähän shoppailuterapiassa, tai siis pojat tarvitsivat molemmat uusia shortseja ja lenkkarit, ja jotain muutakin puutetta oli, muutama kauppa sitten kierrettiin. Ja käytiin Fuddruckers’issa syömässä, ihan virkistävän erilainen pikaruokalakokemus. Ko. paikka mainostaa, että heiltä saa maailman mahtavimmat hampparit, ja Mikanhan tietty piti sellainen saada, kuulemma oli ihan mainoksen veroista. Minun valinta, uuniperuna ja salaattikin maistui mainiolle, kotitekoiselle, eivätkä pojatkaan annoksistaan valittaneet.

Loppupäivä vietettiin kotosalla, lueskellen, pelaillen, soitellen kitaraa ja pianoa, löhöten, trampoliinilla hyppien, ja niin, katsottiin Jali ja suklaatehdas -elokuva DVD:ltä. Kirjan pojat olivatkin jo lukeneet, tai siis kuunnelleet, aiemmin. Näitä mun rakkaita klassikoita yritän aina pojille tuputtaa iltasatu- tai matkalukemisiksi. Elokuva oli jälkikasvun mielestä oikein hyvä, minun mielestä ei erityisemmin. En yleensäkään tykkää Johnny Depp’stä ja tässä elokuvassa jopa hän alitti riman ihan reilusti. Mutta olkoon, monet muut tykkää, ja se on hyvä se. Pääasia on, että tarina itsessään, siis se kirjassa oleva, on hieno. Ai niin, ja parturoin pojille kesätukat, sen jälkeen pääsivät poreammeeseen lillumaan.

Tänään sitten jatkettiin samaa pelailu, löhöily, musisointi ja lueskelulinjaa aamupäivä, ja ilta. Minulla on pari kirjaa kesken, ykköslukemisena Eragon ja vessalukemisena (juujuu, pitäähän vessassa lukemista olla, tottakai!!!) Darcy’s story. Niin, ja perjantai-iltahan minulla kului siinä, kun kuuntelin loppuun äänikirjan nimeltään the Minister’s Daughter (USAn painos tuolla nimellä, Englannissa nimellä Merrybegot). Siinäpä vasta oivallinen opus, suosittelen kovasti. Vaikuttava kirja!

Niin, mutta iltapäivällä sitten käytiin pelaamassa minigolfia, tällä kertaa se sujui minulla jo vähän paremmin kuin viimeksi. Viime viikollahan hävisin kaikille, tällä kertaa tulin toiseksi, jee! Mika ja Aki kävi vielä lenkilläkin tuolla isossa puistossa tässä iltasella, aktiivista sakkia ovat. Me on nyt googletettu kovasti ja suunniteltu sitä Vegasin reissua edelleen, mietinnässä on nyt, mennäänkö katsastamaan Grand Canyon samalla, kun kerran siellä suunnalla ollaan, ja jos, niin mistä kohtaa ja millä. Pitää vielä pohdiskella…

Sain tietää, että yksi minun ja työkaverini kirjoittama paperi oli hyväksytty erääseen konferensiin. Nyt sitten pitäisi vaan päättää, menenkö yksin  Las Vegasiin juhannuksen jälkeen, vai lähdetäänkö koko porukka. Hmm… No, eiköhän se tullut jo päätettyä, porukalla on mukavampaa!

Nyt sitten vaan miettimään, mitä kaikkea siellä sitten pitäisi nähdä, ja miten siellä ei kuitenkaan menisi miljoonia (hah, aivan kuin sellaisia summia olisikaan, kun ei edes tuhansia ole…) kaikkeen touhuun. Ja mitä muu perhe voi touhuta sillä aikaa, kun minä olen työhommissa. Konferenssi- ja siis myös majoituspaikkana on Monte Carlo -hotelli, ja reissupäivät 24.-29.6. Ehdotuksia ja kokemuksia otetaan vastaan!

Pari päivää oli sään puolesta taas tosi kylmiä ja koleita. Eilen satoi vettä, ja tänäaamunakin. Nyt iltapäivällä alkoi aurinko paistaa, ja ilma sitä myötä lämpeni. Viikonlopuksi ja alkuviikoksi on luvattu tosi kivaa keliä, vappua täällä vietetään kunnon helteessä, ainakin tällä hetkellä säätiedotus lupaa tiistaille 90 Fahrenheitin, eli melkein 30 Celcius-asteen, lämpötilaa. Hui!

Mielialakin on ollut sadetta ja aurinkoa. Syystä tai toisesta eilen oli oikein ennätysmasis päivä. Aloitin aamun töissä itkemällä oikein kunnolla ensimmäisen tunnin huoneessani. Olo keveni kummasti. Sitten lähdin vessaan pesemään kasvoiltani kyynelten jälkiä pois, ja sihteeri katsoi huolissaan, ja kysyi, että miten sinä olet tänään niin väsyneen näköinen. Totesin vain, että päästin äsken oikein kunnon itkut, ja nyt täytyy mennä pesemään kasvot, johon sihteeri nyökkäili ymmärtäväisesti, että juu, koti-ikävää, tottakai. En sitten viitsinyt alkaa korjailemaan sen kummemmin mitään. Ei kai mulla mitään varsinaista isoa syytä olisi ollutkaan antaa. Välillä vaan pitää tunteita tuulettaa vähän enemmän. Tänään onkin sitten ollut oikein mukava päivä. Että semmoista. Kivaa viikonloppua kaikille!

Miska ja muut eskarilaiset aloittavat kouluaamunsa sillä, että kirjoittavat vihkon sivun ylälaitaan kulloisenkin päivämäärän (esim. tänään 4-24-2007) taululta kopioiden, ja sitten saavat vartin verran piirtää, värittää ja kirjoittaa jotain, mitä on mielessä sinä aamuna. Se, mitä mielessä näkyy, aloitetaan aina sanoilla Minä näen. Joinakin aamuina Miskalla on mennyt enemmän aikaa piirtämiseen niin, että kirjoittamiselle ei ole jäänyt paljoa aikaa, ja joinain aamuna koko aika on mennyt sen kirjoittamiseen, mitä mielessä liikkuu. Joskus lause on jäänyt kesken, kun aika on loppunut. Joinain aamuna on nähtävästi ollut ajatus tyhjä, ja sen päivän sivulla on vain päivämäärä.

Yleensä tämä aamuvihko pysyy koulussa, mutta tänään se oli jostain syystä eksynyt reppuun, ja minä satuin sen sieltä bongaamaan. Viimeisen reilun parin viikon aikana oli vihkoon ilmestynyt seuraavat lauseet:

• I see sun. I see fläyörs. I see äplltrii.
• I see my skuul. I see my fräns. I see my theibls.
• I see my hose. I see my dog. I see my toyboks.
• I see the sun.
• I see the skuul. In skuul is Kolumbia.
• I see my mom and I laf my mom. I see my dad and I laf my dad. I see my big
• I see fish. I see the vadör. I see the äktopos.
• I see the appletree. I see the flayvör. I see the
• I see my mom. I see my dad. I see my biktatör.
• I see the cats. I see the dogs. I see the elefants. I see the dainosars. I see the zoo.
• I see the cat.

Kysyin Miskalta, ymmärtääkö opettaja nämä kaikki, ja kuulemma ymmärtää, koska Miska on ne Ms. Bien’ille sitten lukenut, eli ei haittaa, vaikka oikeinkirjoitus ei ole ihan aina sattunut kohdilleen. Nyt sitten kuitenkin olin ikävä äiti ja laitoin Miskan kirjoittamaan kullekin sivulle väärinkirjoitettujen sanojen alle ne oikeat versiot. Sinnepä sitten ilmaantui mm. sanat flowers, appletree, school, friends, tables, house, toy box, love, water, octopus, big brother ja dinosaurs.

Mutta olin oikeasti ylpeä siitä, miten hyvin Miska on tuossakin asiassa kehittynyt. Alkuun ei monesti tullut sivulle yhtään mitään, ja sen jälkeen tuli jonkun aikaa pelkkiä hyvin pelkistettyjä kuvia, esim. pallosta, tai oman käden ääriviivat piirrettynä. Nyt kuvat olivat hienoja, väritettyjä ja yksityiskohtaisia. Mahtavaa edistystä!

Nyt sitten on kesäkelit jatkuneet, ja ennustusten mukaan sama jatkuu ainakin torstaihin saakka. Tänään mittarissa on ollut jo 28 astetta, ja kyllä eilenkin jo hellerajat paukkuivat rikki. Ihana ilma! Hieman vain huolestuttaa se, että kun kesällä, heinä-elokuussa siis, täällä pitäisi olla 10 astetta tätä kuumempaa, ja kosteusprosentti lähes sata, niin mitenhän sitä sitten jaksaa lämmöstä nauttia. No, turha huolehtia tulevasta, paras vain nauttia tästä kelistä nyt kun on mitä nauttia!

