Maailmalla Marylandissa - kotona Suomessa

Eilen aamulla, kun olin töissä, Akin koulun vararehtori soitti minulle ja kertoi, että Akilta oli pyörä varastettu. Akihan on nyt muutaman viikon ajan halunnut mennä Oscarin kanssa pyörällä kouluun, sitä ennen Mika aina vei autolla. Matkaa on vaan himpun päälle maili, ja pyörällä pääsee rauhallista kävelypolkua pitkin menemään.

Aki oli taas ajanut pyörällä kouluun, mutta huomannut siellä pihalla, että lukon avain oli unohtunut kotiin. Ja lukkoa ei saa kiinni ilman avainta. Ei olisi myöhästymättä enää ehtinyt sitä hakemaan, joten meni sisälle koulun toimistoon soittamaan Mikalle, että Mika toisi sen avaimen samalla kun vie Miskan kouluun. Sillä välillä, muutaman minuutin aikana, sitten oli pyörä hävinnyt koulun pihalta. Hyvä opetus siitä, miten tosiaan kaikki pitää muistaa aina lukita… Vararehtori sanoi, että suhtautuvat tähän kovin vakavasti, ja aikovat katsoa valvontakameran videot läpi, josko niissä näkyisi, kuka pyörän vei. Ja sanoi, että on muutama epäiltykin, joilta kyselevät.

Pyörä itsessään ei ole kovin arvokas. Ollaan saatu se paikallisesta freecycle-verkostosta ihan ilmaiseksi, samoin kuin Miskankin pyörä. (Alla kuvat poikien pyöristä, sininen on Akin ja punainen Miskan.) Mutta se, mitä se edustaa; se pieni pala itsenäisyyttä, mitä Aki voi täällä saada, kun ei täällä sillälailla saa olla itsekseen ja kulkea ilman meitä vanhempia, miten oli Suomessa tottunut tekemään, se on se tärkeämpi asia.

Mika sitten skypetti iltapäivällä minulle, että vararehtori oli soittanut Mikalle, ja kertonut, että pyörä oli nyt löytynyt. Kysyi, halutaanko tehdä rikosilmoitus, ja ilmaissut, että koulu tukee meitä täysin tässä asiassa. Kovasti kai olivat pahoillaan, että tällaista oli päässyt käymään. Kun Aki tuli koulusta kotiin, kyseltiin sitten vähän lisätietoja. Vararehtori oli silloin aamulla kysellyt pyörän tuntomerkit Akilta. Joku oli käynyt haravoimassa koulun alueen ja tuonut sieltä kaksi pyörää näytille, mutta ne eivät olleet olleet Akin. Sitten vähän myöhemmin se vararehtori oli löytänyt tuntomerkkeihin sopivan pyörän läheisen ruokakaupan, Safewayn, pihalta. Aki taas kutsuttiin toimistoon tunnistamaan, ja tällä kertaa sitten oli tärpännyt. Olivat sitten säilyttäneet toimistossa pyörän koulupäivän loppuun. Pyörän oli vienyt joku saman koulun kahdeksasluokkalainen poika, mutta sen tarkemmin Akille ei oltu kerrottu, kuka.

Kyseltiin Akilta, mitä hän luulee, että se varas saa rangaistukseksi. Arveli, että sellaisen muistutuksen, joka laskee todistuksen numeroita, ja sitten ehkä myös väliaikaisen porttikiellon kouluun. Kysyin myös, onko se rangaistus Akin mielestä riittävä, vai olisiko Akin mielestä syytä esimerkiksi, että sen varkaan pitäisi pyytää Akilta anteeksi, tai saada merkintä poliisirekisteriin. Aki ei niitä halunnut. Joten ei varmaan aleta mitään rikosilmoitusta tekemään, turhaa paperisotaa, joka voisi mahdollisesti vaikuttaa negatiivisesti siihen, miten se varas käyttäytyy Akia kohtaan koulussa. Täytyy tänään soittaa sinne koululle, ja sanoa, että meidän puolesta asia saa olla. Loppu hyvin, kaikki hyvin, pyörä on kotona ja ehjä, ei siitä varkaudesta onneksi loppujen lopuksi aiheutunut kuin muutaman tunnin mielipaha ja harmi.

Olipas kyllä vauhdikas ja pitkä viikonloppu. Voisi olla tällaisia kolmen päivän vapaita useamminkin, niin ehtisi touhuta vaikka mitä. Tässä raportti, mitä kaikkea hommailtiin:

Kerroinkin jo aiemmin, että perjantaina minä kävin poikien kanssa elokuvissa, ja Mika kävi isompien poikien kanssa pesäpallo-ottelussa. Siitä porukasta sitten jäi Olli meille yökylään, ja valvottiin pikkutunneille asti jutellen. Lauantaiaamuna sitten Miska herätti minut kuuden aikaan, sillä väänsi mahaa ja yökötti. Se sitten helpotti kahdeksan kieppeillä, kun tuli oksennus, sen jälkeen olikin terve poika. Ehdotin, että olisiko syönyt liikaa popcornia edellisiltana elokuvissa… tiedä häntä.

Minä kävin sitten siellä espanjankielisellä kävelyllä. Mika oli tehnyt pekoni-muna-nakki-aamupalaa sillä välillä, että sain sitten kotiin tultuani kaikki mahdollisesti kuluneet kalorit korvattua.. ja jos jotain jäi vielä korvaamatta, niin Aki sitten leipaisi koulun kotitaloustunnilla oppimiaan vaahtokarkkipullia jälkkäriksi… että silleen.

Lauantaina sitten päivällä ajeltiin viemään Olli kotiin Greenbeltiin, ja siinä matkalla käytiin tutustumassa Nasan avaruuslentokeskukseen, Miska on kertoillut sen blogissaan ihan hyvin, sieltä voi selostuksen lukea, jos kiinnostaa. Sitten käväistiin Ollin luona, ja ajettiin takaisin Columbiaan, jossa käytiin syömässä Thaimaalaisessa ravintolassa, nam. Kotiin tultua minä vetäisin parin tunnin päikkärit, sen verran vähiksi oli yöunet jääneet edellisyönä. Ilta kului sitten telkkaria katsellen.

Sunnuntaina mentiin aamupäivällä keilaamaan, Aki voitti ylivoimaisesti tuloksella 111. Sitten kotiin grillaamaan, tulista makkaraa, maissia, ja Mikalle grillikylkeä, ja salaattia lisukkeeksi. Tein jälkkäriksi pienen ex tempore -täytekakun. Olin paria päivää aiemmin harjoitellut muotoilemaan marsipaanista eka kertaa elämässäni jotain, lähinnä ruusuja, ja yhden pingviininkin, niin piti tehdä sille iglu asunnoksi. Idean kopioin suoraan tästä blogista, minun versiosta ei kyllä tullut läheskään yhtä hieno… Eka kertaa kokeilin tehdä vaahtokarkkimassasta kuorrutusta päälle, se massa onnistui kyllä ihan hyvin, mutta kakku itsessään vähän levahti… mutta ihan hyvälle maistui kuiteskin, ja onpahan nyt harjoiteltu. Kukat ei kyllä periaatteessa kuulun tuohon katolle, mutta laitettiinpa sitten kuitenkin koristeeksi, väriä antamaan.

