Maailmalla Marylandissa - kotona Suomessa

Olisi tarkoitus kirjoittaa pitemmästikin jossain vaiheessa. Ensinnäkin autoasioista, kun ne nyt on mukautettu Suomen lain mukaisiksi, ja osittain katsastettu ja verotuspäätöskin on toisesta tullut. Mutta jätän sen asian kuitenkin vielä hautumaan. Toiseksi mielenpäällä on yleinen Suomeen sopeutuminen, mutta sekin on niin laaja asia, että saa jäädä vielä odottamaan oikeaa aikaansa.

Kerronpa näiden sijaan, että tänään meidän Miskalla oli ensimmäinen rumputunti! Miska on ihan pienestä asti toivonut oppivansa soittamaan rumpuja, ihan niinkuin Aki toivoi aina oppivansa soittamaan kitaraa. Aki kulkee nyt neljättä vuotta soitonopettajalla, joka hänelle opettaa sekä pianon- että kitaransoittoa, ja Miska nyt sitten tosiaan aloitti soittotunnit. Toivottavasti innostus jatkuu edelleen!

Minä taas soitan lähinnä suutani, ja sitä pääsen taas harrastamaan erinomaiseen seuraan, kun menen viikonloppuna Tampereelle pikkujouluihin (Joo, tiedetään, että ollaan vähän myöhässä, mutta kun ei aiemmin ehtinyt! ). Enää kaksi yötä, maltan tuskin odottaa!

Sen verran vielä palaan edellisen bloggauksen tunnelmiiin, että loppumatka sujui tosi nopeasti. Torstai oli koko päivä menoa ja meinikiä, ei mitään turistiaktiviteetteja. Perjantaina jäi n. 3 tuntia aikaa kaupungin kiertämiseen, tässä muutama kuva siltä kävelyreissulta.

Firenze teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen! Se on todella kaunis kaupunki, varsinainen taidegalleria koko paikka, patsaita löytyy joka puolelta kaupunkia enemmän kuin missään, ja ne kapeat kadut ja vanhat rakennukset ovat hurmaavia! Ehdottomasti käymisen arvoinen kohde!

Lauantaina sitten lähdin aikaisin aamulla lentelemään pohjoiseen päin. Vaihdoin konetta Milanossa, ja vaihtoaikaa oli yli 2 tuntia, joten oli hyvä hetki pitää pieni blogitapaaminen. Milanon bloggaaja siis tuli perheineen minua sinne moikkaamaan, ja sain tutustua todella mukavaan pariskuntaan ja maailman hurmaavimpaan pikkuvauvaan. Kylläpä aika kului nopeasti ja mukavasti, aivan ihania ihmisiä sitä pääsee tapaamaan tämän bloggaamisen myötä!

Loppumatka Helsingin kautta Ouluun sujui hyvin, ja aikataulussa, olin kotona illalla puoli seitsemän aikaan (12 tuntia hotellilta lähdön jälkeen). Matkalaukku tietysti jäi taas jälkeen, se tuli vasta sunnuntaina. Mutta sepä ei tässä päässä enää haitannut.

Oulun seudulla oli ollut loppuviikosta lumimyrsky, ja sain lentokentän parkkipaikalta kaivaa auton kinoksen alta, ja auton takanakin oli semmoinen kinos, että siitä ei päässyt suoraan lähtemään, vaan lumiharjalla sitten (lapion puutteessa) harjasin puoli metriä lunta auton takaa molemmille sivuille, että sain auton peruutettua parkkiruudusta tielle. Tuulilasi oli tietysti jäätynyt kunnon betonijäähän, ja sitä sai urakalla täysin voimin rapata. Mutta en antanut sen masentaa, olinhan täynnä Italian lämmintä aurinkoa.

