Maailmalla Marylandissa - kotona Suomessa

No niin, loma ja Suomi ovat takana, ja taas ollaan Marylandissa. Matka meni tosi hyvin, olipa helppoa ja sujuvaa tulla Islannin kautta! Lento oli kokonaisuudessaan viitisen tuntia lyhyempi kuin Lontoon kautta tehdyt matkat on olleet, ja vaihdot olivat nopeat ja näppärät. Tuntui melkein kuin yhdellä suoralla lennolla oltaisiin tänne hurautettu, niin helppoa se oli. Ei voi kuin suositella. Ainoa plussa Lontoon kautta matkatessa on ne British Airwaysin erinomaiset henk.kohtaiset telkkarit ja valtava videovalikoima, jossa tuoreita elokuvia pystyy katsomaan ihan omaan tahtiin ja pistää pausille ja kelata jne. No, nytpä sitten jäi enemmän aikaa nukkumiseen tai lukemiseen, kun ei tarvinnut elokuvia tuijottaa. Pojat oli erinomaisen reippaita matkustajia, ja kaikki matkatavaratkin tuli ehjinä perille.

Nyt on pakastin täynnä ruiskeipää ja rieskaa, ja jääkaapissa monta kiloa Oltermanni-juustoa odottaa syöjiään. Tietysti myös salmiakki-, suklaa- ja karkkivarastot on täynnä, ja lukemattomia aikakauslehtiä on pöydillä. Ja kauhoja, hih, oli pakko ostaa pari tavallista muovikauhaa Suomesta tänne, kun täältä saa vain niitä lusikan mallisia, ei sellaisia "oikeita".

Jaa, miltä sitten tuntui tulla loman jälkeen takaisin tänne? Hmm… helpolta! Kun vertaa siihen lokakuussa tänne tuloon, niin ero on valtava! Silloin oltiin ihan pihalla kaikesta, nyt tiedettiin minne tullaan ja millaista on. Osattiin taksikuskille neuvoa tie lentokentältä meille (kummallista, että se ei oikeasti tiennyt yhtään, minnepäin pitäisi lähteä ajamaan…) ja kun tultiin kotiin, päästiin saman tien jatkamaan tätä elämää täällä. Helppoa siis. Ja ihan mukavaa. Ei harmittanut tulla tänne takaisin, eikä juuri nyt ole kova ikävä Suomeen. Luulen puhuvani nyt kaikkien puolesta, en huomannut, että kenelläkään meistä olisi ollut jotain hankaluutta tänne tulon kanssa.

Vain ilmasto vähän tökki, täällä on nyt niin kuumaa ja kosteaa, että kestää hetken, että siihen totutaan. Jonkun aikaa käytiin eilen leikkipuistoissa ja järven rannalla, mutta ei siellä oikein jaksa olla ulkona. Mika ja pojat saa varmaan muuttaa asumaan tuonne lähi-uima-altaalle arkipäiviksi, tai sitten pysyä sisällä… Minähän taas alan viettää ilmastoidussa toimistossa päivät. Pojilla on vielä neljä viikkoa lomaa, koulu alkaa 27.8. Minulla on vielä yksi kesälomaviikko käyttämättä, pitää miettiä, ottaisiko sen nyt jo elokuussa, vai säästäisikö myöhempään. No, kunhan pääsen tästä töihin, kuulostelen tunnelmia, miltä tuntuu. Täkäläisethän ei ymmärrä näiten pitkien yhtenäisten lomien päälle, ne pitävät parin viikon lomansa useissa lyhyissä pätkissä, aina pari-kolme päivää kerrallaan. Hassua, eihän siinä ehdi akkujaan ladata ja saada ajatuksia työasioista pois!