Eilen käytiin useamman tunnin kävelyllä, ensin lompsittiin lähistöllä olevaan leikkipuistoon ja sieltä sitten kyläkeskuksen takana olevalle minigolf-radalle. Minigolf oli oikein mukavaa, vaikka minä hävisinkin hulppeasti. Jostain kumman syystä se minun pallo tuppasi aina menemään vesiesteeseen tai rajojen yli tai minne sattuu. Miska oli onnessaan, kun tuli toiseksi! Minigolffia käydään varmasti pelaamassa useamminkin, nyt kun opittiin missä se on ja miten homma toimii.

Tämä on nyt sitten ihan mainos. Sen verran läheltä liippaa omia hommia, että täytyy käyttää kaikki mahdolliset kanavat, että Owelaan saadaan paljon tutustujia, rekisteröityjiä ja pitempiaikaisiakin käyttäjiä.

Viime viikolla sosiaalista mediaa tutkiva SOMED-projekti avasi Owela’n (Open web lab). Se on avoin verkkolaboratorio, jossa ihan kuka vaan pääsee mukaan ideoimaan, arvioimaan ja testaamaan tulevaisuuden tuotteita ja palveluja, sekä antamaan palautetta.  Tarkoitus on, että Owelasta kasvaisi pikkuhiljaa merkittävä paikka, missä kuluttajat saavat äänensä kuuluville, käyttäjät voivat mm. osallistua uusien tuote- ja palveluideoiden luomiseen ja arvioimiseen.

Owelaan kannattaa käydä tutustumassa, ja jos yhtään kolahtaa, kannattaa rekisteröityä. Se ei maksa mitään eikä edellytä mitään, ja houkuttimena vielä ensimmäisen kuukauden aikana rekisteröityneiden kesken arvotaan MP3-soitin. Sivustolla on myös ensimmäinen kävijäkysely menossa, vastaajien kesken arvotaan elokuvalippuja. Olkaahan owelia!

Jännää, miten täällä säät vaihtelee, samalla viikolla saa useamman vuodenajan. Eilen oli yhtäkkiä yllättäen ihan kesäkeli. +25 lämmintä, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, vähän tuuleskeli. Oikein mukavaa!

Helmi, 2 v., tuli äitinsä Pirjon ja isänsä Jussin kanssa meille eilen kylään. Miska oli viikolla keksinyt, että lauantaina täytyy mennä viimeinkin käymään tuossa lähellä olevassa kotieläinpuistossa, jonka ohi ajetaan harva se päivä. Toimeliaana poikana samantien tarttui kännykkään, soitti Helmille ja kutsui sen mukaan.

Puisto osoittautui ihan mukavaksi paikaksi. Sieltä löytyi lampaita, lehmiä, hevosia, poneja, aasi, possuja, vuohia, kanoja, kalkkuna, pupuja, tipuja, ankkoja, ja kovasti tuttavuutta tekevä emu. Nähtiin lammaskoiraesitys, olisi ollut mahdollisuus mennä heinäkärryajelulle, ja Helmi ja Miska kävivät ratsastamassa hevosilla.

Näiden eläinjuttujen lisäksi siellä oli myös kehrääjä kertomassa ja näyttämässä vaiheittain, miten lampaanvillasta tehdään lankaa. Ja lisukkeena, vaikka meille ne kai loppujen lopuksi tuli pääkohteeksi, oli erilaisia satujuttuja, oli kolmen pienen porsaan talot, Pikku Purtilo -laiva, kenkätalo, sateenkaariliukumäki, kolmen karhun talo ja vaikka mitä muuta. Kiva paikka… pitäisiköhän alkaa suunnitella alanvaihtoa, ja perustaa Muhoksellekin tuollainen?

Ps. Ai niin, Mika kävi eilen myös eka kertaa täälläoloaikana parturissa. Olikin jo vähän ehtinyt tukka venähtää pitkäksi, kun ei reiluun puoleen vuoteen ollut saksia nähnyt. No, nyt tuli siisti kesätukka, ei jää turhia rusketusrajoja.

Koska tässä nyt olen jo toista viikkoa ihan omanapaisesti kirjoitellut vain meikätytön juttuja, mieteitä ja kuulumisia tänne, niin on varmaan jo aika kirjoittaa ihan vaan noista poikasista. Tiedän, että monia lukijoita kiinnostaa paljon enemmän se mitä jälkikasvulle kuuluu, kuin mitä minulle kuuluu…

Hyvää noille kuuluu, molemmille, näin niinkuin pääpiirteittäin. Tällä viikolla saatiin taas välitodistukset, aloitetaan vaikka niistä.

Miskalla on noussut melkein kaikki numerot todistuksessa, edellisessä todistuksessa kaikki oli 2:ia (Satisfactory), nyt oli kaikki paitsi yksi 1:iä (Outstanding). Numeroita tässä eskarivaiheessa annetaan seuraavista jutuista:

• Recognizes rights of others with courtesy
• Follows established rules
• Works cooperatively with others
• Exercises self-control
• Takes risks
• Listens attentively
• Responds appropriately to directions
• Persists when thinking through problems
• Works with accuracy and precision
• Writes legibly
• Completes classworks assignements

Näistä siis kaikki muut oli erinomaisia, paitsi tuo että jaksaisi ajatella ongelmat läpi kunnolla, se oli tyydyttävällä tasolla. Tosi hyvin on edistynyt, en olisi uskonut, että mikään näistä mihinkään tänä vuonna kakkosista olisi muuttunut.

Akilla taas on jo totuttuun tapaan melkein kaikki arvosanat A:ta (90-100%, Student performs at highest level). Tällä kaudella näitä olivat:

• matematiikka,
• liikunta,
• tekninen työ,
• maantieto ja
• luonnontieto.

Sitten yksi aine (tai kaksi ainetta, riippuu katsantokannasta) oli B (80-89 %, Student performs at high level). Nämä olivat

• Reading ESOL ja English ESOL, eli English as a second language.

Näissäkin opettaja on laittanut kommentin, että Aki kehittyy hyvää vauhtia, mutta nähtävästi olisi sitten odottanut vielä jotain enemmän. Erityisessä lukemis-kohdassa on merkintä, että tarvitsisi lisäharjoitusta, ja hänelle ehdotettiinkin siihen heinäkuussa kesäkurssia, jolle Aki ei kyllä valitettavasti pääse, koska ollaan Suomessa lomalla just siihen aikaan.

Samassa kesäkoulussa olisi ollut myös mahdollisuus tehdä matematiikan lisäharjoituksia. Viime vanhempainvartissa matematiikan opettaja sanoi, että haluaisi hyppäyttää Akin yhden luokan yli matikassa. Nythän Aki käy normaalisti 6-luokan matikkaa, mutta opettaja haluaisi, että syksyllä Aki aloittaisi 8-luokan matikan, ja sen takia 7-luokan asiat pitäisi jotenkin käydä kesän aikana läpi. Olin vähän sitä mieltä, että kannattaako hypätä minkään yli tässä vaiheessa, kun syksyllä on vain muutaman kuukauden täällä koulussa, ennen kuin mennään Suomeen. Opettaja kuitenkin perusteli hyvin ensin sillä, että Aki saattaa turhautua niillä hänen tasolleen liian helpoilla tunneilla, ja toiseksi, voihan olla, että Suomessa sitten menevät koulussa sen verran nopeampaa matematiikassa eteenpäin, että Akilla seiskalla tulee ne asiat, mitä täällä tulee vasta kahdeksannella. Akilta itseltä kyselin, mitä haluaa, ja hän oli oikein valmis menemään yhden luokan ylemmälle matikalle, joten se sitten ratkaisi asian.

Mitähän muuta sitten? Aki oli tänään eka kertaa pyörällä koulussa, meni yhdessä kaverinsa Oscarin kanssa. Aki menee 9.-11.5. kaikkien koulun kuutosluokkalaisten kanssa leirikouluun tunnin ajomatkan päähän, se tuntuu melko jännältä, ainakin äidistä.  

Miska tykkää kovasti, kun tänään tuntuu taas siltä, että kevät tulee, ja odottaa kovasti sitä, että huomenna pääsee Helmin kanssa pitkästä aikaa leikkimään. Miskalla on nuo leikkikaverit vähän vähissä, lähinnä Akin kanssa touhuaa, ja kun Aki ymmärrettävästi haluaisi aina välillä olla ilman pikkuveljeäänkin, niin siitä sitten seuraa vähän pahaa mieltä. Kumpikin pelaisi pleikkarilla ihan niin paljon kuin vain annettaisiin, ja trampoliini on nyt taas mieluinen, kun ilmat vähän parani. Kylmällä ja sateella siellä ei oikein viitsi hyppiä…

   Veljekset kuin ilvekset…

Välillä pojat aina heittelee toisilleen englanniksi lauseita ja lausahduksia, Miskakin on jo niin paljon oppinut, että pysyy hyvin kärryillä siinä, mitä Aki sanoo, ja osaa vastata asianmukaisesti. En kuitenkaan allekirjoita enää sitä väittämää, minkä kuulin monelta taholta silloin ennen tänne tuloa, eli että lapset oppii kolmessa kuukaudessa ihan hyvin puhumaan vierasta kieltä. Miskalla ainakin ensimmäiset 2 kuukautta olivat tosi vaikeat, seuraavana kahtena kuukautena tapahtui tosi paljon kehitystä, mutta kyllä nyt vasta, kun täällä ollaan oltu ihan himpun vaille puoli vuotta, voi sanoa, että hän pärjää englannilla. Eikä tosiaan mitenkään sujuva ole tai joka asiaa ymmärrä. Mutta nyt ei ole enää sillälailla vaikeaa kuin alussa oli, ja perusasiat pystyy puhumaan.