Kello herätti keskiviikkoaamuna klo 4.00. Nousin, hoidin aamutoimet, join lasin vettä, ja pakkasin laukut loppuun. 4.55 lähdin ajamaan Oulun lentokentälle. Klo 5.20 olin lentokentän lähtöselvitysjonossa. Minun edelle sattui lauma (3 kpl) nuoria miehiä, jotka olivat nähtävästi nousseet aamulla väärällä jalalla sängystä ja pottuilivat virkailijalle, minkä ehtivät. Ongelmia oli matkatavarasäännösten tulkitsemisessa, pojat kun olisivat välttämättä halunneet käsimatkatavaraksi jotain, mitä ei matkustamoon saanut viedä. Kuvittelivat itsestään liikoja, kun arvelivat, että virkailija ihan heitä ärsyttääkseen keksi sääntöjä. Lähtivät ne siitä sitten lopulta, mutta vielä turvatarkastuksessa ja portillakin kovaan ääneen pitivät asiasta elämää, haukkuivat virkailijaa ja lentoyhtiötä ja Ilmailulaitoksenkin siihen kaupan päälle. Huoh.

Oulu-Helsinki –lento sujui rutiinilla, ajallaan ja muutenkin normaalisti. Söin koneessa aamupalaksi tarjotun juustosämpylän ja join pari lasia vettä, lueskelin yhtä työpaperia. Helsingissä oltiin seitsemältä ja kiirehdin ensimmäiseksi tax free –myymälään, tunnin vaihtoajalla kun ei paljon ollut aikaa tuhlattavaksi, ja ripsiväri oli kuitenkin ostoslistalla. Sen jälkeen suunnistin lähtöportille, jossa selvisikin, että aikaa olisi ollut pitemmänkin kaavan shoppailulle. Kone oli myöhässä, vielä ei tiedetty kuinka paljon.

No, eipä se mitään, Roomassa oli tarkoitus olla kolme tuntia vaihtoaikaa, joten en hermostunut ollenkaan, arvelin vain, että sama kai se on odottaa Suomessa kuin Roomassakin. Tein vähän töitä, luin sähköposteja ja vastailin muutamaan. Aina kun on ainakin kännykkä mukana, on pienoistoimistokin mukana. Tunnin päästä ilmoitettiin, että kone myöhästyy edelleen, ja tiskiltä saa hakea kupongit, joilla saa jotain pientä purtavaa odotusaikana. Hain 6/8 euron kuponkini (6 euroa tax freessä, 8 kahviloissa) ja ostin sillä juotavaa, eli litran vettä ja hedelmäsmoothien. Lueskelin sitten loppuajan ostamaani naistenlehteä ja join juomiani. Otin päivän ensimmäisen valokuvan, ja päätin, että otan paljon kuvia ja bloggaan illalla tästä päivästä.

Lopulta päästiin matkaan hiukan ennen kymmentä, vajaa pari tuntia myöhässä. Helsingissä sää oli vähän ankean harmaa ja pilvinen. Mutta heti, kun päästiin pilvien yläpuolelle, aurinko alkoi paistamaan. Kivaa!

Aamupala saatiin heti ensimmäiseksi, jotain kasvismunakasta ja pekonia. Kyllä sillä enin nälkä lähti, vaikka ei mitään erityisen maistuvaista ollutkaan. Olihan annoksessa tietysti myös sämpylä ja jugurtti, sekä tuoremehu. Kerrankin oli tilaa levittäytyä kunnolla tarjottimen kanssa, minulla oli kolme paikkaa itselleni, ei siis ketään vieressä. Käytinkin tilaisuuden hyväkseni oikaisemalla jalkani koko penkkiriville, luksusta!

Loppumatka sujui lueskellen, lepäillen ja mietiskellen. Valokuviakin otin, kun Italian maaperän ensimmäisen kerran näin. En ole koskaan ennen Italiassa käynyt, senkin takia oli tosi kiva tulla tänne. Maasto oli paljon kumpuilevampaa kuin olin osannut ajatella! Mutta ihan yhtä vihreää kuin olin kuvitellutkin.