Mikan kanssa eilen juteltiin, että jäljelläoleva aika, nelisen kuukautta, on niin lyhyt, että se menee tositosi nopeasti. Pitää alkaa jo suunnittelemaan pikkuhiljaa autojen rahtausta Suomeen ja kaikkea sellaista. Just, kun tänne on alkanut tottumaan, ja kaikki hommat sujumaan, niin pitää taas alkaa selvittelemään muuttotouhuja. Mietittiin, että tämä vuosi on ehdottomasti lyhyin aika, millä kannattaa vieraaseen maahan lähteä, tässä ehtii edes hiukan nauttimaan tavallisesta arkielämästäkin. Kaksi vuotta olisi varmaan parempi, siinä ehtisi tehdä jo kunnolla tuttavuutta ihmisten, kulttuurin ja systeemien kanssa. Tähän asti on kuulostanut siltä, että Mikasta olisi parasta olla täällä mahdollisimman lyhyt aika, mutta eilen jo kuulosti vähän siltä, että olisihan tämä koko reissu voinut olla vaikka vuoden pitempikin. Suomi-loma siis oli tehnyt hyvää! Mutta älkää pelästykö, ei me tänne jäädä, joulukuussa tullaan takaisin Suomeen ja sillä sipuli. Piste.

Viimeistä päivää tällä erää Suomessa viedään, huomenna on lento taas rapakon taakse. Jännää, mennään (meille) uutta reittiä, eli Reykjavikin kautta Baltimoreen, kiva nähdä, miten Icelandair meidät kuljettaa…

Kolme viikkoa hurahti nopeasti. Jännä, miten vikkelään sitä solahti takaisin Suomi-moodiin, kaikki oli niin tuttua, hommat hoitui normaaliin tapaan, ei tarvinnut miettiä ja ihmetellä, että mitähän nyt kuuluisi tehdä ja miten toimia. Helppoa! Muita plussapuolen asioita Suomessa on ollut nyt loman aikana ainakin

• Ihan ykkösenä kaikki tärkeät ihmiset, eli sukulaiset ja ystävät!
• Ruoka ja herkut, esimerkiksi ruisleipä, rieska ja karjalanpiirakat; hiillosmakkara, HK:n sininen lenkki ja makkarakeitto; marjat, eli mansikat, metsämansikat ja mustikat, jotka oikeasti maistuukin eikä vaan näytä hyvältä; salmiakki, suklaa ja salmiakkisuklaa (namiuutuus); kunnon kebabliha (suositellaan lämpimästi Rovaniemellä Lordin special kebab-annosta!) ja muut grilliherkut; hyvät jäätelöt,…
• Mökkisauna (ja toki muutkin saunat), ja auringonlasku järven rannalla
• Ihana luonto. Ollaan ajettu Suomea ristiin rastiin yli 2000 kilometriä, ja nähty metsiä, peltoja, tuntureja, järviä, kaikkea kaunista. Ei oikein malta lukea tai ummistaa silmiä autossa, kun pitää ihastella ohivilistävää maisemaa.
• Raikas ilma, ja varsinkin se osa päivistä, jolloin ei ole satanut vettä
• Rauhalliset tiet ja vähäinen liikenne
• Suihkut, joista tulee kunnon paineella tarpeeksi ja sopivan lämpöistä vettä
• Joulupukki

Miinuspuolia ei ole paljon ollut. Jos väkisin etsii, niin voisi ihmetellä, että miksi Suomen liikenteessä ei ole joustavuutta, miksi toisille ei anneta tietä ja miksi aina löytyy kuskeja, jotka ovat kuin rallikilpailuissa. Niin, ja vähän on mietitty sitä, miten kätevää on, kun saa luvan kanssa kääntyä valoristeyksissä oikealle punaisenkin palaessa, silloin kun se muun liikenteen salliessa on turvallista. Sitä sääntöä voisi soveltaa Suomessakin… Ja bensakin on kallista. Ai niin, ja erääseen autohuoltopaikkaan voisin antaa risuja huonosta palvelusta ja aikataulun pitämättömyydestä yhdistettynä reiluun rahastukseen. Mutta se nyt ei ole yksinomaan suomalainen ongelma, eiköhän vastaavaa, ja isommassakin mittakaavassa, löydy joka puolelta maailmaa.