Iltapäivällä mentiin uima-altaalle pariksi tunniksi. Nyt viikonloppuna aukesi nämä meidän kaupungin ulkouima-altaat, meillä on niihin kausikortti, joten niillä tulee varmaan vietettyä aikaa. Lämmintä oli reilusti yli 30 astetta, ja aurinko paistoi. Vesi tuntui ensin kylmältä, ihan kuin mökillä Kitkajärven vesi lämpimimmillään. Äkkiä siihen tottui, ja kiva oli vuoronperään maata aurinkotuolilla käristymässä ja sitten mennä vilvoittelemaan veteen. Viiden aikaan tuli äkillinen sadekuuro, ja siinä vaiheessa kerättiin kimpsut ja kampsut ja suunnattiin kotiin.

Illalla istuskeltiin terassilla ja ihmeteltiin naapureiden pihajuhlia, oli vähän suureellisempaa touhua. Takapihalle oli katettu kymmeniä pöytiä, kankaisilla pöytäliinoilla, ihmisiä tepasteli hienoissa vaatteissaan, soihdut paloivat pihalla. Niin, ja koko meidän tienvarsi oli täynnä toinen toistaan hienompia autoja, Lexusta, Jaguaria sun muuta. Ja naapurinterassille ilmaantui jazzorkesteri, siellä oli ainakin pianisti, rumpali ja pystybasson soittaja, ehkä muitakin. Tunnelma näytti olevan katossa, taivas rajana. Mekin sitten syötiin iltaruokaa, eli eilisen thairuuan jämiä, omalla terassilla, että päästiin tunnelmasta vähän kiinni siinä jazzia kuunnellessa. Valitettavasti tämä näytelmä keskeytyi, kun ukkosilma iski, ja vettä alkoi tulla kuin saavista. Äkkiä ne saivat kannettua pöydät ja tuolit sisälle, meillä jäi sitten juhlan loppuosa näkemättä…

Maanantai oli siis Memorial day, jossa pitäisi muistella sodassa kaatuneita amerikkalaisia. No, me ei tunneta ketään sellaista, joten touhuttiin ihan omiamme. Aamupäivällä käytiin isossa puistossa lenkillä, Mika juoksi järven ympäri ja me muut tultiin sitten vähän hitaampaa perässä, minä ja Aki käveltiin ja Miska pyöräili. Sitten käytiin ruokakaupassa, ja tein pastaa ja broileria ruuaksi. Iltapäivällä sitten mentiin vielä vähän pelaamaan, ensin käytiin harjoittelemassa softball’in lyöntejä syöttöhäkeissä, siis semmoisessa, missä kone heittää palloja lyöjää kohti, ja sitten vaan yritetään mailalla niihin osua. Ja sen perään vielä pelattiin kierros minigolfia. Aurinko paistoi niin, että hiki vaan valui. Ilta meni siinä ihan itsestään. Siinäpä se meidän viikonloppu taisi mennäkin, ja minä myöhästyn kohta töistä, kun aloin tätä kirjoittamaan. Äkkiä menoksi!

Eilen sitten koitti se päivä, että Aki oli kaverinsa Oscarin kanssa tehnyt minulle ja Oscarin äidille kävelytreffit. Jännittyneenä tepastelin aamulla yhdeksältä Akin kanssa koputtelemaan Oscarin kotiovelle, sanoin just ennen perilletuloa Akille, että nyt kyllä hävisi viimeinenkin osaamani espanjan kielen sana muistista.

Mutta voi, meillä oli kiva lenkki! Nauroin kovasti, ja opinkin jotain. Ehkä Mariakin oppi jokusen sanan englantia… Käveltiin tunnin verran ja juteltiin sekalaisia, sen verran, mitä osattiin toistemme kielillä sanoa. Käytiin läpi mm. viikonpäivät, kuukaudet, värit… Kerrottiin omat ja lasten nimet ja iät, ja kauanko ollaan oltu täällä ja kuinka pitkään ollaan, ja mitä tehdään työksemme. Ja muuta sekalaista.

Olin unohtanut älyttömän paljon sanoja; ei kai se ole kummakaan, kun espanjaa olen opiskellut viimeksi noin 15 vuotta sitten, enkä ole sitä sen jälkeen puhunut kuin parilla turistireissulla. Harmittaa, kun en tajunnut mun suomi-espanja-sanakirjaa ottaa mukaan tänne. Pitää käydä varmaan kirjastosta hakemassa joku sanakirja tai opetus-cd tai jotain, että ehdin vähän edes palauttaa mieliin vanhoja tuttuja sanoja ja lauseita ennen seuraavaa lenkkiä. Sillä uudestaan mennään, ainakin jos se minusta on kiinni. Mariakin kyllä kyseli, että milloin lähdetään seuraavan kerran, joten eiköhän silläkin ollut ihan mukavaa.

Täällä on nyt ollut jo toista viikkoa tosi kivat kelit ihan joka päivä. Tänäänkin oli yli kolmekymmentä astetta päivällä, ja nytkin puoliltäöin on vielä 22 astetta. Hyvin tarkenee, en pistä ollenkaan pahakseni näitä ilmoja. Mutta minä olenkin se meidän lämmöstä nautiskelija, ihanaa, kun ei tarvitse palella! Ja ihanaa, kun aurinko paistaa!

Katsoin juuri netistä tulevan reilun viikon ennustuksen. Oikein hyvältä näyttää! Luvassa on seuraavaa (päivä: vuorokauden korkein/matalin lämpötila, varjossa):

• Sat May 26: 31°/18°
• Sun May 27: 32°/21°
• Mon May 28: 28°/17°
• Tue May 29: 28°/18°
• Wed May 30: 29°/17°
• Thu May 31: 29°/17°
• Fri Jun 1: 28°/15°
• Sat Jun 2: 26°/16°
• Sun Jun 3: 26°/15°

Täällä alkaa nyt pitkä viikonloppu. Maanantaina on Memorial day, joka on yleinen vapaapäivä. Aloitettiin tämä viikonloppu huvituksilla, minä kävin tänä iltana poikien kanssa elokuvissa katsomassa Shrek 3:n. Ihan hyvä leffa oli, ei huippu, mutta ihan katsottava, selkeästi jatko-osan jatko-osa. Sillä aikaa Mika kävi muiden suomalaismiesten kanssa kevätretkellä Baltimoressa, baseball-ottelussa

Täällä FC-MD:llä on tapana, etta koko ajan on harjoittelijoita Saksasta, Kaiserslauternin yliopistosta, 3-4 kappaletta. Kukin on kerrallaan puoli vuotta täällä, ja vaihtoajat on limittäin kahden-neljän kuukauden välein. Eli harjoittelijat ovat siis täällä joko maaliskuun alusta elokuun loppuun, toukokuun alusta lokakuun loppuun, syyskuun alusta helmikuun loppuun tai marraskuun alusta huhtikuun loppuun.

Kun tulin, täällä olivat Markus ja Patrick, jotka lähtivät sitten helmikuun lopussa, ja minun kanssa yhtä aikaa tuli Michael, joka lahti nyt huhtikuun lopussa. Ihania poikia kaikki, ikävä tuli. Sitten maaliskuun alussa tänne tulivat Julian ja Ralf, joihin pikkuhiljaa olen tutustunut, ja nyt toukokuun alusta sitten tuli kaksi uutta poikaa, Christoph ja Jörg. Mina ehdin täälläoloaikanani vielä kaksi vaihtoa nähdä, eli neljä uutta saksalaista poikaa (juu, ne on kaikki yleensä aina poikia) viela tapaan.

Olen jo aiemmin huomanut miten harjoittelijavaihtosysteemit on tässä työpaikassa tosi hyvin hanskassa, ja prosessit sujuu, paperihommat hoituu ja perehdytys on tehokasta. Mutta sitten tämä ei-työhön liittyvä puoli. On tosi hyvä, etta näillä on tällaiset limittäin tapahtuvat vaihdot! Aina 2 - 4 kuukauden välein porukkaa vaihtuu, mutta paikalla on aina sellainenkin harjoittelija, joka on ollut jo sen kaksi tai neljä kuukautta jo täällä.