Kumpikin kaipaa kovasti Suomea, varsinkin kavereita siellä, mutta myös sukulaisia, ja kotia. Miska ei halunnut täällä edes järjestää 7-vuotissynttäreitään toukokuussa, 11.5., totesi vaan, että ei hän halua täällä ketään kutsua, vaan että sitten heinäkuussa Muhoksella pidetään synttärit, johon ne kaikki parhaat kaverit kutsutaan, Mari ja Anna ensi nenässä. Että tiedoksi vaan Laitasaareen, 14.7. liikennepuistossa vietetään juhlia. Akillahan muutenkin sattuu synttärit Suomessa olon ajalle, täyttää 13 vuotta sitten 15.7. Hui, virallisesti teini-ikäinen!

Paljon pojat puhuvat siitä, mitä sitten Suomessa tehdään, mutta onneksi eivät kuitenkaan tunnu olevan tyytymättömiä täällä oloonkaan, ihan hyvin ovat tännekin sopeutuneet. Kertakaikkiaan yllättävän hyvin, eiköhän meillä aikuisilla ole sopeutuminen loppujen lopuksi ollut hankalampaa kuin noilla lapsilla.

Blogejaan pojat kirjoittavat säännöllisen epäsäännöllisesti. Miskaa varsinkin on ollut välillä tosi vaikeaa houkutella kirjoittamaan, mutta eiköhän se nyt taas ahkerammin päivittele. Yritän kannustaa, että ainakin kerran viikossa, viikonloppuna, kumpikin jotain vähän kirjoittaisi (Tiedättehän, ne perinteiset kasvatuskeinot; uhkailu,kiristys ja lahjonta… ennen ei pleikkaria pääse pelaamaan, kun 10 riviä on blogiin kirjoitettu, tai jos nyt lauantaina karkkipäivänä kirjoitat, niin saat sitten ottaa karkipussista karkin… ainakin vähän liioitellen).

Nyt tarvii varmaan lopettaa, tämä blogin päivitys kun on hyvä keino vaikuttaa muka-kiireiseltä; enhän minä nyt ehdi siivoamaan, kun on näin tärkeää tekemistä… Nyt kuitenkin alkoi omatunto soimaamaan, kun toinen tuolla just äsken imuroi ja nyt kuuluu pesevän vessoja, ehkä pitäisi mennä kysymään, voisinko jossain vähän auttaa tuota meidän koti-isää. Hauskaa viikonloppua teille kaikille, ja suurkiitos, kun jaksoitte kommentoida sinne parin bloggauksen päähän niin runsain joukoin. Lämmittää mieltä nähdä niin pitkä lista tuttuja ja virtuaalituttuja, jotka oikeasti lukevat näitä minun naputuksia. Ei tämä olisi ollenkaan niin kivaa ilman teitä!

Tutkijan työ on siitä mukavaa, että jos vaan jaksaa ja haluaa ja onnistuu löytämään maksajan, niin reissaamaan pääsee kohtalaisen hyvin, erinäisiin konferensseihin, projektikokouksiin ja verkostoitumistapahtumiin. Minä olin siis viime viikolla ARES’07-konferenssissa Wienissä. Esitin siellä yhden paperin meidän viime vuotisen tutkimuksen perusteella tehdystä työstä.

Varsinainen verkostoituminen noissa tapahtumissa hoituu yleensä taukojen ja yhteisten illallisten aikana. Tuollakin oli paikalla useampisataa ihmistä ympäri maailmaa, joidenkin kanssa siellä sitten juttelinkin. Vaikka en kyllä mikään small talk -osaaja sinällään olekaan. Yleensä vaan tämän alan tapahtumat on täynnä miehiä, joten jo se, että olen nainen, antaa minulle jonkunlaisen edun verkostoitumisessa. Minä ja nimeni jään mieleen, ja monet tulevat kysymään, mikä minun tutkimusaiheeni on ja mistä olen kotoisin.

Tiistai-iltana meille konferenssiosallistujille oli järjestetty kierros Klosterneuburgin luostarissa, ja erinomainen illallinen luostarin kellariravintolassa luostarin omia viinejä maistellen. Tuli maailman pienuus mieleeni, kun sain tänään yhdeltä osanottajalta kuvan, jonka oli ottanut meistä muista hänen seurassaan pöydässä istujista. Kuvan siis otti argentiinalainen tutkija, ja kuvassa olevat henkilöt ovat vasemmalta oikealle Sri Lankasta, Bangladeshista, Suomesta/USAsta, Puolasta ja Kanadasta. Ihan hyvin riitti jutunaiheita, niin työsaralla kuin ihan muutenkin, vaikka ihan eripuolilta maailmaa oltiin.

Wien oli muuten todella kaunis kaupunki, varsinkin jos tykkää vanhoista rakennuksista, kirjoista, museoista, patsaista ja sen semmoisesta. Tonavan olen aina haaveillut pääseväni näkemään, se oli kyllä pienoinen pettymys, ainakin juuri siinä Wienin keskustan kohdalla. Ehkä joskus vielä pääsen risteilylle sitä pitkin, jospa se on  aukenee kauempana keskustasta niin kauniina kuin kuvittelin sen olevan.

Kiitos Pöllolään ja Lopakkalaan, kun teitte meille läksiäislahjaksi upean kalenterin, jossa on kaikki tärkeät päivät merkittyinä! Mika muisti eilen, että meillä oli 9-vuotishääpäivä, ja pojatkin olivat sen kalenterista bonganneet.

Sain ihanan lahjan, johon kuului 2 SingStar-pleikkaripeliä (Pops ja Rocks), ja hurmaavia kookoksen tuoksuisia hemmottelutuotteita vartalolle, kylpyvaahtoa ja kaikkea! Ja hienon kukkakimpun! Olin ihan otettu! On se tuo mies vain niin rakas, ja täynnä yllätyksiä!

Kaiken hyvän päälle Mika oli ottanut selvää, missä on seudun paras thairavintola, ja vei meidät sinne syömään kolmen ruokalajin aterian. Minun pääruokavalintani oli Pad Prig Khing Chicken & Shrimp. Voi että oli herkkua, ja annoksessa oli täydellisen maun lisäksi silmänruokaakin riittämiin!

Kuka blogissani käy?

Koska luet tätä, se tarkoittaa että sinun täytyy kommentoida (Myös tuttujen!).

Kommentoi ihan mitä haluat, kunhan teet sen, ainakin kerran.
Ja kommentoi, vaikka lukisit tätä kuinka jälkijunassa, tämä on aina ajankohtainen. 

Laita tämä teksti omaan blogiisi, jos sellainen on, ja nappaa kaikki lukijasi!

Tämä on kopioitu Kiinan Kotirouvan blogista.

Kuohuksissani olin ajatellut kirjoittaa vielä pitemmän ja yksityiskohtaisemman raportin kamalasta kevätmyrskystä, joka viivästytti reissusta kotiin pääsyä kohtuuttomasti. Nyt yhden yön hyvin nukuttuani ja arkeen palattuani huomaan, että vaikeudet olivat kuitenkin onneksi suurelta osin omassa päässäni ja väsymyksen ja turhautumisen aiheuttamia. Loppujen lopuksi iso osa asioista sujui varsin jouhevasti vaikeasta tilanteesta huolimatta. Eihän sille myrskylle kukaan mitään voinut. Ja lopputulos on se tärkein, eli minä olen turvallisesti kotona, ja matkalaukutkin (ja niiden sisältö) ovat tallessa. Tässä siis matkan viimeisen etapin sujuminen enää vain pääpiirteittäin. (Juu, tiedän, että tämäkin on pitkä, olkaa siis iloisia, että en kirjoittanut niin yksityiskohtaisesti, kuin ensin aioin!)

Jouduttiin tunnin verran ennen New Yorkiin laskeutumista kiertelemään siinä ympäristöstä, koska sääolot olivat melkoisen kehnot ja kentälle ei voinut päästää normaalia määrää koneita yhtä aikaa. Laskeuduttiin siis noin viiden aikaan sunnuntai-iltapäivällä. Kapteeni kuulutti, että yli 100 jatkolentoa on peruttu, ja jokaisen jatkomatkustajan on syytä käydä tarkistamassa oman lentonsa tilanne tulopalvelussa.