Rooman lentokentän ympärillä jouduttiin vielä lentelemään parikymmentä minuuttia ylimääräistä. Tämänpäiväiset lentojen viivästymiset johtuivat Rooman seudun kovasta tuulesta, jonka takia lentokentällä oli jouduttu sulkemaan yksi kiitorata, ja lentokoneet siis jonottivat vuoroaan päästäkseen laskeutumaan auki olevalle radalle. Perille Roomaan tultiin siis kaksi tuntia myöhässä. Etsin ensin transfer-tiskin, josta sain tarkastuskortin viimeiselle, Alitalian, lennolle. Sen jälkeen kävelin lähtöportille. Alun perin piti olla tunti aikaa, mutta kävi pikkuhiljaa ilmi, että tämä Rooma-Firenze -lentokin on myöhässä, loppujen lopuksi se myöhästyi noin tunnin lähtöajastaan.

Kävelin jonkun aikaa lentokentällä ja katselin elämänmenoa siellä. Hyvin italialaiselta näytti, ihan jännää. Loppujen lopuksi istahdin lähtöportin viereen penkille, napostelin mukaan ottamiani pikkuporkkanoita ja katselin ihmisiä. Siinä odotellessa soitin Suomeen Mikalle ja Miskalle, ja laitoin tekstiviestin Akille.

Lentomatka Roomasta Firenzeen sujui nopeasti, noin tunnissa. Matkalla tarjoiltiin juotavaa (otin vettä) ja suolakeksejä. Firenzeen kone saapui puoli neljän aikaan, näköalat juuri ennen laskeutumista oli hyvät kaupungin suuntaan.

Firenzen kentällä menin ensin odottamaan matkalaukkuani, jota ei sitten koskaan tullutkaan. Hmph, olisihan se pitänyt arvata. Se oli jo Oulussa lähtöselvitetty Firenzeen asti, ja Roomassakin virkailija syötti koneelle tiedon, että minulta on laukku jo laitettu. Vaihtoaikaakin oli molemmissa, siis sekä Helsingissä että Roomassa reilusti myöhästymisien takia. Joten ei periaatteessa ole mitään syytä, miksi se ei olisi tullut perille asti… Mutta sellaista sattuu. No, tein siis jälkeenjäämisilmoituksen laukusta, ja virkailija lupasi toimittaa laukun hotelliin heti, kunhan se löytyisi. Illalla tulisi vielä yksi kone Roomasta Firenzeen, ja olisi periaatteessa mahdollista, että se siinä tulisi. Niin, ja sanoihan hän senkin, että jos minun täytyy jotain tarvikkeita ostaa tilalle, niin kannattaa säästää kuitit ja yrittää saada rahat Alitalialta takaisin. Jännä asenne, Finnairilla yleensä sanotaan, että tiettyyn summaan asti kuiteista saa rahat automaattisesti takaisin, mutta täällä sitä pitää vain yrittää.

No, sitten lähdin taksilla hotellille. Aurinko paistoi! Taksikuski oli vähän jotenkin hassu, hän puhui kännykkään koko matkan ajan, ja nauroi ärsyttävällä tavalla kovaan ääneen yhtenään. Taisi olla hauska ihminen langan toisessa päässä. Minusta oli kiva katsella ympärille taksimatkan aikana; kaikki näytti hyvin italialaiselta, jotenkin siltä kuin olin kuvitellutkin. Tosi paljon oli skoottereita joka paikassa, ja polkupyöriäkin! Hotellille saavuin neljän aikaan paikallista aikaa, eli viiden aikaan Suomen aikaan. 12 tuntia siitä, kun olin lähtenyt kotoa aamulla.

Huoneeseen päästyäni keitin ensi töikseni teetä ja join sitä pari kuppia. Yritin tarkistaa sähköpostit, mutta en saanut vpn-yhteyttä toimimaan, eli en päässyt työposteihin käsiksi. Ehkä hyvä niin… Soitin samaan hotelliin jo edellispäivänä tulleelle työkaverilleni, että olen perillä, ja sovittiin, että mennään syömään illalla, kunhan olen käynyt ensin jotain välttämättömyystarvikkeita ostamassa kadonneiden tilalle. Huoneen ikkunasta oli ihan kiva näkymä kaupungin punaisille katoille.

Viiden aikaan lähdin kävelemään kaupungille, ensin kävelin Duomon ympäri, sieltä ostoskatuja pitkin Arno-joelle, yhtä siltaa pitkin yli ja joen toista rantaa pitkin Ponte Vecchiolle, kuuluisalle kultakauppasillalle. Siitä sitten Uffizi-gallerian ohi takaisin Duomolle päin. Ilta ehti jo pimentyä siinä tepastellessa.