Harjoittelijoiden työskentelyaula on tuossa minun huoneen oven ulkopuolella, ja kuulen niitten jutteluja koko ajan. Kuuntelin äsken (sen vähän mitä saksan kielestä ymmärrän, ja se on tosi vähän, sanan sieltä, toisen täältä) sitä, miten nämä vähemmän uudet opastivat ihan uusia Amerikan mystisissä toimintatavoissa, kuten pankkitileissä, sosiaaliturvatunnuksen ja ajokortin hakemisessa, ja tietysti myös parhaissa lähiseudun baareissa, nähtävyyksissä, reissumahdollisuuksissa jne. (Mistä tulee mieleen, miten erilaista elämää nuo nuoret sinkkupojat viettävätkään kuin tällainen keski-ikäistyvä perheellinen täti-immeinen… sen huomaa jo noista edellisten poikien blogeistakin, mihin on linkit heidän nimistään.) Hyvin tieto vaihtuu, ja onhan uusien aina paljon helpompi aloittaa tämä taipale täällä, kun kumuloituva tieto koko ajan siirtyy harjoittelijasukupolvelta toiselle. Hiljaisen tiedon eteenpäin välittämistä, sitä minä kannatan!

Loppuun vielä hävettävän kehno kännykän kameralla hopusti näppäisty kuva näistä pojista helmikuun viimeinen päivä, kun vietettiin läksiäisiä. Ylänurkassa vasemmalla näkyy vähän Michaelin profiilia, sitten nuo neljä rivissä ovat Julian, Markus, Ralf ja Patrick.

Käytiin viime viikon lopulla heti useammassa osavaltiossa.

 Eka päivänä ajettiin pohjoiseen, Marylandista 
 Pennsylvaniaan, pääkohteina Lancasterin kaupungin 
 kupeessa oleva "Plain people"-yhteisöjen asuttama
 alue sekä Philadelphian kaupunki. Sitten ajettiin ihan
 osavaltioiden keräämisen takia hieman ylimääräistä
 itään; New Jerseyn ja Delawaren kulmien kautta
 takaisin Marylandiin. Suurinpiirtein 600 km ajettiin
 sen päivän aikana.

Seuraavana päivänä sitten istahdettiin taas autoon ja startattiin etelään päin, mentiin DC:n kautta Virginiaan määränpäänä Mt. Vernon. Sieltä sitten ajettiin taas DC:n kautta takaisin koti-Marylandiin. Parisataa kilometriä tuli siitä keikasta. Nämä reissut suunniteltiin tällä lailla siksi, että Hanna, joka oli meillä vieraana, kilpailee ystävänsä kanssa, kumpi on käynyt useammassa maassa, ja USA:n osavaltiot lasketaan omiksi maikseen.

1. päivä:

Pennsylvaniaan muutti Euroopasta, lähinnä Sveitsinsaksan alueelta, uskonvainojen takia 1700-luvulla paljon mennoniitteja ja amisheja osavaltion uskonnonvapauslakien houkuttamina. Nämä uskontokunnat eroavat "tavis"-ihmisistä niin paljon, varsinkin nykyään, että vaikka periaatteessa varsinkin Amish’it yrittävät lähinnä elää vain rauhassa muilta ihmisiltä, heistä on tullut varsinainen turistirysä Lancasterin alueella.

Näkyvänä erona tavalliseen maaseutuun tällä alueella huomasi suuret maatilat, joissa oli isot kaasusäiliöt navetan ja talon kupeessa. He kun eivät käytä sähköä, mutta maatalouteen jostakin on energiaa saatava, ja he ovat sitten ottaneet kompromissina kaasun käyttöön. Talot ja pihat olivat tosi siistejä ja hyvin hoidettuja, ja autotallissa tai muussa ulkorakennuksessa oli auton tilalta hevoskärryt. Niityillä näkyi paljon lehmiä, hevosia, muuleja ja vuohia, ja pihoilla juoksenteli kanoja ihan vapaana.

Ihmiset käyttivät tummia yksivärisiä vaatteita, ja yksi tuntomerkki, mistä erotti, mihin uskontokuntaan talon asukkaat kuuluivat, olikin pyykkinaru. Tosi monessa talossa oli pyykkiä kuivumassa pihalla tai terassilla, vaatteiden väreistä sitten voi päätellä, kuuluivatko asukkaat amish- vai mennoniittiyhteisöön. Naisilla (ja tytöillä) oli huivi tai hilkka päässä ja miehillä (ja pojilla) olkihattu, olivatpa nämä sitten kaupunkiasioilla tai pellolla. Miehillä oli parta, mutta ei viiksiä.

Kulkuvälineinä näytti olevan sekä potkulauta että hevoskärryt. Hevoset olivat komeita ja hyvin hoidetun näköisiä, ja osasivat yllättävän hyvin luovia autoliikenteen seassa, odottaa liikennevaloissa ja niin poispäin. Yksi iso yllätys oli se, että tämän "Plain people" -kansan ja muiden ihmisten talot olivat ihan rinnatusten. Jotenkin oltiin esitteistä ymmärretty, että alueella ei olisi valtaväestöä juurikaan, mutta olihan siellä, ihan rintarinnan ja vuoronperään oli taloja, joihin meni sähkölangat ja niitä, joihin ei mennyt.

Maaseudun pikkuteillä ajeleminen ja tilojen ja talojen katseleminen oli sillä seudulla tosi kivaa. Maisemat olivat tosi kauniit! Käytiin sitten myös kahdessa pikkukaupungissa. Bird-in-hand’ssa käytiin Farmer’s Market’illa ja Intercourse’ssa käytiin kävelemässä kaupungilla pääkadulla, ja  Kitchen Kettle Villagessa, jossa sattui olemaan juuri menossa raparperifestivaalit, ja saatiin nähdä "torvipoikien" musisointia ja hillojen ja pikkelssien tekoa.

Ja niin, Plain people -yhteisöt ovat erittäin tunnettuja käsitöistään, erityisesti laadukkaista ja taidokkaista puu- ja tilkkutöistä. Niitä sitten oli eräänkin kaupan edessä myynnissä. Tässä vielä kuvat minusta erityisen kauniita tilkkupeitosta, ja maisemasta siitä kaupan vierestä.

Philadelpiaan saavuttiin iltasella, pikaisesti sitä katsastettiin, ehkä reilun tunnin verran vietettiin siellä aikaa. Kaupungista jäi oikein hyvä mielikuva, täytyy varmaan mennä jonakin viikonloppuna käväisemään ihan koko päivä vain siellä. Oli kivan näköistä, vilkasta ja eläväistä menoa.

Kotimatkalla piipahdettiin vielä ihan pikaisesti Baltimoren keskusta katsastamassa. Siellä oli jotkut juhlaviikot meneillään, ja nähtiin komeat ilotulitukset taivaalla. Täällä ei paukutteluissa rahoja säästellä!

Pojat muuten kirjoittivat omissa blogeissaan tästä reissusta jo viikonloppuna, sieltä voi käydä halutessaan kurkkaamassa lisäkuvia ja eri näkökulmia asioihin. Pitää vielä tähän loppuun laittaa kuva lelusta, millä pojat saivat leikkiä ravintolassa ruokaa odottaessaan. Tuli ihan muistoja omasta lapsuudesta mieleen.

