Maailmalla Marylandissa - kotona Suomessa

Vielä yksi lisäys tuohon lauantain juttuun. Kun kerran oli Mikan ja Miskan nimpparit, niin pitihän mun sitten jotain pientä leipoakin. Yksi niistä harvoista kakuista, josta Mikakin kovasti tykkää, on banaanikakku, ja sitä sitten tein. Onneksi päätin perjantaina, että leivon sen jo etukäteen, ei nimittäin olisikaan sitten loppujen lopuksi ollut aikaa lauantaina sitä tehdä. Olin aikaisemmin ostanut ihanan Wiltonin sydämellisen kakkuvuoan, ja halusin testata, minkänäköinen kakku sillä tulisi. Alla kuva lopputuloksesta. Alkuperäinen suunnitelma oli, että päälle ripoteltaisiin vähän tomusokeria, ja siihen keskisydämeen laitettaisiin mansikkaviipaleita koristeeksi, mutta ajan puutteen vuoksi niistä suunnitelmista jouduttiin luopumaan, ja kakku tuhottiin ihan tuommoisenaan. Hyvää oli!

Lauantai oli menoa ja meininkiä täynnä! Oltiin jo etukäteen suunniteltu heti aamusta menevämme järjestetylle maatilakävelylle Farm-City celebration week’in kunniaksi läheiselle kotieläinfarmille. Siellä koko perhe käveltiin kolmisen kilometriä pitkä lenkki, ja tutustuttiin mm. mehiläistarhaukseen, kurpitsanviljelyyn, erilaisiin viljoihin yms. Oli oikein mukava tapahtuma!

Päivällä käytiin lounaalla Burger Kingillä, Miska oli nimipäivänsä kunniaksi saanut valita ruokapaikan… Siellä ollessa kaverit, joilla oli tänään Suomeen muuttopäivä, soittivat ja pyysivät avuksi hallitsemaan viimehetken kaaosta pakkaamisessa. Siinäpä muutama tunti nopeasti sitten kuluikin, ja saatiin loppujen lopuksi kaikki tavarat joko pakattua, heitettyä pois tai kierrätettyä eteenpäin. Perhe pääsi ajoissa lentokentälle ja taitaa olla kohtapuoliin jo Suomessa. Tervemenoa, perässä tullaan!

Sitten ajettiin kiireesti kotiin, minulla ja Akilla liput illan baseball-otteluun, Baltimore Orioles vastaan New York Yankees. Mikahan on jo aiemmin yhdessä baseball-pelissä ollut katsomassa, niin kun satuttiin kaksi lippua saamaan ilmaiseksi, niin oltiin päätetty, että minä ja Aki mentäisiin penkkiurheilemaan. Oli oikein mukavaa, baseball oli tarpeeksi lähellä suomalaista pesäpalloa, että minäkin ymmärsin säännöt, ja Aki sitten selitti minulle eroavaisuuksia, he kun olivat koulussa pelanneet baseballia niin tiesi. Kotiyleisön harmiksi Yankees voitti Oriolesit 11-10. Oli hyvä peli!

Aki pääsi Oriolesien maskotinkin kanssa poseeraamaan.

Voisin tästä täkäläisestä penkkiurheilusta sen verran todeta, että ei suurin osa katsojista mitenkään kuolemanvakavasti itse peliin suhtautunut. Vaikutti siltä, että se oli ihmisille enemmän sellaista viihdettä, jonka verukkeella pääsee juhlimaan, tapaamaan tuttuja, syömään ja juomaan. Ensinnäkin iso osa ihmisistä tuli katsomoon vasta tosi paljon pelin jo alettua, jopa puolen välin jälkeen tuli vielä uusia ihmisiä. Ja osa lähti jo ennen puoltaväliä pois. Eli koko peliä ei missään tapauksessa ollut tarvis katsoa. Ja pelin keskelläkin, siis pelin aikana, ihmiset vaeltelivat missä sattuu, kävivät juttelemassa kavereitten luona, hakemassa syötävää ja juotavaa ja missä lie.

Myyntikojut olivat asia erikseen, stadionin ulkoreunoja joka kerroksessa kiersi loputon määrä erilaisia ruokapisteitä, tarjolla oli ihan mitä vain pop cornista ja nachoista hodareiden, pizzan, hamppareitten yms. kautta jätskiin, pretzeleihin ja muuhun makeaan, erilaisia alkoholillisia ja alkoholittomia juomia unohtamatta. Ja kyllä ihmiset niitä söivätkin, melkein lakkaamatta. Niin, katsomossa tietysti myös kulki myyjiä, eli oluet ja naposteltavat pystyi ostamaan myös liikahtamatta pakoiltaan, jos siis sattui oikeasti olemaan kiinnostunut pelin seuraamisesta. Me ostettiin Akin kanssa väliajalla funnel cake, joka syötiin puoliksi. Se näytti niin jännältä, että piti kokeilla. Se muistutti paljon tippaleipää, oli vain ohuempi ja laakeampi.

Kaiken kaikkiaan oli harvinaisen tapahtumarikas päivä; oikein mukava!

Minun mieltä jäi niin kovasti vaivaamaan tuo aikaisempi Antin kommentti siitä, että kirjoitan niin negatiivisella sävyllä Amerikasta tähän blogiini, että nyt on sitten viikon verran monien eri ihmisten kanssa mietiskelty niitä kaikkia hyviä puolia täällä. Täytyy kirjoittaa tännekin niitä ylös, jospa saisin sillä vähän nostettua tämän blogin profiilia positiivisemmaksi. Ja muistakaa, nämä ovat kaikki yleistyksiä, poikkeuksia löytyy aina, ja nämä asiat voivat olla ihan eri tavalla jossain muualla päin tätä isoa maata, tai jonkun muun silmin katsottuna.