Kaikenkaikkiaan, erinomaisen onnistunut loma! Tämän voimin jaksaa hyvin vielä viimeisen rykäyksen maailmalla. Akut on ladattu, suhteita hoidettu, minun maailmassa kaikki hyvin.

Pikainen päivitys koto-Suomesta. Matka meni oikein sujuvasti. Ensimmäinen viikko on kulunut hujauksessa, kaksi vielä jäljellä. On ihanaa olla Suomessa, ja tavata sukulaisia ja kavereita! Ilma on ollut tyypillinen Suomen kesä, kylmä ja vähäluminen… vettä sen sijaan on tullut urakalla. No, jospa se tästä muuttuisi…

Tähän astinen kohokohta on tietysti ollut poikien yhteissynttärit. Täysiä kymppejä vietettiin eilen, kun yhdistettiin Miskan 7-vuotisjuhlat (oikea syntymäpäivä oli mennyt jo toukokuussa) Akin 13-vuotissyntymäpäiviin. Oli oikein mukavaa!

Tänään lähdetään lentelemään Suomeen. Tavarat on pakattu, lähtöselvitys tehty netissä, taksi tilattu valmiiksi. Lento lähtee illalla. Lontoossa on huomenaamulla koneenvaihto, toivottavasti siellä ei nyt ole mitään sen kummempaa häslinkiä, ja kaikki sujuu jouhevasti. Sunnuntai-iltana 19.55 ollaan Oulun kentällä perillä.

Kolme viikkoa kuluu Suomea kierrellessä, älkää odottako juurikaan blogikirjoituksia siltä ajalta. Tietokone jätetään kotiin ja keskitytään enemmän vaan lomailuun, oleiluun, ihanien tärkeiden ihmisten näkemiseen ja sen semmoiseen. Tietenkään unohtamatta herkuttelua, nam, rieskaa, ruisleipää, hiillosmakkaraa, mansikoita, salmiakkia, lonkkua, muikkuja, uusia perunoita ja sipulikastiketta, kaikkea ihanaa!

Eilen siis vietettiin USAn itsenäisyyspäivää, kivasti katkaisi vapaapäivä työviikon. Ohjelmassa meillä oli  Washington DC:ssä itsenäisyyspäivän paraati, Helmin 3-vuotissynttärit, ja itsenäisyyspäiväillan ilotulitukset. Aamulla aikaisin lähdettiin ja illalla vasta myöhällä oltiin takaisin kotona. Tässä vähän tunnelmakuvia päivästä.

Helmi ihastui toukokuussa Miskan synttäreillä Mikki-kakkuun niin kovasti, että lupasin tehdä hänelle sitten synttäreille Minni-kakun. Tämän näköinen siitä sitten tuli: 

Paraati kulki Washingtonissa Constitution Avenue’ta, eli ihan keskustassa, Washington-monumentin edustalla, ja kesti kaksi tuntia. Melko monenlaista menijää paraatiin mahtui, oli soittokuntia, palomiehiä ja -autoja, sotaveteraaneja, country-laulaja, eri etnisiä ryhmiä, missejä, Hare Khrisna -ryhmä, vanhoja autoja ja polkupyöriä, tanssijoita, Väiski Vemmelsääri, Abraham Lincoln ja vaikka mitä muuta. Saatiin eturivin paikat paraatireitin loppupäästä. Olihan tuokin sellainen yhdensortin elämys ja kokemus.

Ilotulitus katseltiin sitten hyvässä suomalaisseurassa Washington National Cathedralin alueelta. Tuo k.o. tuomiokirkko on muuten maailman kuudenneksi suurin, ja on tänä vuonna äänestetty USA:n kolmen kauneimman rakennuksen joukkoon. En ihmettele, kaunis oli. Ja ilotulituksetkin näkyivät melkoisen hyvin, vaikka matkaa olikin useampi kilometri. Paukkuja ei säästelty, oli komea ja pitkä näytös, paljon ja isoja raketteja.