2. päivä:

Aamulla tosiaan ajeltiin ensin College Park’iin, että Hanna sai vilauksen yliopistokampuksesta ja minun työpaikasta, ja jatkettiin samantien matkaa Washington DC:n keskustan läpi, ja Potomac-joen yli Virginian puolelle. Pentagon pongattiin siinä matkan varrella myös.

Pääkohteena oli Mount Vernon, George Washingtonin eli USA:n ensimmäisen presidentin, koti. Mt. Vernon oli ihan kunnon kartano, isot tilukset ja todella komeat jokimaisemat. Tuossa perhepotretissa Hanna tuuraa hetken minua.

Itse talon sisälle ei menty, koska sinne oli menossa muutama muukin ihminen, jonotus olisi kestänyt pitkälti toista tuntia. Ulkoa päin sitten kierrettiin talo katselemassa, ja ulkorakennuksiin pääsi näkemään sisällekin, samoin kuin laiturille ja kotieläinpihaan. George Washingtonin hautakammio oli taas niin kansoitettu, että se jäi vähän kauempaa katsotuksi. Komea paikka, kaikenkaikkiaan! Niin, ja metsämansikoitakin kasvoi polun varrella, herkullisen näköisiä!

Jossain on nyt jotain kummallista. Ainakin, jos vertaa matematiikan opetuksen tasoon Suomessa ja USAssa. Vertailukohtana on siis nämä meidän perheen koululaiset.

Aki sanoo, että täällä jenkkilässä kuutosluokan matematiikka vastaa viitosluokan matematiikkaa Suomessa. Sitten taas eskarissa Miska tekee semmoisia laskuja, joita Suomessa lasketaan vasta ekaluokalla, osittain ehkä jopa kakkosella, en muista ihan tarkkaan, milloin mitäkin opetetaan. Mitä siis siinä eskarin ja kuutosluokan välissä tapahtuu, että Suomessa mennään suhteessa niin paljon nopeampaa eteenpäin? Kaksi vuotta kiritään ohi seitsemän vuoden aikana, melkoinen ero!

Kuvassa Miskan tämänpäiväinen kotitehtävä, siis eskariluokalla. Missä vaiheessa tällaiset laskut tulee Suomen koulussa, kertokaa, jotka tiedätte? Tuskin vielä eskarissa kuitenkaan?

Suoritin juuri erittäin virallisen arvonnan, jonka virallisena valvojana toimin ihan itse, kun kukaan muu ei ole vielä valveilla…

Kahdenkymmenentuhannen kävijän arvonnan voittajaksi suoriutui upealla tuloksella…

— TADAA —

Numero 29, eli jc, suoraan Englannista!

   Onnea voittajalle!

Ja laitahan vaikka meiliin tai tänne kommenttiin jotain yhteystietoja, jotta saan palkinnon postitettua oikeaan osoitteeseen sinne sateiselle saarelle!

Ollaan oltu täällä nyt himpun yli 6 kuukautta ja 2 viikkoa. Se meidän koko täälläoloaikahan on 13 kuukautta, joten nyt ollaan puolessavälissä. Sen edellisen väliraportin asiat allekirjoitan suurinpiirtein edelleen. Yhteenvetona tästä koko ajasta voisi sanoa, että eka kolme kuukautta oli melko kaaosta, mutta ihan kivaa ja jännää kaaosta. Toinen kolmen kuukauden pätkä taas oli oikeastaan melko negatiivista. Ei enää kaaosta, mutta estettä ja pientä hankaluutta peräperään. Ei mitään erityistä sinänsä huonosti, mutta vain väsytti ja kaikki hankaluudet tuntui ylihankalalta, ja jotenkin odotti, että asiat jo sujuisivat, ja oli kahta kauheampaa, kun ne sitten eivät vielä sujuneetkaan. Ja sen semmoista, yleistä tylsyyttä. Juu, tunnistan tämän hyvin, näin jälkikäteen on hyvä sanoa, että niinhän sen aina sanotaankin menevän, ensin on kuherruskuukausi ja sitten seuraa kulttuurishokki, ja siitä tässäkin varmaan on ollut kysymys, ihan normaaleja vaiheita, ei sen enempää eikä sen vähempää.

Nyt alkaa olla sellainen vaihe, että asiat ihan oikeasti alkaa sujumaan omalla painollaan, eikä tarvitse ihan päivittäin jotain järjestellä ja huolehtia ja manata. Varmaan kuukauden verran on jo tuntunut paljon helpommalta. Siihen kyllä auttoi kovasti minulla se, että pääsin vaikka kuinkakin pieneksi hetkeksi Suomeen, ja sain oikein vuodattaa kaiken tylsyyden pois itsestäni. Sen jälkeen on oikeasti jaksanut paljonpaljon paremmin!

Kysyin tänään Mikalta ja pojilta, miltä nyt tuntuu, kun puoliväli on ohitettu, ja Suomeen paluu lähestyy päivä päivältä. Ihan odotettavasti kaikki olisivat periaatteessa valmiit lähtemään Suomeen vaikka tällä minuutilla, jos niin yhtäkkiä käsky kävisi. Niin vahvoja juuria ei siis olla tänne saatu kasvatettua, eikä varmaan saadakaan, että alkaisi tuntua houkuttelevalta jäädä tänne yhtään sen pitemmäksi aikaa kuin alunperin ollaan sovittu. Minä, joka tänne alunperinkin halusin eniten lähteä, taidan tykätä ehdottomasti eniten olla täällä. Ei yhtään yllättävää sinänsä.

Minusta Miska kiteytti hyvin, että Suomeen olisi tosi kiva mennä vaikka heti siksi, että siellä saa puhua omaa kieltä ja siellä on ne hyvät kaverit ja muut tärkeät ihmiset. On se vaan eri kiva pystyä kommunikoimaan äidinkielellään kaikissa tilanteissa, ymmärtää ja tulla ymmärretyksi! Ja ne ihmissuhteet, ne on niin tärkeitä!

Luulen (muiden ulkosuomalaisten blogien ahkerana lukijana), että meidän koko porukan sopeutuminen tänne olisi ollut asteen verran helpompaa, jos täällä olisi ollut sellainen "suomalaissiirtokunta", niinkuin esimerkiksi Nokian vahvoilla ulkomaanpaikkakunnilla on, johon voisi solahtaa sisään. Dallasin siirtolaisten elämää olen saanut seurata blogien ulkopuoleltakin, ja kyllä se sosiaalinen elämä, nimenomaan muiden suomalaisten kesken, tuntuu olevan niin aktiivista siellä, että vähän kateeksi käy. Olisi hienoa, jos olisi oma "vertaistukiryhmä" kasassa, joiden kanssa voisi purkaa potutuksia, saada vinkkejä, touhuta asioita, järjestää tapahtumia ja sen semmoista. Toki meillä on pari kivaa suomalaisperhettä täällä lähistöllä, joiden kanssa tavataan säännöllisen epäsäännöllisesti. Se on arvokasta, oikea henkireikä! Mutta on eri asia, että maanmiehiä asuu samassa talokompleksissa tai on samassa työpaikassa, ja heitä näkee joka päivä tai ainakin joka viikko, kuin että asutaan tunnin matkan päässä ja nähdään ehkä joka kuukausi. No, ehkä ajattelen liian vaaleanpunaisesti, voi siinä ylenpalttisessa omanmaalaisten kesken touhuamisessa olla huonotkin puolensa, mutta olisi kiva, kun olisi edes se periaatteellinen mahdollisuus. No, onneksi on tämä Blogistan!