• Ihmiset: Amerikkalaiset ovat tosi avuliaita, ystävällisiä, iloisia ja ulospäinsuuntautuneita. He eivät häpeile osoittaa tietämättömyyttään, neuvoa saa aina kysyä ja asioita ihmetellä. Kaikki moikkaavat toisiaan, ihan tuntemattomiakin, ja joka paikassa toivotellaan kivaa päivänjatkoa. Kaikki myös yrittävät kovasti käyttäytyä niin, että eivät loukkaa toisia, eivätkä vedä ketään ihmisen oman "comfort zone"n ulkopuolelle.
• Liikenne: Vaikka täällä on paljon autoja, ja erittäin paljon ruuhkia, niin oikeasti täällä liikenne on kuitenkin sujuvampaa ja kuskit yleisesti ottaen joustavampia kuin Suomessa. Kun vilkun laittaa päälle, niin kaistaa pääsee vaihtamaan hyvin, tilaa annetaan. Ja jalankulkijana suojatien pääsee ylittämään aina, autot pysähtyvät jo paljon ennen kuin astutkaan jalkakäytävälle. Vuoroa annetaan auliisti ja kättä heilautetaan kiitokseksi.
• Ilmasto: Se onkin tullut jo moneen kertaan sanottua, mutta minä tykkään niin paljon siitä, että kesä on oikeasti pitkä ja talvi suht lyhyt. Eikä täällä edes sada vettä juurikaan koskaan.
• Ostosmahdollisuudet: Täältä saa mitä vaan ja ihan kaikkea ostettua, tai ainakin melkein. Erityisesti minun mieleen on se, että täältä löytyy ihmisen näköisiä vaatteita myös isommissa kokonumeroissa. Vaatteet ja lelut ovat myös tuntuvasti halvempia täällä kuin Suomessa.
• Koulukuri: Opettajat ovat auktoriteetteja kouluissa ja työrauha ja järjestys pysyy hyvänä isommassakin luokassa. Pieniinkin häiriö-asioihin puututaan tehokkaasti. Oppilaat kunnioittavat opettajia ja muita koulun aikuisia, ja hyvät käytöstavat ovat itsestäänselvyys koulussa.
• Luonto: Täällä on todella paljon kaikenlaista ihanaa monimuotoista luontoa, ja lukemattomia luonnonpuistoja ja luontonähtävyyksiä. Niitä arvostetaan paljon, ja ne pyritään säilyttämään luonnontilassa, mutta silti niin, että ihmiset pääsevät helposti niitä ihailemaan.
• Ilmaiset museot: Smithsonian museot ja eläintarha Washington DC:ssä ovat ihan ehdottoman mahtava juttu. On uskomattoman hienoa, miten noihin valtaviin kansallisaarteisiin saa tutustumaan mennä ihan ilmaiseksi niin usein kuin ehtii ja haluaa. Museoissa on myös otettu lapset todella hyvin huomioon, joka paikasta löytyy paljon nimenomaan lapsille suunnattua tekemistä ja kokemista.
• Positiivinen ilmapiiri: Varsinkin lapsille, mutta myös aikuisten kesken, annetaan paljon positiivista palautetta. Kaikesta etsitään aina se hyvä puoli, ja se kerrotaan isolla äänellä. Lapsia ihastellaan ja heidän taitojaan ylistetään lakkaamatta.

Otan erivapauden lisätä tähän listaan asioita sitä mukaa kun niitä mieleeni tulee, tai kommenteista hyviä ehdotuksia bongaan. Tämä siis elää ja kehittyy ajan saatossa, eikä ole mikään lopullinen totuus missään vaiheessa.

Suomeen paluu alkaa kovasti lähestymään, ja järjestelyjä täytyy alkaa miettimään. Olen yrittänyt kaikin keinoin lykätä minkään hulinan aloittamista mahdollisimman myöhäiseksi, kun se ei yhtään huvittaisi, mutta ei auta. Pakko on alkaa selvitellä asioita, kun aikaa täälläoloon on enää himpun päälle kaksi kuukautta.

Eilen meillä kävi vieraita Suomesta, työkaverini vaimoineen oli täällä seudulla asunnonhakumatkalla, kun muuttavat lokakuussa tuohon lähistölle. Vaihtotukijahommat heilläkin on suunnitteilla. Kysäisin heiltä, mitä heidän muuttokonttinsa tännepäin kustantaa. Sain tietää, että Viktor Ek -yritys kuskaa heidän kahden hengen tavaransa (siis ei mitään autoja tms. isoa niinkuin meillä tulee olemaan) meren yli hinnalla 7500 euroa. Huhhuh!!! Oikein pelästyin, ja totesin, että pakko alkaa nyt selvittämään kuka, ja millä hinnalla, nämä meidän tavarat ottaa huolehtiakseen. Ei meillä tuommoisia summia ole vara maksaa. Meillä kun on eri sopimus kuin heillä; heille firma maksaa kontin, kun taas meillä menee ihan omasta pussista kaikki.

Nyt olisi siis oikea aika antaa vinkkiä muuttofirmasta tms. joka saisi kuljetettua meidän kaksi autoa ja epämääräisen (kuitenkin pienehkön) kasan muuta tavaraa täältä USAn itärannikolta Oulun seudulle. Se muu tavara -kasa sisältää mm. trampoliinin, rumpusetin, sähköpianon, grillin, poikien polkupyörät yms. sälää, mitä täältä on tullut hankittua sillä mielin, että viedään mukana pois.

Pienetkin tiedonrippuset otetaan kiitollisuudella vastaan joko kommenttilootaan tai tuossa reunassa olevaan meiliosoitteeseen. Kiitos!