Minulle kerrottiin tulopalvelussa, että minun lentoni on lähdössä normaalin aikataulun mukaisesti, klo 20.10. ja siitä tyytyväisenä kiikutin matkalaukkuni tullin läpi jatkomatkustajien hihnalle. Rauhassa siirryin jatkolennon terminaaliin, kävin vähän kaupassa siellä ja menin loungeen kuluttamaan aikaa, siellä kirjoitin iloisella mielellä tuon edellisen postauksen.

No, annas olla, kun siirryin portille toista tuntia myöhemmin, saankin kuulla, että minunkin lento on nyt peruttu. Kiirehdin takaisin loungeen kysymään muita mahdollisia lentoja, mutta lounge-emännät sanovat, että ensimmäiset vaihtoehdot ovat seuraavana päivänä, ja että alueen hotellit ovat täynnä. Ajattelin, että voisin lähteä junalla tai bussilla, ja he etsivät minulle aikataulut näihin, viimeinen Greyhoundin bussi lähtisi klo 22 Baltimoreen, ja voisin ehtiä siihen, jos lähtisin heti. Ongelmana oli vain se, että matkalaukkuni olivat siellä jossain, menossa koneeseen, joka oli peruttu.

Minua neuvottiin menemään matkatavaraetsintä-virkailijoiden luokse, ja siellä oli se tämän reissun ikävin paikka. Virkailijoita ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ihmisten huoli laukuistaan, eivätkä he olleet valmiit tekemään juurikaan mitään niiden löytymiseksi. Yhteen paikkaan yrittivät soittaa, mutta kun sieltä ei vastattu, ilmoittivat, että muuta eivät voi tehdä. Vain niille asiakkaille, joista oli tiedostossa jo selkeä ilmoitus, että laukku oli jäänyt jollekin tietylle asemalle matkan varrella, he suostuivat tekemään mitään, eli käytännössä ottamaan ylös toimitusosoitteen, mihin laukku sitten sen saavuttua vietäisiin. Muille totesivat vain, että eivät tee mitään, ja että meidän pitäisi vain itse etsiskellä laukkujamme eri matkatavarahihnoilta.

Minä sitten jonkun ajan päästä löysinkin toisen matkatavarani, pahvilaatikon, eräältä hihnalta, jossa se oli maannut tuntemattoman ajan odottamassa, kuka sen noutaa. Mutta varsinaista matkalaukkuani, jossa kaikki tärkeimmät tavarani olivat, ei sieltä löytynyt. En tiennyt, mihin aikaan lennon peruutus oli saatu tietoon, enkä osannut sille kyseiselle hihnalle tulla laukkua etsimään ennen kuin pitkän ajan päästä, kierrettyäni loungen ja matkatavaraetsintä-virkailijoiden kautta parin terminaalin kaikki matkatavarapisteet. Siksi minua hirvitti, että jospa ne tavarat olivat tulleet sille hihnalle jo ties kuinka kauan aikaa sitten tahansa, ja joku muu olisi päättänyt ottaa minunkin laukkuni sieltä vartioimattomalta hihnalta itselleen ja kävellä niine hyvineen ulos. Se kun olisi ollut siellä ihan mahdollista.

Pyysin virkailijaa tekemään ilmoituksen toisesta laukustani, kadonneesta matkatavarasta, jotta voisin sen laatikkoni kanssa lähteä bussiin ja ehtisin vielä samana yönä kotiin. Virkailija vain katsoi minua kuin halpaa makkaraa, ja totesi, että ei väliasemilla voi tehdä ilmoitusta jälkeenjääneestä matkatavarasta, ainoastaan pääteasemalla voi sen tehdä. Ja minun pääteasemani on Washington, joten minun on mentävä Washingtonin lentokentälle, jos haluan ilmoittaa kadonneesta laukusta. Minä sanoin, ja muut matkustajat minun vieressäni toivat julki olevansa samaa mieltä kanssani, että kyllä New York nyt on minun määränpääni, koska minulla ei ole mitään lentoa tästä eteenpäin, enkä minä mitenkään pääse nyt Washingtoniin sitä katoamisilmoitusta tekemään. Virkailija kuitenkin totesi ilmoituksen tekemisen olevan mahdotonta, ja sanoi, että ei minulla ole muuta vaihtoehtoa, kuin odottaa, että laukku jostain ilmaantuu, tai sitten lähteä bussille ilman sitä laukkua, jolloin se sitten mahdollisesti makaa jossain hihnalla siihen asti, että kuka tahansa halukas sen sieltä noukkii. Sitä kun ei kertakaikkiaan voi ilmoittaa kadonneeksi täällä, jolloin he virkailijat eivät sitä hihnalta talteen poimi.

No, lopulta, puoli kymmenen pintaan, sain kuin sainkin sen toisenkin laukkuni; edelleen olin kierrellyt niitä matkatavarahihnoja ja käynyt välillä virkailijoilta kysymässä, onko mitään tietoa, mihin loput laukut peruutetuista koneista voisivat tulla. Sitten yhtäkkiä, erään hihnan ohi kävellessäni, näin kuinka minun laukkuni tipahti siihen. Voi sitä ilon päivää!

Tässä vaiheessa oli kuitenkin selvää, että en enää ehdi siihen viimeiseen bussiin. Lähdin tavaroineni toiseen terminaaliin jonottamaan lipputiskille, jotta saisin selville, mitä vaihtoehtoja minulla nyt on. Kun lopulta pääsin lippuvirkailijan luokse, hän tutki tilannetta, ja totesi, että paras vaihtoehto on yrittää lähteä seuraavana aamuna LaGuardian kentältä Baltimoreen, se lento voisi oikeasti toteutua todennäköisemmin kuin mikään JFK:lta Washingtoniin.

Koska olin lentänyt AA:N lennolla Euroopasta, virkailija sanoi voivansa tehdä poikkeuksen ja antaa hotellikupongin, jolla saisin huoneen lentokentän lähellä olevasta Ramadasta, jos siellä olisi tilaa. Tähän tulisi oikeasti kuvaus pitkistä jonoista ja vaivalloisesta matkasta ja vesisateesta ja epävarmuudesta ja epämukavuudesta ja nälästä ja väsystä ja äärimmäisen huonosta hotelliyöstä ja armottoman aikaisesta aamuherätyksestä ja niin poispäin, mutta tyydyn nyt vain sanomaan, että loppujen lopuksi sain pääni tyynyyn muutamaksi tunniksi sinä yönä, ja aamulla klo 4.45 pääsin lähtemään taksilla LaGuardian kentälle.

Siellä taas aika kului iloisesti jonottaen muiden edellisestä päivästä asti odottaneiden matkustajien kanssa ensin lähtöselvitykseen, sitten turvatarkastukseen (jossa tietysti minut valittiin erityistarkastukseen), ja portille. Viime hetkeen saakka oli epäselvää, pääsisikö koneemme lähtemään, suurin osa koneista oli kuitenkin peruttu, mutta lopulta klo 8.30 meidät pyydettiin portilta vesisateisen pihan kautta koneeseen. Koneen portailla seisoessamme kävi kuitenkin ilmi,että se kyseinen kone olikin menossa ihan eri paikkaan. Kun lentoemäntä kuuli meidän haluavan mennä Baltimoreen, hän komensi meidät takaisin kentälle tuuleen ja vesisateeseen odottamaan. Lopulta sitten pienoisten selvittelyiden jälkeen se oikea konekin löytyi, käveltiin sitten siinä myrskyssä kenttää pitkin seuraavan portin lähelle, olivat laittaneet sen meidän koneen väärään paikkaan…

Lopulta siis päästiin kuitenkin ilmaan. Lento oli tosi pelottava, kone keikkui kovan myrskytuulen takia miten sattuu, ja välillä tipahti ison matkaa alaspäin ja vaappui ja huojui ja natisi. Mutta niin vain perille päästiin, Mika oli vastassa ja laukutkin tulivat. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kotona olin sitten puolisen vuorokautta myöhässä, vähän ennen yhtätoista maanantai-aamupäivällä. 30 tuntia oli kulunut aikaa siitä, kun olin tullut Helsingin kentälle ja kuvitellut olevani samana iltana kotona.

Minulle yksi vaikeimpia asioita täällä vaihdossa olossa (kaikkien byrokratia- ja muiden järjestelyjen lisäksi) on ollut se, että totuttua kaveriverkostoa ei ole lähellä. Vaikka kuinka kirjeet kulkee, puhelimet toimii, sähköposteja vaihdetaan ja skypettääkin voi, niin ei se ole sama. Jotenkin sitä tarvitsee sellaisia tyttöjen iltoja, joissa akkaporukalla höpötetään ja vuodatetaan ja nauretaan ja ollaan yhdessä. Tai kävelylenkkejä, joissa voi pölöttää kaikkea maan ja taivaan välillä, mitä mielessä liikkuu.