Kyllähän me, tai minä ainakin, alunperin ajateltiin, että ei se haittaa, vaikka oltaisiin ihan paikallisissa piireissä. Tutustuttaisiinpa sitten siihen jenkkiläiseen elämänmenoon sitä paremmin. Mutta kun ei se niin vaan käykään. Työkaverit ei ole osoittaneet mitään vinkkiä, että voisi työajan ulkopuolellakin tutustua, ja naapurit on mitä on, hyvin erihenkisiä ihmisiä kuin me. Jos nyt oltaisiin valitsemassa meille asuntoa, niin kiinnitettäisiin vähän eri asioihin huomiota. Ainakin siihen, että lähistössä on oikeasti lapsiperheitä, siis että pihoilla näkyy lasten leluja, koripalloverkkoja jne. eikä vain luotettaisi kiinteistövälittäjien sanaan, että kyllä tällä seudulla lapsia asuu… Se, että lähes kaikki naapurit on erittäin hyvin toimeentulevia eläkeikäisiä ihmisiä ei välttämättä ole paras ratkaisu, oli talo ja alue itsessään kuinka hyva tahansa. Jos näillä tiedoilla olisin uudestaan harkitsemassa vaihtoon lähtöä, miettisin siis vielä tarkempaan meidän asuinpaikan, niin ihan laajemmalti, siis mikä rannikko / mikä kaupunki jne. kuin myös sitten sen kaupungin sisällä olevan asuinalueen.

Asuinpaikan lisäksi kannattaisi miettiä vielä taloudellinen puoli kertaalleen läpi. Siis selvyyden vuoksi sanottakoon, että olen tosi kiitollinen firmalleni, että ylimalkaan minulle tällainen mahdollisuus vaihtovuoteen tarjottiin! Mutta! Totta on, että tutkijana yleensä aina pitää vaan tyytyä siihen, että sopimukset on mitä on, ja kultaa ei täällä päästä vuolemaan, mutta ei minun mielestä vaihtovuoden pitäisi myöskään aiheuttaa konkurssia. Vaikka ulkomailla työskentely ja erilaiset kokemukset sinänsä ovat rikastuttavia, niin kyllä työstä saatavan rahallisen korvauksen kuitenkin pitäisi jotenkin ottaa huomioon se, montako suuta ja minkä hintatason maassa sillä yhden hengen palkalla pitäisi pystyä ruokkimaan ja vaatettamaan. Kun Amerikan palkkatason ja verotason maassa yrittää perheellä pärjätä yhden hengen Suomen palkkatasolla ja Suomeen maksettavilla veroilla, siinä saa välillä tosissaan taiteilla, miten päin suu milloinkin pannaan. Onneksi meillä on hyvät välit omaan pankkiin, ja sieltä on aina herunut lainaa sen mitä tarvitaan, mutta jotenkin tuntuu, että palkan periaatteessa pitäisi riittää niin, että ei sitten tarvitsisi vuosikaudet ulkomaanvuoden jälkeen maksella sen vuoden aiheuttamia normaaliin elämiseen käytettyjä lainoja pois. Hmmm… ehkä minä vaan olen väärässä firmassa töissä, tai en osaa neuvotella oikeista asioista! Tai sitten olen yli-ikäinen, ehkä olisi pitänyt lähteä ulkomaille silloin, kun vielä oli vastuussa vain itsestään ja omista menoistaan ja tuloistaan. Silloinhan sitä pärjäsi hyvinkin vähällä, jos oli tarvis. Tai no, kävinhän minä silloinkin, au pair -vuodesta alkaa olla kaksikymmentä vuotta aikaa. Se vaan on ihan eri asia.

No, ei siitä sen enempää. Ihan turhaa valittamista! Mitähän muuta? Puoli vuotta on loppujen lopuksi mennyt tosi nopeasti! Jos toinenkin puolikas hujahtaa yhtä nopeasti, niin eihän täällä ehditä juuri mitään!!! Ehkä kaksi vuotta olisi kuitenkin optimaalisempi aika, silloin ehtisi tehdä muutakin kuin tottua juuri olemaan täällä ja sitten alkaa jo järjestelemään paluujuttuja. Kaikesta pienestä kitinästä huolimatta olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että oli tilanne mikä hyvänsä; jos lähdön mahdollisuus tulee, kannattaa lähteä! Komennukselle, vaihtoon, reissuun, minne vaan. Tärkeintä on lähteminen. Juuret on tosi hyvät olla olemassa, mutta niitä kannattaa aina välillä vähän tuulettaa!

Niin, ja lopuksi, kysyin pojilta, mikä on ollut tässä reilussa puolessa vuodessa parasta. No, arvaattehan varmaan sen, kummankin suusta tuli salamannopeasti sama sana: DisneyWorld!

Tein tänään ruuaksi perunoita ja kananmunakastiketta. Kuopus söi ison annoksen hyvällä ruokahalulla, ja sanoi lopetettuaan, että se oli kyllä niin hyvää, että pitää seuraavallakin kerralla tehdä se samalla tavalla.

- "Äiti, sinun pitää tehdä tästä projekti!"
- "Mitäh, miksi projekti???"
- "Niin siis silleen, että se kastike osataan tehdä aina samalla lailla. Siis että niinkuin kirjoitat johonkin, että laitetaan vaikka 2 litraa maitoa, ja sen semmosta!"
- "Ahaa, siis resepti."

Meidän vaihtoreissu on nyt melko tarkkaan puolessavälissä, siitä väliraporttia tällä viikolla.

Kävijälaskuri alkaa uhkaavasti lähestyä taas tasalukua, kaksikymmentätuhatta kävijää napsahtaa ruutuun ihan kohta, todennäköisesti jo tänään tai huomenna. Senpä kunniaksi sitten pidetään taas totuttuun tapaan arvonta!

Säännöt on taas melkolailla samat kuin parissa edellisessäkin tasalukuarvonnassa. Arvontaan voit osallistua jättämällä puumerkin itsestäsi kommenttilootaan. Aikaa on maanantaiaamuun asti (meidän aikaa, kello näkyy tuossa yläreunassa). Sitten vedetään hatusta voittonumero, joka vastaa kommenttinumeroa. Jos joku kommentoi kahdesti, vain ensimmäinen kommenttinumero osallistuu arvontaan.

Jaa, eipä sitä sitten muuta kuin reippaasti kommentoimaan! Ensimmäisen arvonnan palkinto matkasi Saksaan, toisen Suomeen. Saapa nähdä, minne päin maailmaa tällä kertaa saan postia lähettää… Onnea arvontaan!

Edit: Se tasaluku mennä paukahti rikki klo 3.51 aamuyöllä tätä meidän aikaa, eli  10.51 aamupäivällä Suomen aikaa. Kävijä on Nokian domainilla, eli varmaankin siellä töissä. Käyttiksenä MS WinXP, kielenä englanti, selaimena Firefox. Virtuaaliset kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille, joka tästä itsensä tunnistaa…

Puoli seitsemältä perheen miekkoset tulivat herättelemään minua, toivat minulle aamupalan sänkyyn. Miska oli tehnyt minulle kokonaiset 3 äitienpäiväkorttia, joista kaksi koulussa ja yhden, kirjanmallisen, kotona. Lisäksi Miska oli askarrellut koulussa kukan kreppipaperista. Näiden päälle oli vielä kaikilta yhteinen Nalle Puh –kortti. Lahja olikin sitten iso! Melkein minun kokoinen.  Sain sähköpianon, tai elektroninen kosketinsoitin taitaa olla oikeampi termi… Hieno, pätevä ja monipuolinen vehje!