Ulrika kehitti hienon haasteen, johon täytyy ehdottomasti vastata, kun kerran kutsu kävi. Tehtävä siis kuuluu näin:

"Ota kuva lähimmästä ikkunasta avautuvasta maisemasta, tai jos olet ulkona, kuvaa bloggausympäristösi. Liitä kuva blogiisi ja kerro, missä yleensä bloggaat (kotona, töissä, kirjastossa, kahvilassa, you get my point) ja onko kuvassa kyseessä normaali bloggausympäristösi. Haasta mukaan haluamasi määrä muita bloggaajia ilmoittamalla haasteesta heidän kommenttilaatikkoihinsa."

Tässä kuva meidän kotoa, työhuoneen ikkunasta keskiviikkoiltana n. klo 17. Ilma oli puolipilvinen, lämmintä oli +79 F, joka on n. +26 C, ja jonkun verran tuuleskeli. Oikein mukava keli. Yleensä juuri tässä paikassa bloggaan, mutta pimeän aikaan, eli joko aamulla ennen töihin lähtöä tai illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen. Siksi piti kuva ottaa samantien kun haasteen sain, kun ajattelin, että ei ketään kiinnosta kuva pelkästä pimeästä pihasta, täällä kun ei katuvaloja oikein harrasteta.

Haastan mukaan tähän tehtävään eri maita, eli Sadun Kiinasta, Ainon Turkista, Susannan Ranskasta, Kafkiksen Espanjasta, ja Merjan Suomesta. Onpas mielenkiintoista nähdä maailmaa tällä tyylillä!

Lopullinen matkareitti näkyy täällä, n. 900 km tuli ajeltua.
Torstaina startattiin siis etelää kohti aamusella. Minä kyllä sain aamulla just ennen lähtöä ison hepulikohtauksen, hermot meni kertakaikkiaan, kun ei lähtöhommat hoituneet siinä tahdissa, kun minä olisin halunnut. Melkein peruuntui jo koko reissu, mutta onneksi hotellit oli jo varattu ja maksettu, niin pihiyttäni en sitten raskinut menettää niitä rahoja. Ja hyvä niin, minun suuttumus haihtui jo ensimmäisen tunnin aikana kunhan lopulta päästiin matkaan. Tuittupää mikä tuittupää; luulisi, että sitä vanhemmiten tasaantuisi, mutta ei näköjään…

Ajettiin suoraan Potomac Mills -outlet-ostoskeskukseen. Muutama tunti siellä hummailtiin, saatiin ostettua molemmille pojille tuikitarpeelliset lenkkarit, muutama joululahja kummilapsille, ja jotain muuta pientä. Meidän suunniteltu pääkohde, Disney Storen poistomyymälä, vain oli harmillisesti just remontissa, eli ne sieltä suunnitellut tuliaiset sun muut jäi sitten ostamatta. Lopuksi vielä syötiin lounasta ostarin foodcourtissa.

No, iltapäivällä sitten jatkettiin matkaa edelleen etelään, ja perillä Virginia Beachilla ja meidän hotellissa oltiin joskus viiden jälkeen. Ihan samantien vaihdettiin sitten hotellihuoneessa uimakamppeet päälle ja rynnättiin rannalle, ja aaltoihin. Pulikoitiin sitten vähän toista tuntia,auringonlaskuun asti. Aallot oli melkoiset, ja ilma vähän viileähkö, ja tuuli kova, mutta vesi oli asteen-pari lämpimämpää kuin vesi, joten pysyttiin tiiviisti vedessä, joka tuntui ihan kylpyvedeltä, kun välillä kävi rannalla viilentämässä itseään. Pimeän tulon jälkeen sitten tarkemmin hotellihuonetta tutkailemaan, todettiin, että parveke oli ihanasti rannalle päin, auringonnousu näkyisi aamulla komeasti parvekkeelta. Sitten käytiin vielä illalla kävelemässä kivanoloista pääkatua pitkin, piipahdettiin muutamaan matkamuistokauppaan, ja käytiin syömässä pizza-pastapaikassa. Jälkkäriksi vielä hotellille kävellessä ostettiin yhteiseksi yksi kuppi banaanipehmistä, oli muuten hyvää, nam! Siinä Virginia Beachin pääkadulla oli muuten hauskoja liikennemerkkejä, kuvasivulla näkyy tarkemmin.

Perjantaina sitten minä nousin aamulla aikaisin, ja lähdin rantabulevardille kävelemään ja ihailemaan auringonnousua. Olipa siellä muitakin, niin kalastajia kuin lenkkeilijöitä, liikkeellä jo kuuden jälkeen. Loppuperhe heräili sitten, kun menin takaisin huoneeseen, ja aamupalalle mentiin kahdeksan aikaan. Aamiaisen jälkeen sitten taas suoraan rannalle, uimaan ja hiekkalinnoja rakentelemaan. Kymmeneltä sitten minä kävin poikien kanssa puolisen tuntia hotellin uima-altaalla, se kun aukesi vasta silloin, ja yhdeltätoista pitikin jo luovuttaa huone pois.

Lähdettiin siis aamupäivällä ajelemaan pohjoiseen päin. Ensimmäinen nähtävyyskohde oli Chesapeake-lahden siltatunneli, 37 km pitkä silta, jossa kahdesta kohtaa silta vaihtui meren alle rakennetuksi tunneliksi. Täytyyhän laivojen päästä jostain kohtaa läpi lahdesta merelle myös, tässä se ongelma oli ratkaistu niin, että laivat menevät autojen päältä, kun jossain muualla, esim. Annapolisin kohdalla, autot menevät laivojen päältä, eli silta on tehty niin korkeaksi. Ihan jännä paikka se oli, mutta ei ehkä ihan niin vaikuttava kuin kartalta katsottuna kuvittelisi. Iltapäivällä pysähdyttiin syömään ihan uuteen tuttavuuteen, Bonanza Steakhouseen. Siellä oli lounasbuffet, ja täytyy kehua, että jos koskaan ruoka on ollut hintansa arvoinen, niin nyt kyllä oli! 175 eri lajia oli tarjolla, kaikenlaisia erilaisia syötäviä, keittoja, salaatteja, lihaa, kalaa, kanaa, laatikoita, lisukkeita, kasviksia, pizzoja, hampurilaisia, tortilloja täytteineen, ja jälkiruuaksi vanukkaita, leivoksia, hedelmiä, jätskejä,… Kaikki tämä juomineen maksoi meiltä neljältä 28 taalaa yhteensä. Sieltä piti melkein pyörimällä lähteä pois…