Nyt kun puoleen vuoteen ei ole yhtään sellaista ollut, on selkeästi päässyt asioita patoutumaan sisälle, ja Mika-reppanakin on joutunut kärsimään paljon sellaisesta naputuksesta, minkä normaalitilanteessa olisin purkanut muualle. Kun ei pääse pikkuasioita purkamaan ulos, niin niistä kasvaa pikkuhiljaa isoja asioita, osittain ihan turhaan.

Lauantai-iltapäivänä lensin Wienistä konferenssimatkalta Vantaalle, missä vietin yhden yön erittäin hyvässä seurassa, ja nyt on sitten akut taas ladattu, paineet purettu ja hermot miljoonasti löysemmällä kuin hetki sitten!

On niin ihanaa olla ystävien seurassa, joiden kanssa voi olla juuri sellainen kuin on, ja tietää, että kaikki ymmärtää jo puolesta sanastakin, mitä tarkoitan milläkin, ja jotka osaa antaa eri näkökulmia ja laittaa asioista oikeaan perspektiiviin. Kokoonnuttiin kuuden tytön kesken, syötiin, juotiin, juteltiin, naurettiin, pelattiin, laulettiin, kaiken kaikkiaan vietettiin niin ihanaa laatuaikaa, kuin vain voi olla. Kiitos teille kaikille!!! Oli mahtavaa, ja nyt taas jaksaa!

 Ilmeitä lauantai-illalta

Kaiken sen hyvän lisäksi sitten vielä tänään ennen lennolle lähtöä juttelin puhelimessa Oulun suunnalle parille rakkaalle ystävälle, ja sain siitäkin lisää hyvää mieltä ja energiaa. Kaiken kaikkiaan oli ihanaa olla taas puolen vuoden jälkeen vaikka edes näin lyhyen aikaa Suomessa. Kyllä se on koti! On niin ihanan tuttua, kun talitintti laulaa. Sitä ei aina edes hoksaa, mistä pienistä asioista tuttuuden ja kotoisuuden tunne muodostuu. Nyt tuntuu siltä, että kesä on jo lähellä ja heinäkuu ja sen mukana Suomeen lomalle lähtö jo nurkan takana. On hyvä olo!

(Vielä kun pääsisi reissulta kotiin… Tämä bloggaus on kirjoitettu kesken matkanteon, ja näyttää siltä, että Nykissä tulee mutkia matkaan kamalien sääolosuhteiden takia.)

Jaana haastoi minut paljastamaan jonkun nolon tapauksen. Eilen sitten mietin kovasti, mikä olisi sellainen, mikä olisi tarpeeksi mutta ei liikaa nolo, jotta se viitsisi tänne kirjoitella. Oli muuten vaikeaa! Pikkunolouksia teen harva se päivä, mutta ei ketään kiinnosta, miten minulla on taas ruuat rinnuksella tai ymmärsin jonkun jutun ihan väärin ensin. Ja sitten muutama ylinolo juttu on, mutta kun niitä ei kertakaikkiaan kehtaa edes paljastaa kuin erittäin harvoille ja valituille. Lisäksi minulla on taipumus unohtaa sellaiset keskinolot jutut kohta niiden tapahduttua, muistini on selkeästi valikoiva. Joten tässä tapaus lapsuudesta:

Olin Närpiön uimahallissa noin 9-vuotiaana. Kovin monta kertaa en ollut uimahallissa siihen ikään mennessä käynyt, mutta pari kertaa kuitenkin, niin että periaatteessa tiesin, miten siellä käyttäydytään. Kävin tomerasti suihkussa ja saunassa, ja sitten eikun uimaan. Se nolous tuli siitä, että kun olin päässyt uima-altaan reunalle, huomasin, kun joku ihminen katsoi vähän oudosti. Uups, olin tohkeissani unohtanut saunan jälkeen tyystin laittaa uimapuvun päälle!!! Melkoisen nopean ravin otin takaisin pesuhuoneen puolelle, hipsin saunaan vähän hengähtämään, ja kun olin häpeästäni selvinnyt, menin laittamaan uikkarit päälle ja sitten takaisin sinne altaille. Kaikkea sitä sattuu…

Edit: Ai niin, minunhan piti haastaa joku, se ihan unohtui… Olisipa kiva kuulla vaikka Antitätin ja Kiinan koti-isän noloja juttuja.

Jee, mahtavaa! Kärpät toi taas Suomen mestaruus -pokaalin Ouluun!

Tässä pitkällisen työn ja vaivan tulos, Marylandin ajokortti! Nyt minulla siis on virallinen henkkari, mitä voin esitellä kysyttäessä, ja onhan tuo ihan kiva matkamuisto tästä vuodesta tämän jälkeenkin. Kuva on ihan tarkoituksella vähän suttuinen ja tuhruinen, että ei ihan kaikesta saa selvää, mutta oleelliset asiat siinä kyllä näkyy. Tuntuu kivalta, kun sen nyt lopulta sai!

Ps. Nyt on reissuraportit päivitetty, jos kiinnostaa lukea tuosta alempaa.  

Perjantaiaamuna lähdettiin sitten ajamaan Bataviasta kohti New Yorkia, matkaa n. 500 kilometriä.

Melkoisen suoraan ajeltiin, ei edes paljoa pysähdelty, ja perillä oltiin neljän jälkeen. Meillä oli hotelli New Jerseyn osavaltion puolella, Newarkissa, koska Manhattanin hotellit on niin suolaisen hintaisia, että ei niihin oikein ole varaa. Majoituttiin Comfort Suites –hotellissa, voin suositella muillekin, hinta oli edullinen, ja siihen kuului hyvä aamupala ja nettiyhteys. Ja isot huoneet, meillä oli kaksi parisänkyä ja vuodesohva ja hyvin mahduttiin. Ja hotelli on mailin päässä Newarkin rautatieasemasta, josta pääsee junalla vajaassa puolessa tunnissa Manhattanille edullisesti, puolellatoista taalalla.

Silloin perjantai-iltana ajettiin Liberty State Park -puistoon, mistä oli hyvät näkymät New Jerseyn puolelta Manhattanille, ja Vapauden patsaan selkäpuolelle. Siellä ihmeteltiin aikamme pilvenpiirtäjiä. 

Seuraavana aamuna sitten lähdettiin kothi Manhattania. Ensin taksilla juna-asemalle, sitten junalla Manhattanille, World Trade Center -asemalle. Siinä hetki ihmeteltiin raunioita ja rakennustöitä, ja jatkettiin sitten matkaa metrolla. Mentiin Rockefeller Center’iin, jonka aukiolla lapset luistelivat luistinradalla, ihan niin kuin monessa elokuvassa ja sarjassa on näkynyt. Rockefeller Centerin huipulle mentiin ensin hissillä 67. kerrokseen ja siitä sitten vielä liukuportaita ja tavallisia portaita ylös, niin että lopulta oltiin 70. kerroksessa, katolla. Sieltä oli tosi erinomaiset näkymät yli Manhattanin, ja varsinkin Central Park ja Empire State Building näkyivät hienosti. Tuulihan siellä tietty kovasti ja vähän oli kylmä taas, mutta eipä se haitannut, melko pitkään siellä viivyttiin.

Sitten käveltiin Times Squarelle päin, matkalla ostettiin yhdestä kadunkulmasta hodarit niin kuin siinä kaupungissa vissiin kuuluu tehdä. Kaiken kaikkiaan koko kaupungissa ihmisiä ja liikennettä oli paljon vähemmän mitä oltiin odotettu, varmaankin pääsiäispyhillä oli osuutta asiaan. Ihan suht rauhallista oli mennä. Times Squarella sitten kierreltiin ja ihmeteltiin, pisimmän aikaa oltiin M&M World -kaupassa. Se oli ihan hauska paikka.  

Siitä sitten pikkuhiljaa ajettiin metrolla ihan saaren etelänokkaan. Tai no, metrolla ei päästy ihan perille asti, vaikka periaatteessa olisi pitänyt, vaan yhdellä pysäkillä piti mennä pois metrosta ja vaihtaa bussikyytiin. Ei sitä ensin tajuttu, kun metrossa siitä kuulutettiin, mutta onneksi ystävälliset kanssamatkustajat meitä valistivat, ja niinpä palattiin takaisin yksi metropysäkin väli ja päästiin oikeaan bussiin.

Eteläkärjessä lähdettiin ilmaisella lautalla Manhattanilta Staten Island’ille ja tultiin saman tien takaisin, se lautta menee siitä Vapauden patsaan edestä, joten monet turistit reissaa sitä väliä saadakseen kuvia patsaasta, ja niin mekin. Kun oltiin palattu Manhattanille, mentiin bussilla vähän keskemmäs kaupunkia ja käveltiin hetkinen, käytiin syömässä ja sitten lähdettiinkin junalla takaisin hotellille.