Sittenpä pitikin etsiä soittimelle paikka ja alkaa kokeilemaan, miten se toimii, lukea vähän käyttöohjetta yms. Meille oli edellisiltana tullut Hanna kylään Suomesta, ja aamupäivällä käytiin vähän ajelulla kiertämässa, missä oikein ollaankaan, ja sitten käytiin puistossa kokeilemassa Miskan edellispäivänä lahjaksi saamaa lennokkia. Puoliltapäivin vietiin Mika kotiin kuuntelemaan jääkiekko-ottelua ja napattiin piknikvehkeet ja edellispäivän salaattijämiä ja juomia mukaan, ja minä, Hanna ja pojat lähdettiin ensin minigolfia pelaamaan, ja sen jälkeen puistoon alkupalapiknikille, nauttimaan lämpimästä päivästä ja auringosta.

Muutaman tunnin päästä palattiin kotiin, ja vähän ajan päästä siitä lähdettiin Columbia mall’ille, eli meidän kaupungin ostoskeskukseen. Siellä kierreltiin hetki, ja sitten mentiin kiinalaiseen ravintolaan syömään. Syönnin jälkeen käytiin vielä parissa tavaratalossa, mistä etsittiin aurinkotuoleja, mutta ei löytynyt mieluisia. No, jotain pientä tarttui tietty mukaan silti, niin kuin aina. Sitten loppuilta oltiinkin kotona, katsottiin Selviytyjien finaali telkusta ja sen semmoista. Oikein kiva päivä!

Tällä kertaa ajattelin, että kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa…

Täytyy vielä selventää tuota viimeistä  kuvaa… Euroviisuja siis katsottiin porukalla netistä juhlien aikana.

Aki oli koulunsa muiden kuutosluokalaisten kanssa kahden yön retkellä Camp Ramblewoodissa. Lähtivät keskiviikkoaamuna ja tulivat tänään iltapäivällä. Luulen, että Aki kertoo itse viikonlopun aikana blogissaan tarkemmin, minkälaista oli ja mitä tekivät, mutta yleissilmäyksenä voisin sanoa, että hienosti meni!

Vähän pelkäsin etukäteen, miten sujuu ja tuleeko ikävä tai muuten kurjaa. Nimittäin sunnuntai-iltana Aki oli sitä mieltä, että ei lähdekään koko leirille. Onneksi mieli muuttui maanantain aikana, kun keskustelivat koululla tarkemmin siitä, mitä kaikkea siellä tehtäisiin. Pieni riskitekijä oli sekin, että lähes ensimmäisen kerran noin kymmeneen vuoteen Aki päätti nukkua ilman unikaveria. (No nyt se varmaan suuttuu, kun kerron tämän julkisesti, mutta menköön… ) Akilla on nimittäin pehmokoira, Rollo, jonka hän osti aikoinaan kolmivuotiaana Wasalandiasta, kun oli saanut Hannalta (, joka tulee meille kylään huomenillalla, jee!) ja Jarmolta 50 markkaa synttärilahjaksi. Rollo on siitä lähtien kulkenut uskollisesti joka ikisessä paikassa missä Akikin. Kerran vuosia sitten melkein tuli katastrofi, kun Rollo unohtui mummolareissulla Keminmaalle, mutta sieltäkin se saatiin lopulta saman päivän aikana Finnairin sinisin siivin lennätettyä Oulun kentälle, että ei tullut pojalle ja koirulille erossaoloa yöksi silloinkaan. Mutta tosiaan, tälle leirireissulle Rollo ei sitten päässyt mukaan. Päättelisinköhän tästä vaikka jotain, että Aki on oppinut täälläoloaikanaan luottamaan itseensä ja pärjäämään uusissa tilanteissa ilman vanhoja turvapaikkoja…? Tai sitten vain tuosta pikkupojasta on tulossa iso nuorimies!

Mutta asiaan! Leirillä oli kuulemma ollut kivaa. Ainoa ikävä juttu oli, kun ongenkoukku oli tarttunut kämmeneen kalastusreissulla, mutta ei sekään kovin vakavaa ollut ollut. Niin, ja nukkumaan ei oikein ollut päässyt, kun muista mökkiläisistä oli sen verran ollut häiriötä. Mutta oli ollut kivaa ampua jouskarilla, kilpailla Amazing Racessa (Akin joukkue voitti!), tehdä kalapaita, meloa kanooteilla, opetella ensiapua, mennä köysirataa pitkin, olla latotansseissa, pelata koripalloa… ja vaikka mitä muuta. Kovasti olivat touhunneet, ja hauskaa oli ollut. Uusia kavereita oli tullut, ja paljon positiivisia kommentteja oli saanut muilta leiriläisiltä. Eikä ollut tullut ollenkaan ikävä kotiin!

Minä olen niiiin ylpeä jälleen kerran, on mahtavaa, kun on tuollainen reipas, pärjäävä nuorimies esikoisena! Tästä  näyttää tulevan tämmöinen poikienkehumisblogi kokonaan, mutta minkäs minä sille teen, että ne on niin fiksuja!!!

Tässä pari kuvaa. Akilla oli kamera mukana, ja oli tajunnut antaa sitä opettajille välillä, että pääsi itsekin kuvaan. Eka kuvassa on "Team building", lapset oli jaettu kuuteen vajaan parinkymmenen oppilaan ryhmään. Tuossa kirjoittavat papereille positiivisia asioita jokaisesta tiimiläisestä vuorollaan. Aki näytti ylpeänä paperia, missä hänestä oli monta hyvää piirrettä mustaa valkoisella. Kiva keksintö! Tiimissä näyttää olevan vain yksi pellavapää, hyvin erottuu Aki joukosta. Toisessa kuvassa harjoittelevat verkkokalastusta kunnon kalastushousut jalassa.

Tähän aikaan seitsemän vuotta sitten supisteli. Illalla yhdeksän maissa mentiin OYSiin, ja yöllä puoli kahden aikaan Miska syntyi. Kirjoitin aikanaan, muutama päivä synnytyksen jälkeen, muistiin sen illan ja yön tapahtumia. Siirsin ne nyt netistä toisesta paikkaa tähän blogiin, omalle sivulleen. Onpahan sitten ainakin useammassa paikassa tallessa.

Tulipahan mieleeni, että Akin synnytyskertomusta en ole tainnut mihinkään kirjoittaakaan. Siihen aikaan kun ei vielä ollut meikäläisellä ja netillä mitään tekemistä keskenään… Pitää varmaan dokumentoida siitäkin tapahtumasta sen verran, mitä enää muistaa. Se oli paljon teknisempi juttu (yllätysperätila), eikä minulla ollut paljoa sanavaltaa niiden tapahtumien kulkuun, mutta hyvähän nekin olisi kirjata jossain vaiheessa ylös. Ai miksi? En minä tiedä… tuntuu vaan siltä, että ehkä vaikka pojat itse haluaa myöhemmin tietää, miten tähän maailmaan tulivat, tai jotain. Tai sitten vaan ihan itseä varten, muistutukseksi, että on joskus tehnyt jotain niin mahtavaa.

Eilen oli Miskalla suuri päivä; hänelle tuli ensimmäistä kertaa luokkakaveri täällä kylään! Kaverin nimi on Sonya, hän on 6-vuotias reipas ja rempseä tyttö. Miska oli etukäteen luvannut Sonyalle munkkeja, kun alkuperäinen suunnitelma oli ollut, että Sonya tulisi edellismaanantaina, vappuaattona. No, kyläily siirtyi viikolla, ja nyt ei enää ollut itse leivottuja munkkeja jäljellä, joten tottelevainen äiti kiepsautti töistä kotiin Krispy Kremen kautta, ja osti tusinan pakkauksen näitä paikallisia herkkuja.