No, seuraava kohde olikin sitten lähellä, ajettiin Assateague-saarelle. Ensin käytiin infopisteessä hakemassa kartat ja katselemassa vähän turistitietoutta saaresta, ja sitten ajettiin saarelle. Tosi ihana paikka. Luonnontilassa oleva kapoinen saari Atlantin rannalla, mahtavat hiekkarannat ja dyynit, hieno metsä, vaikuttava suoalue, paljon eläimiä. Yksi harvoista paikoista, jossa edelleen elää villihevosiakin. Autolla ei päässyt kovin pitkälle, sinne kannattaisikin lähteä vaeltamaan jalan päiväksi tai pariksi, teltta vain mukaan. No, me käveltiin kolme alle mailin luontopolkua, ja siinäkin jo bongattiin paljon kivaa katseltavaa. Nähtiin yhteensä 24 ponia, 1 käärme ja 4 peuraa. Paljon simpukoita, lintuja ja kaloja. Hyttysiäkin siellä suoalueella oli ihan riittävästi. Miska löysi Horseshoe-ravun (Wikipedian mukaan suomeksi Molukkiravun) kuoren, ja otti sen mukaansa matkamuistoksi. Pari tuntia saarella vietettiin, ja oltiin yhtä mieltä, että kyllä kannatti käydä.

Sitten olikin jo ilta, ja ajettiin suoraan (rantatarvikekaupan kautta, josta ostettiin pari uimalautaa) Ocean Cityyn, ja hotelliin. Siinä matkalla meille valkeni karsea totuus, Ocean Cityssä oli moottoripyöräilijöiden kokoontumisajot juuri sinä viikonloppuna. Harrikkakuskeja oli liikenteessä valehtelematta tuhansia ja taas tuhansia, nettisivujen mukaan lähes satatuhatta!!! Voitte kuvitella sitä pärinän ja metelin määrää. Meidän hotelli oli vielä siinä päätien ja rannan välissä, siinä sitten kuunneltiin koko viikonloppu lähes taukoamatonta moottoripyörämelua, kun prätkäkuskit ajoivat rallia siinä päätiellä. Voi, kun olisi tuon hoksannut aikaisemmin…

No, hotelli oli tosi mukava. Sinne meidän seuraksi tulivat viikonloppua viettämään myös Elis, Emma, Eija ja Olli, meillä oli yhteinen tilava kolmio asuttavana. Parvekenäkymä oli merelle ja auringonnousuun päin, sisääntuloterassi ja makuuhuoneiden ikkunat lahdelle ja auringonlaskuun päin. Tosi kiva huoneisto, jossa oli kunnon keittiö tiskikoneineen sun muine vehkeineen, ja kodinhoitohuone, josta löytyi pyykkikone ja kuivausrumpukin. Saatiin kuivattua pyyhkeet joka kerta rannalta tullessa, olipas kätevää. Hotellista on pakko vielä mainita, että sieltä löytyi sisä- ja ulkouima-altaiden ja kuntosalin, saunan yms. juttujen lisäksi myös sisäluistelurata! Pojat olisivat sinne kovasti hinkuneet, mutta jätettiin kuitenkin väliin, ei se jää vaikuttanut niin hyvältä. Mutta olihan se jännän näköistä, kun uikkareissa meni itse rannalle niin käveli luisteluradan ohi…

Niin, tultiin vasta pimeän aikaan hotellille, joten uinnit jäi väliin perjantai-illalta. Siinä asettauduttiin taloksi, ja miehet kävivät lähikaupasta hakemassa iltapala-/aamupalatarpeita. Siinä syötiin ja rupateltiin ja oleskeltiin niin, että hups kello oli jo lähelle puoltayötä ennen kuin nukkumaan päästiin. Meidän pojat vielä nukkuivat samassa parisängyssä, ja tottakai kinaa tulee siitä, että toinen potki ja toinen häiritsee jnejnejne. No, ennenpitkää kuitenkin tuli rauha maahan.

Lauantaiaamuna sitten heti aamupalan jälkeen rannalle, tottakai. Sitä vartenhan tänne on tultu. Ilma oli taas viileähkö ensialkuun, kyllä se sitten pikkuhiljaa lämpeni. Yöllä oli muuten satanutkin. Olin parvekkeella silloin kuuden jälkeen yrittänyt taas bongata auringonnousua, mutta silloin satoi, ja paksujen pilvien takaa ei mitään aurinkoa näkynyt. Sunnuntaiaamuna sitten kyllä onneksi näkyi sitäkin komeampana. Niin, mutta siis rannalle, uitiin, melskattiin aalloissa, istuttiin rantatuolissa ja lueskeltiin, leikittiin hiekassa, oli mukavaa.. mitäpä siitä muuta osaisi kertoa. Ennemmin tai myöhemmin kuitenkin Emmaa alkoi palelemaan ja Miskakin halusi mennä uima-altaalle, joten naiset ja lapset lähdettiin altaalle, miehet jäivät vielä aaltoihin. Allasalue oli ihan kiva, joskin vesi oli melko sameaa. Porealtaassa oli tulikuumaa vesi, hui. Ja naisten puolen sauna oli epäkunnossa, pöh.