Sunnuntaiaamuna sitten päätettiin uskaltautua autolla Manhattanille, kun ei siellä niin paljon sitä liikennettä ollutkaan. Mika kyllä ajeli siellä ihan kuin olisi aina siellä sompaillut. GPS-laite ei muuten toimi siellä pilvenpiirtäjien keskellä… Saatiin auto ilmaiseen kadunvarsiparkkiin ihan Times Squarelle aivan helposti. Wau!

Kierreltiin ja ihmeteltiin vielä jonkun verran, ja käytiin tietty Hard Rock Cafessa ja Planet Hollywoodissa. Lounaan jälkeen sitten oli aika lähteä JFK:n lentokentälle päin. Minä ja Olli jäätiin sinne, ja lennettiin sitten illemmalla Finskillä Suomeen, meille annettiin bisnesluokan penkit, eli päästiin ihan makuuasentoon sitten yöksi, ja matka meni nopeasti ja mukavasti. Mika ja pojat sitten lähtivät ajamaan Marylandia päin, seitsemän aikoihin olivat perillä, sekin matka oli kuulemma mennyt kivuttomasti poikien katsellessa DVD-elokuvia.

Kaiken kaikkiaan ihan kiva reissu, ja vaikka olikin tosi paljon ajamista pitkien välimatkojen takia, se ei sitten loppujen lopuksi haitannut yhtään. Oli kiva nähdä vähän poikkileikkausta osasta maata, ja useammasta osavaltiosta. New Yorkissa, tai tarkemmin sanottuna Manhattanilla, pitää varmaan vielä käväistä toisenkin kerran, nyt jäi vielä paljon näkemättä, eikä se sitten niin stressaava paikka ollutkaan, mitä olin etukäteen vähän pelännyt. Vaikka onhan se melko hassua, miksi kaikkien ihmisten ja talojen pitää pakkautua yhdelle pienelle saarelle, kun kuitenkin maassa on tilaa yllin kyllin, jos vain vähän hajaantuisi. Ei minusta manhattanilaista tulisi kyllä koskaan.

Kyllä siellä paljon vettä virtaa, ja onneksi oli toppavaatteet mukana, oli äärimmäisen kylmä ilma!

Aamulla hotelliaamiaisen jälkeen lähdettiin ajamaan reilun tunnin matka Bataviasta Niagaralle. Yöllä oli tullut useampi sentti lunta, ja pakkasta oli muutama aste, tuuli vielä kylmensi ilmaa entisestään. Tässä kuva aamulla autoon mennessä, ja reitti.

Tosiaan, Niagara-joessa menee USAn ja Kanadan raja, ja putousten molemmin puolin on kaupungit kummassakin maassa, ja kummankin kaupungin nimi, yllätys yllätys, on Niagara Falls. Me siis suunnattiin ensin siihen USAn puoleiseen kaupunkiin.

Perillä suunnattiin Visitor Center’iin hakemaan kartta ja esitteitä, ja kysyttiin, mitkä paikat on auki, ja mitä kannattaisi käydä katsomassa. Nyt kun oli vielä talvikausi menossa, niin esimerkiksi laiva-ajeluja putousten alla ei järjestetty ollenkaan. 

Kierrettiin sitten niitä putouksia ihastelemassa alta ja päältä ja sivusta. Käytiin mm. näköalapaikalla, joka oli rakennettu Niagarajoen päälle, ja Cave of the Winds –paikassa, joka oli Goat Islandilla putousten alapuolella. Ja tietysti matkamuistomyymälässä, mistä tarttui mukaan vaikka mitä tavaraa, sekä Hard Rock Cafe’ssa, joita sitten olikin molemmilla puolilla rajaa, ja Mikalle tietty kummastakin piti löytää t-paita ja Hurricane-lasi, kun se niitä keräilee.

Jonkun tunnin päästä sitten päätettiin mennä Kanadan puolelle, kun oltiin luettu, että siellä on paremmat näköalat putouksille. Rajan ylitys sujui mutkattomasti, ensin USAn puolella tullimies kurkkasi autoon pikaisesti ja antoi luvan jatkaa matkaa, ja sitten Kanadan puolella tullimies kyseli, missä asutaan ja mitä aiotaan Kanadan puolella tehdä ja kauanko viivytään, ja tarkisti passit. Sitten piti ajaa tullin eteen parkkiin ja käydä ottamassa Kanadan leimat passeihin, ja sitten oltiinkin uudessa maassa. Varsinkin Miskalle oli tosi jännää ajatus, että vaihdettiin maata yhtäkkiä yllättäen.  

Käytiin Planet Hollywoodissa syömässä, ja sitten sinne putouksille. Ja aivan totta, kyllähän ne paljon paremmin siltä puolelta näkyivät. Oltiin siellä sen aikaa kuin tarjettiin, hirmuisen kauaa ei voinut olla, kun oli kylmä, ja kova tuuli, ja satoi sellaista jäävettä, joka mm. haittasi kovasti kuvaamista, kun linssiä piti kuivatella ja sulatella tiuhaan tahtiin.

Kanadan puolella ei sitten juuri muuta tehtykään. Niin no, vähän matkamuistoja sitten ostettiin tietty. Mutta sitten palattiin USAn puolelle, tullista selvittiin vielä nopeampaa kuin mennessä, ja ajettiin takaisin hotellille. Koko päivä siihen meni, mutta ehdittiin nähdä kaikki, mitä siellä oli putousten suhteen nähtävillä. Tietenkin, jos kauemmin aikaa siellä viettäisi, voisi käydä vaikka kasinoissa ja museoissa ja sen semmoisissa, ja kesäaikaan siellä laivaristeilyllä.

Kaiken kaikkiaan ihan mahtavathan ne putoukset oli, isot ja massiiviset. Ihan kiva, että ne on nyt nähty!

Eilen aamulla lähdettiin ajelemaan pohjoiseen päin, matkaa oli edessä sille päivälle noin 350 mailia, eli n. 565 kilsaa. Varttia vaille kymmenen lähdettiin, ja illalla puoli kahdeksan aikaan oltiin perillä. Reitti, mikä (suurinpiirtein)  ajettiin löytyy täältä.

Ajomatka meni hyvin, kerran pysähdyttiin syömään, kerran jälkkärille ja kerran vessaan. Muuten vaan posotettiin menemään. Laitettiin navigaattori ohjaamaan meidät alkupuolen matkasta lyhintä reittiä pitkin, näin vältettiin isoimmat moottoritiet ja nähtiin semmoisia pikkuteitä ja -kujia, mitä ei muuten varamsti tulisi nähtyä. Täytyy todeta, että kyllä tämä ameriikan ihmemaa on täynnä maaseutua, peltoa,  hevosia lehmiä ja vuohia.   Yhden vuorentapaisenkin yli mentiin, niin korkealla, että oltiin pilvissä. Tai usvaa kai se ennemminkin oli, mutta pilviltä tuntui. Ja tultiin serpentiinimutkia alaspäin. 

Pojat jaksoivat hienosti istua, vaikka kyselivätkin yhtenään, että koska ollaan perillä. Katselivat DVD:tä ja lukivat Aku Ankkoja, enimmäkseen. Majoitutaan Bataviassa, noin tunnin matkan päässä Niagaran putouksilta, jonne on tarkoitus lähteä tänään, kunhan muutkin heräilevät ja saadaan aamupala syötyä. Siellä ollaan koko päivä, ja tullaan sitten taas yöksi tänne samaan hotelliin.

Niin, joo, täällä sataa lunta! Ja lämpötila on himpun verran pakkasen puolella. Täytyy laittaa talvikamppeet päälle, kun lähdetään sinne putouksille, sen verran hyytävältä tuntui. 

Hyvää kiirastorstaita kaikille!

Lauantaina startattiin aamusella etelää kohti. Ensin ajeltiin reilu tunti Washington DC:n halki Potomac-joen toiselle puolelle, Virginian osavaltioon, ja siellä sitten seurattiin vähän matkaa jokea ylävirtaan, kaverit olivat kertoneet, että kannattaa käydä siellä vesiputouksia katsomassa. Putousten nimi on Great Falls, ja ihanhan ne oli komeat. Vaikka kyllä Kiutaköngäs peittoaa tämän mennen tullen. Vitosen maksoi, että pääsi ne katsomaan, täällä kyllä osataan rahastaa…

Siitä sitten jatkettiin matkaa edelleen etelään, iltapäivällä saavuttiin Front Royaliin, joka on Skyline Drive -ajoreitin pohjoinen aloituspiste. Siellä pysähdyttiin turisti-infossa hankkimassa esitteitä ja karttoja, ja käytiin iltapäiväkahvilla sekä käveltiin vähän kaupungilla. Oikein kivannäköinen pikkupaikka oli. Ja pääkadun varrella puut oli komeassa kukassa!