Minut haastettiin kahdelta taholta samaan haasteeseen, kiitos vain Jaana ja Inkku. Kyseessä siis on blogileikki, jossa pitää paljastaa 7 faktaa itsestään sekä haastaa 7 muuta bloggaajaa mukaan. Tässäpä siis tiukkaa asiaa minusta:

1. En juo kahvia enkä olutta, koska minun mielestä ne maistuu pahalle.
2. Sain ensimmäiset silmälasini 3-vuotiaana, ja siitä asti pidin niitä pitkälle aikuisikään. Nyt kuitenkin viime vuosien aikana olen jättänyt niiden käyttämisen hyvin vähälle, vaikka oikea silmäni on edelleen laiska.
3. En pidä Johnny Depp’istä, Jim Carrey’stä enkä Jack Nicholson’ista, mutta sen sijaan pidän kovasti Julie Andrews’ta, Meryl Streep’istä ja Sandra Bullock’sta, siis näyttelijöinä.
4. Minulla on neljä kummipoikaa ja yksi kummityttö.
5. En ole pessyt ikkunoita kertaakaan sen jälkeen, kun Mikan kanssa menin naimisiin; se ja hävettävän moni muukin kotityö on kaatunut täysin Mikan ahkerille hartioille. (Kiitos!) 
6. Kaarina on kolmas etunimeni, ja otin sen käyttöön vasta 22-vuotiaana; siihen asti minua kutsuttiin ensimmäisellä nimelläni.
7. Olen kirjafriikki, rakastan lukemista ja kirjojen, erityisesti dekkareiden ja tyttökirjojen, omistamista. Kerään kirjasarjoja, minulla on hyllyssäni mm. koko Agatha Christien Jane Austenin, Laura Ingallsin, ja L.M.Alcottin tuotanto, samoin kuin esim. Jalna-sarja ja kaikki Sherlock Holmesit.

Haastan mukaan vaikkapa Akin, Antin, Johannan, Reettan, Sirpan, Susannan,  Ullan, ja Ulrikan. Uups, siitä tuli jo kahdeksan… Tästä selviääkin yksi lisäfakta minusta, minulla on taipumusta liioitella.   Vastatkaa haasteeseen, jos haluatte. Pakko ei ole!

Nyt on reissusta palattu, lento lähti perjantai-iltana, ja kotona oltiin eilen aamulla. Eilinen päivä meni tavaroita purkaessa ja päiväunia nukkuessa (yölennolla kun ei oikein saanut nukuttua). Tänään sain ladattua loput kuvat ja tekstit koneelle. Las Vegasin kertomus on päivitetty lopulliseen muotoonsa, ja muutama uusi kuva on lisätty. Ja Grand Canyonin juttu ja kuvat on tehty, löytyy tuosta alempaa.

Kuvat löytyy täältä.

Keskiviikkona sitten tehtiin retki Grand Canyonille, sen eteläreunan kansallispuistoalueelle. Tarkoitus oli ollut lähteä tosi aikaisin aamulla, ajomatka sinne kun on n. 5 tuntia suuntaansa. Mutta kun jätettiin auton vuokraaminen viime tinkaan, koska ei etukäteen oikein tiedetty, mikä päivä siihen reissuun parhaiten sopii minun työohjelman puitteissa, ja koska ajateltiin, että kyllähän tämä kaupunki on hereillä ympäri vuorikauden, niin eipä sitten saatukaan autoa silloin, kun oltiin ajateltu. Autonvuokrauspiste meidän hotellissa kun sulkeutuikin viideltä iltaisin, ja Stripilläkin puoli seitsemältä, ja me oltiin vasta kahdeksan aikaan illalla yrittämässä hankkia autoa seuraavaksi aamuksi.