Puolenpäivän pintaan (tai jotain) sitten lähdettiin huoneeseen, ja siitä sitten pikkuhiljaa lounaalle. Italialaisessa ravintolassa käytiin syömässä, ja ruokakaupassa täydentämässä varastoja. Ja yllätys-yllätys iltapäivällä taas rannalle. Iltaan asti oltiin, tai nyt muut luovutti ja lähti sisäaltaalle vähän aikaisemmin, minä ja Mika vielä pulikoitiin siihen saakka, että aurinko meni hotellin taakse. Ilta sujui taas ihan huoneessa oleskellen, lounaan jämiä syötiin iltaruuaksi. Vähän aikaisemmin päästiin nukkumaan kuin edellisiltana.

Sunnuntaiaamuna taas aamupalan jälkeen pikaisesti ehdittiin käydä rannassa, osa kävi uimassa vielä, minä en. Huoneet piti luovuttaa kymmeneltä, eli aikaa ei ollut enää rantareissun jälkeen paljon muuhun kuin tavaroiden kasaamiseen ja auton pakkaamiseen. Vartin yli 10 sitten lähdettiin ajamaan hotellin pihasta. Toinen seurue lähti sinne hevossaarelle tässä vaiheessa, me lähdettiin omia teitämme. Mentiin ensin Ocean Cityn eteläkärkeen katsastamaan turistialue, boardwalk, jossa oli kaikenmaailman tivolilaitteita ja matkamuistomyymälöitä, pelihalleja sun muuta ajanvietettä. Sitten lähdettiin ajamaan itäänpäin. Salisburyssä pysähdyttiin vessatauolle ja samalla vähän kierreltiin kaupassa.

Ai niin, sehän pitikin sanomani, että tässä maassa ei kannata etsiä huoltoasemia, jos on vessahätä. Niissä joko ei ole vessoja tai ne on tavattoman rupuisia ja likaisia. Kannattaa pysähtyä ruokakaupan tai marketin parkkipaikalle hädän yllättäessä, niissä kaikissa on ilmaiset siistit asiakasvessat. Toki voi johonkin ravintolaankin mennä vessa-asioille, mutta minulle tulee semmoisissa olo, että jotain pitäisi ostaa… kun taas kaupoissa ei kukaan huomaa vaikka lähtee samantien mitään ostamatta pois.

Alunperin ajatus oli, että ajettaisiin paluumatkalla vielä yhden outlet-keskuksen kautta pois, käytäisiin siellä syömässä ja vähän shoppailemassa. Ja ajettiinhan me sitä kautta, mutta ruokapaikkoja ei sieltä löydetty, ja koska nälkä oli suuri, ei jääty mitään shoppaamaankaan. Ajettiin Kent Islandille asti syömään, siellä sitten kierreltiin paikallinen K-Mart-kauppa läpi, ja siitä ajettiin illaksi kotiin.

Paluumatkalla ennen Annapolisin lahden yli menevää siltaa oli melkoiset ruuhkat, yli puoli tuntia meni muutamaan hassuun kilometriin, mutta muuten kaikki matkat sujuivat tosi jouhevasti. Täytyy vielä kehua Virginiassa olleita (siis on niitä muuallakin, mutta tuolla oli erityisen hyvät järjestelyt) hienoja HOV-kaistoja. HOV tarkoittaa High occupancy vehicle, ja niille on paikoittain omat kaistansa. Kaikki autot, joissa on enemmän kuin yksi matkustaja, saavat ajella ruuhkaisen tien vieressä nopeampaa vauhtia kuin ne yksinäiset ajajat. Näin yritetään kannustaa esim. kimppakyyteihin ja vähentää ruuhkia. Hieno ajatus, ja toteutus toimii!

Kiva ja rentouttava loma oli, ja onpa nyt saatu olla rannalla. Varmaan viimeistä kertaa Atlantin aalloissa pitkään aikaan. Kannatti käydä! Niin, ja reissun kuvia löytyy täältä.

Palailtiin tuossa tunti sitten lomaselta, ja tietty heti auton purkamisen ja poikien nukkumaanlaiton jälkeen oli vuorossa sähköpostin luku. Ja eikös vaan sitten onnistuneet sekä Merja että Katja yllättämään minut lähes housut kintuissa, tai siis oikeastaan ilman pitkiä housuja, kääks. No, haasteeseen on vain vastattava, ei sille mitään voi.

Siis haaste kuuluu näin: "Tehtävänanto: Kerron mitä minulla on päälläni, kun saan tämän haasteen. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun, ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä."

Eli juuri nyt minulla on ylläni mustat Sloggin pikkuhousut, valkoiset Maidenformin rintaliivit ja vihreä-ruskeasävytteinen Julie’s Closet -merkkinen kirjava hörhelöpaita. Ei siis pitkiä housuja, nakkasin ne jalastani pois melko pian kotiintulon jälkeen. Asustepuolella löytyy ranteesta poikkeuksellisesti punainen Polarin sykemittari (on rannekellon korvikkeena, kun rannekellosta loppui toista viikkoa sitten patteri eikä olla vielä saatu hommattua uutta…), sormesta kihla- ja vihkisormus, ja kaulasta vuosia sitten Mikalta saatu kultainen sydänkoru. Niin, ja hiukset on lapsellisesti kahdella ponnarilla, niitä pitää kiinni kaksi sellaista perinteistä valkoista pallopompulaa. Otinpa samantien webbikameralla kuvankin, jotta saatte edes hämärästi osviittaa tästä sekasalaatista.

Sitten seuraavaksi piti jatkaa haastetta eteenpäin. Voisin kierrättää tämän tällä kertaa vaikkapa Ulrikalle tuonne etelä-lounaan suuntaan, Hannalle länteen, Emmille ja Bwanalleen kaakkoon päin, sekä Koti-isille tästä jonkunkin verran itään.

Palataanpa asiaan sitten ensi viikolla taas.

Siis ok, tässä maassa on terveydenhoitajia, jotka ei saa antaa särkylääkettä, ja bussikuskeja, jotka ei saa pysähtyä reittinsä virallisella pysäkillä. Mutta tiesittekö, että täällä on myös pankkeja, jotka eivät ota kolikoita vastaan?