Neljän aikaan sitten ajettiin Skyline Drive’n portille. 15 taalaa maksettuamme päästiin portin ohi ja alettiin nousemaan vuorille. Tämä ajoreitti kulkee Appalakkien vuoristossa Blue Ridge Mountain’in huipulla, Shenandoah luonnonpuistossa. Sen pituus on 105 mailia (= n. 170 km), ja maksiminopeus on 35 mph, eli ilman pysähdyksiä sen voisi ajaa kolmessa tunnissa, meillä meni reilu neljä tuntia. Maisemat oli hienot, tie kulkee suurimman osan aikaa n. 800-1000 metrin korkeudessa vuorenhuipulla, niin että vuoron perän näkee kummallekin puolelle alas laaksoon. Korkein kohta on 3680 jalan, eli noin 1120 metrin korkeudessa. Näköalapaikkoja on matkan varrella 75 kappaletta, tosi tiheään siis. Ja eläimiin siellä voi törmätä, me nähtiin kymmeniä valkohäntäpeuroja ja muutama tunnistamaton lintu ajon aikana.

Ehti tulla jo pimeä, kun viimein ajettiin reitin eteläpäästä pois. Sitten vaan kiireen vilkkaa iltapalan kautta hotellille ja nukkumaan. Aamulla sitten suunnattiin reissun pääkohteeseen, eli Lurayn tippukiviluolille. Ne oli mahtavat! Jotenkin on niin käsittämätöntä, että tuollaisia muodostelmia voi olla maan sisässä niin, ettei niistä mitään tiedä, eikä maan päälle näy. Kertakaikkiaan komea nähtävyys! Siellä luolissa käveltiin tunnin kestänyt, parin kilometrin pituinen, reitti oppaan johdolla. Ihmeteltiin ja ihasteltiin, kuvattiin paljon. Luolastossa on myös maailman suurin musiikki-instrumentti, eli urut, joiden pilleinä toimii tippukivet. Hienosti ne soittivat.

Huomaatteko muuten, mitä seuraavissa kuvissa olevat tippukivet muistuttavat?

Ihan selkeästihän vasemmalla on Hessu Hopo, ja oikealla paistettuja kananmunia…

Tippukiviluolista sitten siirryttiin (nähtävyysmyymälän jälkeen tietenkin) samalla tontilla olevaan, (kalliin, mutta hintansa arvoisen) pääsymaksun hintaan kuuluneeseen, Auto- ja kärrymuseoon. Siellä saatiin tutustua moneenkymmeneen menneisyyden kulkupeliin, hienoja olivat! Kuvassa on nykyisen Mersun edeltäjä, vuoden 1892 Bentz, jossa oli kokonaista 5 hevosvoimaa. Tämä oli yksi ensimmäisistä myyntiin valmistetuista autoista.

Sitten siirryttiin edelleen samalla tontilla olevaan Puutarhalabyrinttiin, jota etenkin pojat olivat odottaneet innolla. Otettiin sitten kisa, me kolme vanhusta vastaan ne kaksi poikaa, että kummat löytää nopeampaa kaikki neljä rastipistettä ja sitten ulos. Pojat voittivat meidät mennentullen ja palatessa, ja voi kuinka niillä oli hauskaa siellä pensaiden välissä kirmatessaan.

Näissä kolmessa nähtävyyspaikassa meillä oli vierähtänyt yhteensä melkein neljä tuntia, ja käväistiin vielä ajamassa hetkinen Lurayn kaupunkia läpi, ja kahden aikaan sitten tultiin Laulavan tornin kupeelle. Tässä noin 40 metrin korkuisessa tornissa on 47 kelloa, joita voi soittaa vähän urkujen tapaan. Kuunneltiin 45 minuutin mittainen esitys, komean kuuloista!

Sitten olikin jo aika lähteä ajelemaan kotiinpäin, iltamyöhään oltiin kotona. Paljon ehdittiin nähdä yhden viikonlopun aikana, kiva reissu! Tässä meidän ajoreitti, ainakin suurinpiirtein.

Niin, ja viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, täytyy muistiin merkitä tärkeä seikka. Miska oppi tämän matkan aikana puhaltaman purkkapalloja!   (Ja nuo eivät ole kuulosuojaimet, ei meillä niin kovaääninen auto ole, että niitä tarvitsisi… Ne on tavalliset langattomat kuulokkeet, jotka sillä on korvilla siksi, että katsoivat Akin kanssa takapenkillä DVD-elokuvia ajomatkalla, ja siihen laitteeseen kuuluu tuollaiset, ettei kaikkien autossaolijoiden tarvitse kuunnella elokuvista tulevaa ääntä.)

No niin, ajokortin metsästys alkaa olla lopuillaan. Ei vielä kuitenkaan ole kortti kädessä asti, vaikka niin olinkin kuvitellut.

Menin MVA:han jo hyvissä ajoin, siellä kun tuppaa niitä jonoja olemaan. Olin varustautunut kansiollisella papereita ja dokumentteja, ja pitkällä pinnalla sekä kärsivällisellä asenteella; päätin, että tällä reissulla en sitten hermostu ollenkaan.

Ensin jonotin puolisen tuntia siihen yhteen pisteeseen, jossa kaikkien sisääntulijoiden on käytävä ottamassa jonotuslappu johonkin toiseen pisteeseen, vaikka kuinka olisi aika varattuna. Minulle kävi niin hyvä tuuri, että pääsin siitä eka virkailijan luota sitten suoraan seuraavalle virkailijalle. Tämä toinen virkailija ensin tarkisteli kaikia papereita, mitä minulla oli mukana, ja totesi ne riittäviksi. Yksi ongelma oli; minä käytän kutsumanimenä kolmatta nimeäni, ja tässä maassa ei tunneta käsitettä "kolmas etunimi". Täällä kun on vaan ensimmäinen nimi, keskimmäinen nimi ja sukunimi. Tästä johtuen olen monessa paikassa alkanut käyttämään kolmatta nimeäni ainoana ja jättänyt suosiolla ne kaksi ensimmäistä pois. Mutta kun silloin syksyllä autot ostettiin, autoliike olikin laittanut kolmannen nimeni ensimmäiseksi ja toisen nimeni toiseksi ja jättänyt ensimmäisen kokonaan pois, ja nyt auton rekisteröintilapussa se on väärin. Sitä tämä virkailija sitten aikansa oikaisi, ja minulle pitäisi tulla uusi rekisterilappu postissa jonkun ajan päästä.

Sitten virkailija otti minusta valokuvan ajokorttia varten, kysyi painon ja pituuden, ja testasi näön. Tätä näkötestiä olin etukäteen vähän jännännyt, minun kun ei Suomessa tarvitse silmälaseja ajaessa pitää, kun näen toisella silmällä tarpeeksi hyvin. En tiennyt, miten täällä suhtautuvat siihen, että silmät on "eri paria". Ei minulla ole täällä edes lasit mukana, eli jos en olisi päässyt näkötestistä läpi, olisi jäänyt koko kortti saamatta, tai sitten olisi pitänyt lähteä silmälasikauppaan… No, ei onneksi tarvinnut. Pientä hämminkiä siinä näkötestin suorittamisessa oli, mutta sain nähtävästi sen silleen sumplittua, että se virkailija edes huomannut, etten näe normaalisti. Minullahan ei ole stereonäköä ollenkaan, eli en näe molemmilla silmillä yhtäaikaa, eikä näkökentät yhdisty.

Näkötesti oli sellainen, että katsottiin ikäänkuin kiikareihin, joissa sitten näkyi kirjaimia. Minun piti luetella alimmalla rivillä olevat kirjaimet. Näin ensin vain kaksi saraketta kirjaimia, ja luettelin ne ja lopetin. Virkailija sanoi, että siinä rivillä on vieläkin kirjaimia, ja minä älysin laittaa vasemman silmäni (joka on se vallitseva, eli katson vain sillä silloin kun molemmat silmät on auki) kiinni, ja johan pompahti näkösälle oikealle puolelle vielä yksi sarake. Sarakkeita oli sitten loppujen lopuksi kolme, joista keskimmäinen näkyi molemmilla silmillä ja kumpikin laita vain sen puoleisella silmällä. Vasemmalla silmällä olin nähnyt kirjaimet reilusti, oikealla näin ne juuri ja juuri, mutta selvitin ne kuitenkin. Sitten oli vielä näkökenttätesti, jossa vuoronperään kummallekin puolelle jonnekin ohimon kohtaan välähti valo, ja minun piti aina sanoa, kummalla puolella milloinkin välkkyy. Se meni ihan ok, vaikka alussa en oikein ymmärtänytkään, mitä siinä oikein on tarkoitus tehdä.