Play date oli sovittu alkavan puoli viiden jälkeen ja kestävän pari tuntia. Sinä aikana lapset ehtivät vaikka mitä leikkiä, enimmäkseen kuitenkin olivat trampoliinilla. Niin, ja syödä niitä munkkeja, Sonya söi niitä kaksi, ja Miskaa taisi sen verran jännittää, että ei saanut sitä ensimmäistäkään syötyä. Sonya myös maistoi ihan vähän simaa, josta ei tykännyt, sekä Oboy-kaakaota, josta tykkäsi.

Minä kuuntelin ihaillen, miten paljon asioita Miska saikaan englanniksi selvitettyä, ja kuinka paljon muilta tulevaa puhetta hän ymmärsi. Ei sitä tajuakaan, kuinka paljon kieltä on pienen päähän puolessa vuodessa tarttunut, ennen kuin tällaisessa tilanteessa näkee, miten suvereenisti se sitä sitten käyttää, kun on tarpeeksi motivaatiota. Mahtavaa!

Tänä aamuna sitten Miskalla oli nettitreffit, oltiin sovittu Suomen eskariluokan kanssa videomesetystuokio. Hyvin toimi yhteydet, ja oli mahtavaa nähdä ihan livenä pitkästä aikaa entisiä ja tulevia luokkakavereita. Suuri kiitos Liisa-opelle järjestelyistä!

Sunnuntaina lähdettiin aikaisin aamulla liikenteeseen, tarkoituksena oli osallistua kerran vuodessa pidettävään tapahtumaan, Bay Bridge Walk’iin. Siinä siis ylitettäisiin kävellen Chesapeaken lahden itä- ja länsirannat yhdistävä, Annapoliksen kupeesta Kent Islandille menevä, melkein 7 kilometriä pitkä silta, Bay Bridge. Maisemat sillalta ovat hienot, ollaan ajettu autolla muutama kerta siitä läpi, ja olisi kiva ollut kävellen ihan rauhassa nauttia näkymistä. Mutta ei, kun päästiin lähtöpaikalle, saatiin kuulla, että tämän vuoden kävely oli peruttu, koska tuuli sillalla oli liian kova. Nyt se sitten jää kokematta kokonaan, seuraava kävely on vasta ensi vuoden toukokuussa. Harmi!

No, sitten otettiin käyttöön suunnitelma B, eli ajettiin Washingtoniin. Ykköskohteena oli Ilmailu- ja avaruusmuseo. Siellä hurahti useampi tunti ihan huomaamatta. Täytyy sanoa, että kyllä nämä ameriikanmaan museot ovat onnistuneet ottamaan lapset tosi hyvin huomioon. Joka nurkalla on jotain tehtävää ja itse kokeiltavaa, missä lapset viihtyvät kovasti. Erityisen vaikuttunut olin Forces of Flight -demonstraatiosta, joka oli lapsille tarkoitettu luento konkreettisine esimerkkeineen ja selityksineen siitä, miksi lentokoneet sun muut värkit yleensä pysyy ilmassa. Ekan kerran minäkin tajusin sen asian, kun se tarpeeksi yksinkertaisesti esitettiiin!

Toki nähtiin myös paljon eri härveleitä, raketteja, satelliitteja, lentokoneita, kuumailmapalloja, ja opittiin asioita planeetoista ja universumista ja sen sellaisesta. Tässä muutamia kuvia eri värkeistä.

Ylhäällä: Hubble-satelliitin pienoismalli, ja Miska sekä Wrightin veljesten lentolaite.

Minua kiinnosti erityisesti matkustajalentoihin liittyvät asiat, monta mielenkiintoista juttua kaupallisista lentoyhtiöistä sain siellä lukea. Tässä pari kuvaa, jotka kiinnittivät huomiota. Ensimmäinen sen takia, että aina ihmiset ihmettelee sitä mystistä syytä, miksi lentokoneeseen myydään niin monen eri hintaisia istumapaikkoja, vaikka palvelu itsessään, eli paikasta A paikkaan B kuljettaminen, on sama.

Vieressä oleva kuva pakkasi huvittamaan. Ehkä ihan ensimmäiseksi ei tulisi mieleen soittaa SASsille, jos ajatus olisi lähteä Afrikan safarille! Tämä mainos oli parinkymmenen vuoden takaa, tai vieläkin kauempaa.

Museosta käveltiin autolle, Capitolin ohi. Pakko ottaa kunnon turistikuva…

Lopuksi vielä ajettiin Union Station’ille. Oltiin kuultu, että siellä kannattaa käydä katselemassa. Olihan se kyllä komea, näin niinkuin rautatie- ja metroasemaksi. Hieno vanha rakennus, jossa oli sisällä aseman ja lipunmyynnin lisäksi paljon kauppoja ja ravintoloita.

Ikinä minua muuten ei lakkaa hämmästyttämästä Washington DC:n asutus. Siis vajaan kilometrin päässä Capitolista (eli ihan ydinkeskustasta) seutu on ihan omakotimaista, vehreitä pihoja, varjoisia puistoja, kivoja vanhoja taloja, tai sitten ränsistyneitä hökkeleitä ja roskaisia katuja, riippuen mihin ilmansuuntaan Capitolista lähtee. Jotenkin luulisi, että näkyisi selkeämmin ja laajemmalle, että ollaan yhden maailman mahtivaltion pääkaupungin ytimessä. Mutta ei. Ehkä se on hyväkin asia, en tiedä, mutta ihmetyttää se silti, joka kerta.

Lauantaina käytiin kiertelemässä Columbiaa. Oli 5.5. eli Cinco de Mayo, Meksikosta peräisin oleva juhlapäivä, ja sen puitteissa oli jotain tapahtumia ympäri kaupunkia järjestetty. Me ei kuitenkaan niitä sitten loppujen lopuksi löydetty, mutta melkoisen monella pihakirppiksellä käytiin katsastamassa valikoimaa, ja Miskan koulun kevätmyyjäisten menoa käytiin ihmettelemässä. Niin, ja tietty minigolfissa, siitä taitaa tulla meidän vakituinen viikonloppujuttu. Tällä kertaa minä melkein voitin! Viimeisellä reiällä sitten mokasin, ja Mika pääsi tasoihin minun kanssa. Mutta kovasti on minulla (ja pojillakin, Mika oli hyvä jo alunperinkin) pelisilmä kehittynyt näitten muutamien pelikertojen aikana.

Olen jo useamman kerran täällä ihmetellyt täkäläisten lasten pukeutumista. Kylmällä saatetaan kulkea sortseissa ja ilman sukkia ja hanskoja. Ja lakkia ei pidetä kylmällä eikä kuumalla. Miskan koulussa Miska on melkein ainoa, jolla on pipo tai lippis päässä ulkona ollessa. Aki ei useinkaan pidä koulumatkoilla lakkia, kun ei kerran kenelläkään muulla ole.

Nytkin tuolla kevätmyyjäisissä se pisti silmään. Vaikka kuinka kuuma ja kova auringonpaiste olisi, päähän ei laiteta mitään. Täällä on paljas pää ihan pikkuvauvoillakin, melkein vuoden ympäri. Ja minä kun olen oppinut, että jo Suomenkin säässä auringonpaisteella pitäisi olla sitä visummin lakki päässä, mitä pienempi lapsi on. Ehkä nämä kestää sitten paremmin aurinkoa, en tiedä…

Tuli eilen sattumalta tutustuttua molempien poikien parhaiden kavereiden äiteihin. Ihan kivoilta vaikuttivat!