Olin kerännyt kaikki pihakirppiksellä saadut kolikot ziplock-pussiin, ja kiikutin niitä tänään pankkiin. Nostin pussin virkailijalle ja sanoin, että nämä pitäisi saada laitettua tilille. Pankkivirkailijalla loksahti suu auki hämmästyksestä, ja hän tokaisi, että ei me noita tänne oteta! Sitten vuorostaan minulla loksahti suu auki hämmästyksestä, ja kysyin, että mitä minun sitten näille pitää tehdä… Virkailija sanoi, että ei heillä oteta irtokolikoita vastaan ollenkaan, mutta jos itse laitatte ne pötkyihin, niin sitten ottavat. Minä olin ihan ihmeissäni, täh, mihin pötkyihin??? Täti sitten kävi minulle hakemassa kasan kolikkopötköjen kuoria, ja sanoi, että näihin. Ja että tuossa viereisessä Safewayssa (=ruokakauppa) lajittelevat ne kyllä teidän puolesta pötkyihin, jos haluatte, mutta ottavat siitä 10% provikan.

Sanoin kiitos, otin pötkykuoret käteeni ja lähdin ihan ihmeissäni pois. Siis hyvänen aika, miten ihmiset täällä säästää mihinkään säästöpossuihinkaan, jos niitä säästettyjä kolikoita ei sitten saa pankkiin toimittaa? Ymmärtäisin sen, jos tuollaisten irtokolikoiden laskemisesta vaikka perittäisiin pieni maksu pankissa, niin taitaa Suomessakin olla joissain pankeissa. Mutta en ymmärrä sitä, että eivät ota ollenkaan vastaan! Eikö niillä muka ole sellaisia lajitteluautomaatteja täällä?

No, nyt kotona sitten laitettiin rahat pötköihin; ei se vaikeaa ollut, kunhan oppi ensin tekniikan. Mutta edelleenkään en tiedä, mitä sitten tapahtuu, kun vien ne pötkyt pankkiin. Eihän meillä tietenkään ollut kolikoita juuri tasamäärää kuhunkin pötkyyn. Esimerkiksi senttipötkyyn mahtuu 50 kolikkoa (tai itse asiassa enemmänkin, mutta laitettiin sitten vaan se 50), ja viimeiseen pötkyyn niitä jäi vain 44 laitettavaksi. Mitähän sen pankkitäti siitä sitten sanoo?

Sitten vielä se yksi tympäisyn aihe: en voi ymmärtää, miksi rahoilla pitää olla omat nimet. Siis miksi 1 sentin kolikkoa ei voi sanoa 1 sentin kolikoksi, vaan miksi se on penny, ja 5 sentin kolikko nickel, ja 10 sentin kolikko dime ja 25 sentin kolikko quarter? Tai jos niillä pakosta täytyy olla nimet, niin eikö niissä kolikoissa kuitenkin voisi sitten lukea se rahasummakin, mitä se vastaa? Nyt kun siis esim. siinä 10 sentin kolikossa lukee vain dime, ja se vain täytyy tietää, minkä verran se on rahassa. Samoin niissä pötkykuorissa luki vain päällä että esim. $5 dimes, eikä että 5 taalan edestä 10-senttisiä. Ärsyttää!

Tuohon ongelmaan tietty on törmätty ennenkin, jo silloin kun muutettiin tänne, ja opeteltiin käyttämään kolikoita. Ja sitten vielä erikseen Miskan matematiikan läksyissä viime keväänä, kun eskariopettaja pyysi meitä opettamaan Miskalle, miten lasketaan esim. 1 quarter + 1 dime + 3 pennies. Eihän Miska sitä ollut älynnyt ilman selittämistä, tai englanniksi selittämällä. Aivan ihme systeemejä näillä!

Pidettiin eilen aamupäivällä sitten pihakirpputori tuossa meidän pihalla. Myytiin (no, lähes annettiin, tai siis kaupattiin erittäin halvalla) kaikki itse vastaavilta kirppareilta ostetut tai jostain saadut tavarat, joista ajateltiin, että niitä ei enää täällä tarvita, eikä aiota Suomeen kuskata. Minä kuvittelin, että meillä on tajuttomasti tavaraa. Tai siis olikin meillä. Eipä ole enää.

Edellisiltana käytiin viemässä viisi kylttiä tuonne tienvarsille, sellaisia nuolia, että tuonne päin, ja siihen ja siihen kellonaikaan, tiedättehän. Kylteissä oli aika, että klo 9-13 on kirppis auki. Eikös ensimmäinen utelias ollut paikalla jo klo 8.15, kun alettiin just eka tavaroita pihalle kantaa… No, olin sen jo vähän arvannutkin, taisi olla Dallaspullan Petra, joka aikoinaan törmäsi siihen ilmiöön. Minua siis oli varoitettu. Nippanappa saatiin tavarat ulos, kun väkeä alkoi lappaa kuin pipoa. Vartin yli yhdeksän oli jo puolet tavaroista myyty!!! Kymmeneltä jäljellä oli enää vaan rippeet. Yhdeltätoista sanoin Mikalle, että kannattaisi varmaan käydä ne kyltit hakemassa pois, kun hävettää muutaman hassun jutun kanssa täällä pihalla istua ja muka jotain myydä. Jopa minun kokoontaitettava myyntipöytäkin, joka oli alkuperäisellä omistajallaan ollut menossa roskiin, kun se oli kuhmuilla ja kolhuilla, mutta jonka minä pelastin vielä tätä tarkoitusta varten, meni kaupaksi. No, hintakin oli tietty vain 50 senttiä, mutta silti!