Seuraavaksi sain sitten tältä toiselta virkailijalta lapun, jonka kanssa piti mennä kolmannen virkailijan luo kirjalliseen kokeeseen. Sinnekin piti jonottaa hetki, ennen kuin pääsin sinne koehuoneeseen. Koe suoritettiin tietokoneella, joka arpoi eteen monivalintakysymyksiä, joihin piti tietää (tai arvata) oikea vastaus. Aikaa oli maksimissaan 15 minuuttia. Kysymyksiä oli yhteensä 20, ja kun 17 oli saanut oikein, koe oli ohi. Pakko tunnustaa, että kahteen vastasin väärin, eli vasta 19 kysymyksen jälkeen sain sen suoritettua. Vähän jo jännitti siinä kohtaa, että jos tämäkin menee väärin, niin enää yksi mahdollisuus jäljellä. En osannut asennoitua siihen kokeeseen ollenkaan asian vaatimalla vakavuudella, minusta koko touhu tuntui koko ajan ihan vitsiltä!

En oikeasti ymmärrä, mitä ne kysymykset palvelivat! Miksi suurin osa kysymyksistä oli (ainakin minun mielestäni) ihan naurettavia. Tyyliin, että jos näet, että näkövammainen mies on ylittämässä katua suojatien kohdalla, kiihdytätkö vauhtia, vilkutatko valoja ja annat äänimerkin, että hän huomaa, että olet tulossa, vai pysähdytkö odottamaan, että hän on päässyt turvallisesti kadun yli. Siis ihan oikeasti !!!???!!! Kysyttiin siinä kaksi liikennemerkkikysymystäkin, toinen oli se oikealle kääntyminen kielletty, eli niin selkeä merkki kuin voi olla, ja siinä kysyttiin, että kieltääkö tämä merkki, oikealle kääntymisen, vasemmalle kääntymisen vai u-käännöksen. Ja kaksi kysymystä koski jotain alle 21-vuotiaitten erikoiskohtelua liikennerikkomuksissa, niissäkin ne vaihtoehdot oli ihan typeriä. Siksipä, koska ne kysymysvastausparit oli tehty niin ilmiselviksi, ihan hävetti, että kaksi meni kuitenkin väärin. Laitan sen vaikka puutteellisen kielitaidon piikkiin tai johonkin. No, pääasia, että läpäisin!

Sitten pääsin lappusen kanssa jonottamaan ajokoetta varaamaan. Ei ollut onneksi kovin pitkä jono. Sen neljännen virkailijan kanssa, kun se varasi minulle seuraavaa ajotestiaikaa, sitten puhuttiin Suomesta ja joulupukista ja sen semmosesta ja se kovasti toivotteli onnea testiin. Ja huomautti jopa, että kylläpäs on hyvin onnistunut kuva täällä sinun tiedoissa. Minä itse en ole sitä kuvaa vielä nähnyt, mutta kiitin kohteliaisuudesta.

Täällä pitää ajokokeessa olla oma auto, jolla testi tehdään. Ajoin siis autoni testipaikalle, taas jonoon muiden autojen perään. Kaksi autoa oli ennen minua, ja siinä sitten katselin, mitä se testaaja (viides virkailija) niillä kokelailla teetti. Tiesin siis jo sitten omalla vuorollani, mitä tuleman pitää. Koko testi tehtiin sellaisella tenniskentän kokoisella alueella. Testiin kuului auton käynnistys, pysäyttäminen, ajaminen, kaistanvaihto, taskuparkki, u-käännös pienessä tilassa, pari kääntymistä ja suoraan peruutus. Vilkkuja piti muistaa käyttää ja olan yli katsoa, ja varmistaa, että viereisellä kaistalla on tilaa. Testi kesti noin 5 minuuttia. Testaaja jututti minua siinä ajaessa, kyseli, miksi olen tänne tullut. Hänen suustaan on tuo tämänkertainen otsikko; sanoi, että selkeästi näkee, että minulla on paljon kokemusta autolla ajamisesta, sen verran on varmat otteet. Jep.

No, kun sain hyväksytyn ajotestileiman paperiin, pääsin taas jonottamaan. Tällä kertaa siihen samaan pisteeseen, mihin alussakin, saamaan jonotusnumeroa kuudennelta virkailijalta jollekin luukulle. Tällä kertaa jono oli kilometrien pituinen, tai no, nyt taas vähän liioittelin, mutta tositosi pitkä kuitenkin, kesti yli puoli tuntia, ennen kuin sain jononumeron kouraani, ja sitten melkein tunnin ennen kuin pääsin luukulle. Siellä sain ensin maksaa 45 taalaa maksua ajokortista; halpaa, sanoisin. Yhteensä siis kuluja tuli tästä kortista 80 taalaa, kun laskee mukaan sen huume-ja alkoholivalistustestin kulut. Ei paha!

Olin nähnyt muiden ajokokelaiden saavan ajokortin käteensä jo luukulla, ja tutkivan sitä onnellisena. Oletin, että minäkin saan sen siinä, mutta jouduin pettymään, virkailija (siis jo seitsemäs, jonka luona siellä asioin) sanoi, että kaikille out-of-country -hakijoille postitetaan ajokortti sitten noin viikon sisällä. Siihen siis oli tyytyminen. Kolme tuntia ja vartti siellä MVAlla meni, ja ajokortti siis on melkein kourassa, mutta käsiini saan sen sitten vasta huhtikuun puolenvälin jälkeen, kun palaan reissuilta kotiin. Onpas kyllä kiva nähdä, minkälainen lappunen sieltä sitten loppujen lopuksi tulee. On sitä niin pitkään ja hartaasti yritetty saada ja odotettu!

Tänään avattiin grillikausi tämän vuoden osalta. Ruokalistalle kuului possun filettä, sieni-pekoninyyttejä, nakkeja, uusia perunoita (sekä punaisia että valkoisia, Miska ihastui etenkin punaisiin), voi-sipulikastiketta ja maissia. Eli suht samaa mitä kotonakin monesti, broileri vaan oli korvattu possulla, kun Olli ei niin piittaa kananlihasta.

Vuokraemäntä oli jättänyt meille grillin ja kaasupullon käyttöön, ja sopivasti satuttiin saamaan Freecyclestä patiokalusteetkin. Pitää vielä ostaa noihin tuoliin pehmusteet, niin on kivempi istua. Ilma oli kuin morsian, ruoka todella hyvää ja seura erinomaista. Kyllä nyt taas jaksaa!

Aamupäivä on mennyt pakkaillessa, ja nyt olen just lähdössä MVA:lle yrittämään lopultakin saada ajokorttia käteeni. Siitä kokemuksesta sitten myöhemmin tänään vielä lisää.

Ei nyt oikein mieli taivu mihinkään vaativampaan, joten annetaanpa säätiedotus tähän väliin. Kevät tuli viime viikolla, ihan kalenterin mukaan , ja nyt on sitten jo kesä. Ainakin hetken.

Tänään on ollut lämmintä jo yli hellerajan, +25 astetta. Akikin kaivoi jo sortsit jalkaansa, farkuissa tuli kuuma kun kävi Oscarin ja muiden koulukavereidensa kanssa pyöräilemässä. Huomiselle on luvattu samanlaista lämpötilaa, kivaa! Iso osa puista kukkii komeasti; valkoisia, vaaleanpunaisia, punaisia, violetteja ja keltaisia puita on ihana katsella. Osassa puista on jo kunnon vihreät lehdenalutkin, kivan näköistä!

Viikonloppuna käytiin Appalakkien vuoristossa (Blue Ridge Mountains) ajelemassa, siellä vielä sai välillä pitää takkia t-paidan päällä. Siltä reissulta on bloggaus tulossa, kunhan saan ajatukseni järjestettyä sellaiseen kuntoon, että taas onnistuu jotain järkevää kirjoittaa. Keskiviikkona lähdetään ajelemaan Niagaralle päin, sinne on luvattu torstaiksi lumisateita. Toivottavasti osataan ottaa oikeanlaista vaatetusta mukaan. Minulla on vielä ekstravaikeaa valita vaatteet, kun pitäisi osata huomenna pakata sopivat kamppeet mukaan myös Wienin reissulle ensi viikoksi.

Saatiin Suomesta uutisia yhden viikonlopun aikana ihan riittämiin. Yhdet hautajaiset, yksi yllätyskuolema, yksi syntymä ja yksi yllätysero.

Varsinkin tuo viimeisin uutinen; että ihmiset, joiden varaan on laskenut, että ainakin yksi avioliitto tässä pahassa maailmassa kestää ikuisuuteen, sitten kuitenkin päätyvät eroon, se oli vaikea ymmärtää ja käsitellä. Juuri nyt haluaisin olla Suomessa, tukemassa tai olla tuettuna, kuinka vaan. Läsnä kuitenkin. Itkettää…

Niin, mutta onnea, onnea, onnea odotetun tyttären vanhemmille! Onneksi oli edes yksi oikein hyvä uutinen mukana vähän tasapainottamassa pakkaa. Vaikka se nyt tämän uutisvyöryn alle meinasi hukkua, niin se on kuitenkin loppujen lopuksi tärkeintä. Että elämä jatkuu!