No, eihän se auttanut kuin odottaa aamuun ja olla odottamassa autonvuokrapisteen avaamista. Saatiin sitten vuokrattua Dodge Caliber, päivävuokra veroineen ja vakuutuksineen 65 taalaa. Bensoihin muuten meni sillä reissulla myös 65 taalaa, ja kansallispuiston pääsymaksu oli 25 taalaa, eli yhteensä tuon reissun hinnaksi (laskematta mukaan syömisiä, juomisia ja matkamuistoja) tuli 155 taalaa neljältä hengeltä. Oli ehdottomasti sen arvoista!

Niin, lähdettiin ajamaan hotellilta 8.30 aikaan, matkalla pysähdyttiin kerran Hooverin patoa ihmettelemässä ja kerran vessatauolla, ja juuri ennen Grand Canyonin kansallispuiston alkua syömässä. Perillä puistossa 450 kilometrin ajomatkan ja näiden pysähdysten jälkeen oltiin n. 14.30.

Puistossa oli tosi hyvin järjestetyt systeemit, oman auton sai laittaa parkkipaikalle, josta lähti ilmainen shuttle-bussi, joita kiersi noin varttitunnin välein kolmea eri reittiä ympäri puistoa pysähtyen eri näköalapaikoilla. Pysähdyspaikoilla pystyi jäämään kyydistä joko vain kuvia ottamaan ja hypätä sitten samasta paikkaa taas vartin päästä seuraavan bussin kyytiin, tai voi kävellä seuraavalle pysäkille. Lyhin pysäkkien väli oli puolisen kilometriä ja pisin melkein 5 kilsaa, joten jokainen sai soviteltua itselleen sopivia patikkapyrähdyksiä, jos halusi. Olisihan siellä voinut myös lähteä vaeltamaan kanjonin reunaa alaspäin, vaikka ihan pohjalle asti, polkuja pitkin, mutta me ei sellaista edes harkittu vähäisen ajan (ja kuuman kelin) takia, vaan pysyttiin siellä reunalla.

Maisemat ja mittasuhteet oli oikeasti ihan uskomattomat. Vaikka kuinka on lukenut ja nähnyt kuvia Grand Canyonista, niin ei sitä valtavuutta tajua ennen kuin sen oikeasti näkee. Olihan se vaikuttava näky! Välillä vähän pelottikin, kun suurin osa näköalapaikoista oli ihan luonnontilassa, eli aitaamattomia; polun reunoilta tai kalliokielekkeiltä olisi kai ainakin teoriassa voinut jalan livetessä kieriä vaikka ihan pohjalle asti. Vain kaikkein suosituimmilla (lue: helpoimmilla, amerikkalaisten suosimilla, joihin pääsi lähimmäs autoilla) näköalapaikoilla oli kaiteet turvallisuuden tuntua antamassa.

Luonto oli tosi läsnä, ilma puhdas ja raikas (vaikka olikin kuuma, mutta sellainen sopiva, n. 30 astetta, verrattuna Las Vegasin yli 40:een, ja sellainen suomalaisen oloinen tuuli, eikä hiustenkuivaajatyylinen niin kuin Vegasissa), näköalat huimat, ja siellä oli ihan hiljaista. Bongattiin siellä lintuja ja maaoravia ja joku aavikkoketun tapainen eläinkin.

Alueella oli myös muutama matkamuistomyymälä, majoituspaikkoja, ruokapaikkoja ja ruokakauppa, ja hinnat niissä olivat yllättävän kohtuulliset, esimerkiksi minun ruoka, Tuna salad sandwich with chicken tortilla soup, maksoi 5,50 taalaa, ja oli hyvää ja runsaasti. Oltiin puiston alueella vähän auringonlaskun yli, lähdettiin vasta yhdeksän aikaan ajamaan pois. Reilu kuusi tuntia siis viihdyttiin, ja enemmänkin olisi voinut olla, jos aikaa olisi ollut. Tosi käymisen arvoinen paikka!