Miskan kaverin, Sonyan, äidin kanssa juttelin ensin, kun satuttiin kadulla törmäämään lasten kanssa. Miska on pyytänyt Sonyaa meille kylään jo pitemmän aikaa, ja nyt sitten vihdoin saatiin sovittua, että Sonya tulee meille ensi maanantaina. Äidin nimi on Rachel, ja heillä on neljä lasta. Ovat asuneet täällä Columbiassa nyt neljä vuotta, sitä ennen asuivat Illinoisissa ja sitä ennen ympäri USAa. Hän on kuitenkin kotoisin tästä lähistöltä, tunnin ajomatkan päästä, Pohjois-Virginiassa, jossa hänen äitinsä edelleenkin asuu. Hän on viikot kotosalla ja viikonloppuisin tekee neljä vuoroa töitä Baltimoren lentokentällä. Hänen miehensä on yliopistossa töissä, oli jonkun aika sitten Marylandin yliopistossa College Parkissa, eli siellä, minne minäkin arkiaamuisin ajelen.

Akin kaverin, Oscarin, äidin tapasin, kun mentiin urheilupuistoon pelaamaan tennistä, korista ja jalkapalloa, ja haettiin Oscar sinne mukaan. Oscarin äiti tuli sitten pihalle saattamaan poikaansa ja samalla tutustumaan meihin. Oscarin perhe on Etelä-Amerikasta, Colombiasta, kotoisin. He muuttivat tänne vähän meidän jälkeen, ja lähtevät takaisin kotiin vissiin vähän meitä ennen. Äidin nimi on Maria. Hän ei puhu paljon englantia, ja niinpä Oscarin 16-vuotias isoveli toimii hänelle tulkkina. Minä osaan vähän espanjaa, ja muutama sana saatiin sillä kielellä vaihdettua, mutta pitemmissä jutuissa oli hyvä, että oli tulkki. Hän kertoi olevansa kovin tyytyväinen siihen, että Oscar ja Aki ovat ystävystyneet, ja painotti, että Aki voi milloin vaan tulla heille kylään.

Minä sain sitten illalla vaahtokylvyssä lilluessani kuningasidean! No, meidän perheen miehet eivät olleet yhtä vaikuttuneita ideasta, lähinnä esittivät epäilyksiä, mutta sama se. Ajattelin, että voisin yrittää tämän Marian kanssa keksimään jotain yhteistä tekemistä tai menemistä, vaikka kävelylle, tai kentän laidalle, jos viedään pojat pelaamaan palloa. Asutaan tässä kuitenkin ihan lähekkäin. Minä kun oikeasti haluaisin oppia lisää espanjaa, ja muistutella mieleen jo unohtuneita sanoja, niin voitaisiin yrittää keskustella keskenään espanja-englanti-sekoituksella. Jos vaikka kumpainenkin siinä vähän oppisi toisen kieltä, molemmat hyötyisivät. No, pitää katsoa, miten käy. Tosi kiva kuitenkin, että pariin äitiin sain edes tämän verran vähän tutustuttua!

Nyt kun lämpötilat nousi hellelukemiin, niin Akin koululta tuli sähköpostiin muistutus pukeutumiskoodista:

As the weather warms up, there is a tendency to wear clothing that might be appropriate outside of school that is not at all appropriate while attending school. I remind all our cherubs to avoid wearing skirts that are too short, no skimpy blouses, no spaghetti straps, no skin showing whatsoever. Guys are to present themselves respectfully, as well - no open arm t-shirts, etc. Additionally, I ask that they not wear flip-flops or high-heeled sandals.

As always, thanks for all you do to make Harper’s Choice Middle such a nice place to teach and learn!

Stephen Wallis
Principal

Kyllähän se on ihan kamalaa, jos vaikka jostain nakyy vähän ihoa, tai vaikka paljaat varpaat. Hui!   Ei, oikeasti, onhan se hyvä, että seuraavat vähän, minkälaisissa vaatteissa oppilaat kulkee. Kunhan se rajoittaminen ei ihan liiallisuuksiin mene. Aki oli vähän ihmeissään eilen, kun kerroin, että hihattomissa paidoissa ei sitten ole kouluun menemistä. Ei sillä, että olisi välttämättä mennytkään, mutta ei osannut ajatella, mikä siinä hihattomuudessa niin kamalaa olisi… Mutta säännöt on sääntöjä ja maassa maan tavalla jne.

Akilla oli eilen vähän huono päivä koulussa. Oli jäänyt liikuntakerhoon koulun jälkeen, pelasivat koripalloa siellä, ja oli joutunut samaan joukkueeseen jonkun pojan kanssa, josta ei oikein tykkää, koska tämä poika tahtoo koko ajan pomottaa muita. Henkikään ei ollut oikein kulkenut, ja oli ollut paha mieli muutenkin.

Opettaja oli sen verran huolestunut, että oikein soitti minulle, jätti viestin vastaajaan, kun tietty mun kännystä oli just silloin akku loppunut. Opettaja oli mietiskellyt, olisiko Aki allerginen jollekin asialle täällä, kun on useasti paksua limaa kurkussa ja vähän hankala hengittää. Toivon, että se ei olisi allergiaa, vaan ihan vaan reaktio erilaiseen ilmastoon, kokolattiamattoihin, sun muuhun. Ja kun sitä tuntuu olevan varsinkin silloin, kun joku asia vähän ahdistaa, voi olla vähän psykologistakin. No, zyrtecin annoin illalla, ja vissiin se vaikutti, tai sitten auttoi se, että sai ekstrahuomiota ja purkaa mieltään.

Tuntuu yllättävän kivalta huomata, että tätäkin blogia ainakin satunnaisesti lukee ihmisiä ihan joka maanosasta. Jännä tunne, maailma pienenee ajatuksissa. Itsekin käyn maailmanympärysmatkalla harva se päivä, toisten blogeja lueskelemassa.

Ajattelin tässä listata suurimman osan niistä ulkosuomalaisten blogeista, joissa säännöllisesti käyn. Jokuhan voisi hoitaa homman sillä, että laittaisi linkkilistan sivupalkkiin, mutta minulla on jo sivupalkki niin täynnä tavaraa, että parempi olla lisäilemättä sinne enää mitään, varsinkaan näin pitkästi. Tässä siis maanosittain joitain ainakin minusta kivoja kertomuksia suomalaisista pitkin maapalloa:

USA: Ameriikka, Amerikkalaista arkipäivää, Anna ihmemaassa, Antin blogi, Dallas pullaa, Don’t mess with Texas, Toisella planeetalla

Muu Amerikan manner: Chiliä ja kanelikahvia, Indo pro Brasil, Viva Mexico

Eurooppa: BligaaBlogi, Euroopan reunalla, Markku Pylkön kuulumisia, Milano, Provencen auringon alla, Ranskalaiset mausteilla, Tassutuksia,  Vuosi Bilbaossa

Afrikka: Minun Afrikkani, Zulujen jäljillä

Aasia: Kellosta Kiinaan, Kotirouvana Kiinassa, Suomalaista Kiina-elämää

Australia & Oseania: Any in NZ, Timo Australiassa

Lisää kivojen blogien osoitteita otetaan vastaan kommenttilootaan. Näitähän löytyy mm. blogilistalta pilvin pimein, mutta kaikkia en ole ehkä vaan hoksannut, tai jaksanut katsastaa, tai malttanut lueskella niin pitkään, että olisin jäänyt koukkuun. Erinomaisen ajatuksia ja maailmankuvaa laajentavaa touhua tällainen ihmiselämien seuraaminen kuitenkin on.