Lopputulokseksi jäi, että kirjoja jäi puolet vielä myymättä. Suurin osa kävijöistä oli tummaihoisia tai Etelä-Amerikasta tai Aasiasta päin tulleita, enkä välttämättä kovasti ihmettele, että heitä ei englanninkieliset kirjat kiinnosta (iso osa nimittäin kuului puhuvan äidinkielenään jotain muuta kuin englantia), edes sitten, vaikka hintana olisi vain 10 tai 25 senttiä. Paria yksittäistä juttua lukuunottamatta kaikki taloustavara meni kaupaksi, jopa ne erittäin tylsät leikkuuveitset, joita melkein hävetti laittaa esille. Olisiko se se Tankki täyteen -ilmiö (Kun kerran halvalla saa… ), joka laittoi ihmiset ne ihan kaikki ostamaan, vai ihanko oikeasti juuri niitä jutskia tarvitsivat? No, päivän saldona siis oli, että alle kolmen tunnin auringossa istumisesta saatiin n. 160 taalaa käteen. Olemme erittäin tyytyväisiä! Ja siitä näkee, että tavaraa oli oikeasti paljon, kun yleisin hinta oli neljännesdollari, ja paljon oli sitäkin halvempaa. No, puutarhakalusteet myin samalla hinnalla, millä oltiin itse ne keväällä ostettukin, eli 4 tuolia ja niihin pehmusteet 25 taalalla. Se oli kallein yksittäinen juttu. Nyt sitten pärjätään loppuaika astetta vähemmällä roinalla. Jaettiin voitto vastuun, työn määrän ja myyntiin luovutettujen tavaroiden mukaan kaikille perheenjäsenille. Pojat oli melko iloisia ekstra-taskurahoistaan!

Sitten loppuviikonloppu onkin kulunut mm. suunnitellessa ensi viikonloppua. Minä pidän osan jäljelläolevista lomapäivistäni ensi viikolla, ja suunnataan jälleen kerran Atlantin rannikolle, nyt kun kelit vielä suosii ja meri on uintilämpöistä. Tänään sitten lyötiin reittisuunnitelma lopulta lukkoon ja varattiin majoitukset. Lähdetään torstaiaamuna, mennään Potomac Mills -outlet-ostoskeskuksen kautta (pitäähän mullakin olla jotain kivaa odotettavana ) Virginia Beachille, tarkistetaan nuo Virginian osavaltion hiekkarannat eka kertaa. Siitä sitten perjantaina noustaan Assateague-saaren ja siellä majailevien villihevosten kautta pohjoiseen päin, ja kokeillaan nyt Ocean City, tämän Marylandin osavaltion varsinainen rantariemupaikka. Siellä ollaan kaksi yötä, ja meidän joukkoon siellä liittyy myös Eija, Olli, Emma ja Elis. Sunnuntaina sitten palataan kotiin. Mukava loma siis tiedossa, varmaan viimeinen kerta, kun tuonne Atlantin suuntaan täällä enää matkataan.

Tänään tuli heti monta asiaa, mitkä piti kirjoittaa ylös.

Ekana kummastukset:

Tänään Miska unohti aamulla laittaa lenkkarit jalkaan. Lähti sandaaleilla kouluun, ja muisti vasta bussipysäkillä, että tänään onkin liikuntaa ja pitää olla lenkkarit. No, eipä muuta kuin saattamassa ollut äiti juoksun kanssa kotoa lenkkareita hakemaan. Mutta niin vain oli bussi sillä välin napannut pojan kyytiinsä. No, äiti sitten kuitenkin tiesi, että bussi menee siitä kerran ohi toiseen suuntaan, ja ajatteli loogisesti, että kun kerran toisella puolella tietäkin on ihan virallisesti sen koulubussin pysäkki, niin eiköhän homma hoidu niin, että äiti odottaa kiltisti sen vartin siinä risteyksessä, ja pysäyttää bussin sitten, kun se on menossa toiseen suuntaan, jolloin voi antaa lenkkarit pojalle. (Huh, tulipa pitkä lause…) No, bussi meni ensin kymmenen minuutin päästä samaan suuntaan kuin eka kerrallakin, äiti siinä sitten katseli toisella puolen tietä, kun Miska viiletti ohi. Vartin päästä sama bussi sitten tuli toiseen suuntaan, ja äiti heilutti lenkkareita minkä kerkesi, mutta bussi vain suhahti ohi. Miska oli kuulemma bussissa kuskille huutanut monesti, että pitää pysähtyä, että hän saa kengät, mutta niin vain bussikuski oli päättänyt, että ei pysähdytä. Voisiko tällaista tapahtua Suomessa? Siis että joku viittilöi ihan virallisella pysäkillä ihan oikeaan aikaan, mutta kuski vain vetää ohi? Ehkäpä, en tiedä, mutta äitiä ainakin otti päähän. Siinäpä sitten äiti tallusti kotiin, paiskasi kengät isille ja tiuskahti, että jos haluat, että pojalla on lenkkarit liikuntatunnilla, niin käyt sitten viemässä ne koululle asti. Ja isi kilttinä miehenä sen kävi tekemässä, ehti jopa ennemmin koululle kuin Miska, joka aina aamuisin kiertää puoli pitäjää sen bussinsa kanssa. (Sivuhuomautus:Olisiko syytä vähän järkeistää bussireittejä, jos kahden kilometrin matkaan menee Miskalla yli puolituntia, ja kotiristeyksenkin ohi menee kaksi kertaa sen jälkeen kun on bussiin siitä noussut???)

Sitten koulussa Miskalla alkoi korvaa vähän särkeä. Siihen oli mennyt edellisviikonloppuna vettä meressä, ja siitä johtuen on sitten välillä pikkuisen sitä jomottanut. Särkylääkkeellä menee ohi, tai on ainakin tähän asti sen pari kertaa mennyt. Miska sitten oli mennyt koulun terveydenhoitajan luo ja selittänyt homman. Hoitaja soitti minulle ja kertoi asian, sain jutella Miskan kanssa puhelimessa, ja Miska sanoi, että voi kyllä olla koulussa, mutta olisi kiva saada särkylääke. Kerroin tämän hoitajalle ja pyysin, että antaisi Miskalle panadolin tai vastaavan. No ei! Eihän se käy, ei koulun terveydenhoitajalla ole valtuuksia antaa lapsille särkylääkettä! Huoh… Voiko tällaistakaan tapahtua Suomessa? Miksi sitten koululla olisi hoitaja, jos hän ei mitään saa tehdä, muuta kuin laittaa laastarin tai soittaa vanhemmille? Saman hommanhan voisi hoitaa kuka vain kanslisti tai siivooja, ei sitä varten tarvita erikseen ihmistä. No joo, ymmärränhän minä sen, vastuukysymykset on täällä niin tarkkoja; kiltisti sanoin hoitajalle, että meiltä kotoa käydään sitten tuomassa Miskalle kouluun särkylääke, onneksi meillä sentään on siihen valtuudet. Eli yksi 250 mg:n panadoli sinne sitten toimitettiin, ja Miska sai jatkaa kivutta loppupäivän koulussa.

Sitten kivat jutut:

Eilen oli tullut Miskalta kotiin koulusta lappu, jossa vain luki, että oppilaiden matematiikan tuntien tasoryhmät on arvioitu uudestaan, ja Miskalla vaihtuu ryhmä matikantunnin ajaksi, menee eri opettajalle. Siinä sitten mietittiin, että tapahtuikohan ylennys vai alennus. Tänään sitten Miska kertoi, että opettelee nyt kakkosluokan matematiikkaa, eli oli sitten hypännyt vuotta korkeammalle. Ja kuulemma ihan helppoa on. Tuohan tietty kuulosti ihan mukavalle näin äidin korvissa, hyvä, että toinen pärjää! Lähinnä vain mietityttää Suomen ekaluokalle siirtyminen joulukuussa, toivottavasti Miskalla riittää sitten muita haasteita koulunkäynnissä, kun se ekaluokan matematiikka taitaa olla sitten jo tuttua juttua.

Toinen kiva juttu on sää. Syyskuun puoliväli lähestyy, ja lämmintä piisaa. Se on kiva se! Lämpötila kiikkuu siellä hellelukemien paremmalla puolella, lähellä kolmeakymppiä, joka päivä. Tykkään, ja hyvin tarkenen. Aki kyllä jo kaipaa kovasti Suomen kelejä, ja talvea varsinkin. Minä kyllä ilmaston puolesta sopisin paremmin tänne kuin Suomeen…

Ja viimeisenä sitten pakollinen kuvaosuus:

Tämmöinen hirviö meillä just äsken bongattiin. En tykkää hämähäkeistä ollenkaan, mutta tuo oli onneksi sen verran kaukana, että uskalsin tulla ottamaan kuvan, kun Mika tuijasi taskulampulla trampoliinin verkkoon. Se lukki oli muutaman sentin kokoinen, aivan liian iso meikäläisen makuun, yäks. Mutta hienoa verkkoa se oli tekemässä, täytyy myöntää. Tietääkö kukaan, mikä tämän pedon nimi mahtaa olla?

Blogissa on ollut hiljaista jo viikon, mutta kotosalla ei. Tai ei meillä sen kummempia kiiruksia ole ollut, mutta johonkin kaikki aika vain on hujahtanut, eikä ole muka ehtinyt istahtaa päivittämään tänne mitään.

Pojat ovat olleet jo viikon koulussa, hienosti on se touhu alkanut. Pehmeä lasku niillä tosin on nyt tähän koulutyöhän, kun viime viikolla oli heti perjantai vapaata, kun oli joku opettajien kehityspäivä, ja tällä viikolla oli maanantai vapaa, kun oli Labor Day, eli paikallinen  työn päivä. Vappu siis… . Sitten vielä ensi viikolla on torstai vapaa, kun on joku juutalainen juhlapyhä. Sen jälkeen vasta alkaa normaalit viisipäiväiset viikot.

Meillä siis oli vieraita sunnuntai-iltaan asti, olipas mukavaa! Kaiken kruunasi reissu rannikolle, melko sama reitti kuin silloin vajaa kuukausi sittenkin, vain toisinpäin tehtynä. Ja nyt oltiin yksi yö perillä, Fenwick Islandilla, eli kaksi päivää saatiin nautiskella Atlantin aalloista. Kuvia sieltä voi käydä kurkkaamassa Miskan blogista.

Nyt on alkanut konkretisoitumaan se, että enää ei ole kauaa, kun pitää alkaa lähtövalmisteluja tekemään. Meidän pienestä suomalaisporukasta ensimmäiset lähtivät jo viime viikolla takaisin Suomeen, seuraava lähtee ensi viikolla, ja loputkin tämän kuun lopulla. Sitten ei olla enää kuin me jäljellä. Onkin alettu puhua jo siitä, että pitää alkaa selvitellä kontteja ja rahteja ja kaikkea sellaista. Pojat suunnittelee pihakirppistä, niillä on paljon leluja (enimmäkseen pehmoleluja), joita eivät aio ottaa mukaan Suomeen, ja joista haluaisivat jonkun sentin saada taskurahaa. Minä ajattelin sitten siinä samalla laittaa kirppikselle täältä jotain taloustavaroita, mm. sosesauvan, kuppeja ja kulhoja yms. joita ei enää ihan välttämättä täällä tarvita, ja joita ei aiota Suomeen kuskata. Olisihan sekin yksi amerikkalainen kokemus sinänsä, kun tuohon pihalle levittäisi kaiken myytävän. Mutta siitä lisää sitten myöhemmin. Saa nähdä saataisko jo ensi lauantaiksi se aikaiseksi tuohon pihalle järkätä…