Näkyihän kaupungilla toki vallan mainioita pikkuputiikkeja, joissa olisi voinut pysähtyä aikaa viettämään vaikka kuinka paljon. Jäätelö- ja leivoskaupat erikoisesti houkuttelivat, lihakaupat eivät niinkään, vaikka hauskan näköisiä olivatkin. Mutta Firenze ainakin näin äkkiseltään, muutaman tunnin tutustumisen jälkeen, vaikuttaa tosi kivalta, elämänmakuiselta, kauniilta kaupungilta!

Matkan varrella soitin Alitalialle ja kysyin, onko laukkua näkynyt. Ei ollut, eikä kuulemma ainakaan tänään enää tulisi. Kävin parissa pikkukaupassa katselemassa tavaroita, mutta vasta ihan lopuksi sitten löysin vähän isomman tavaratalon, josta sain ostettua deodorantin, hammasharjan ja –tahnan, käsirasvan, hiustenhoitoaineen, hiusharjan ja aurinkopuuterin. Siinäpä ne tärkeimmät, mitä ihminen välttämättä tarvitsee yön yli. Onneksi satuin sen ripsivärin ostamaan jo Helsingissä!

Harmittaa, että meikkipussi oli matkalaukussa. Ennen vanhaan se oli aina käsimatkatavaroissa mukana, mutta kun nykyään ei saa olla nestemäisiä aineita, niin en ole jaksanut alkaa pakkaamaan niitä erikseen, vaan olen vain laittanut koko meikkipussin matkatavaroihin. No, jospa tästä taas opin, että kannattaisi nähdä erottelun vaiva, ja ottaa ne pikkupakkaukset esim. hoitoainetta ja rasvaa niihin minigrip-pusseihin, jotka saa mennä läpivalaisun läpi jos ne nostaa erikseen hihnalle.

Meikkipussin lisäksi matkalaukussa ei varsinaisesti ollut mitään, mitä ilman en yhtä päivää pärjäisi. Käsimatkatavaroissa minulla oli tietokoneen ja työpapereiden lisäksi jakkupuku ja vaihtopaita ja –alusvaatteet. Niillä pärjäisin seuraavan päivän kokouksen ihan ok, paitsi kenkien puolesta. Oli ollut tarkoitus laittaa avokkaat jalkaan, mutta nyt pitäisi sitten olla nilkkureilla. Mutta uusia kenkiä en kyllä tämän takia alkaisi ostelemaan. Kenkien ja vaihtovaatteiden lisäksi jälkeenjääneessä laukussa oli jumppavaatteet ja sykemittari (kun olin aikonut käydä hotellin kuntosalissa) sekä ilmakiharrin, näitä kaikkia kyllä tarvitsisin, mutta hetken pärjään ilmankin. Loppulaukku sitten olikin täynnä tuliaisia, joita aion paluumatkalla viedä Milanoon, kun pidetään pikainen pieni bloggaajamiitti siellä lentokentällä. Toivottavasti siis laukku tulee ennen lauantaiaamuna!

Niin, tämän pikaisen kaupunkikierroksen jälkeen kello olikin jo puoli kahdeksan, kun palasin hotellille. Soitin työkaverilleni ja lähdettiin syömään. Olikin jo nälkä! Mentiin hotellin vieressä olevaan ravintolaan, jossa oli paljon ihmisiä. Yhtenään ravintolassa kävi ruusujen ja aurinkolasien myyjiä, varsinkin ruusujen myyjät eivät meinanneet uskoa, että Reijo ei aio ostaa minulle kukkaa. Olettivat tietenkin, että olemme pariskunta… Söin erinomaisen hyvän pasta-kasvisannoksen ja jälkiruuaksi ananasta ja jäätelöä, kauniitakin olivat maukkauden lisäksi.

Syönnin jälkeen palattiin hotelliin. Minua jo väsytti, kun olin ollut aamuaikaisesta liikkeellä, joten menin suoraan huoneeseeni, kylpyyn ja sitten nukkumaan. Niin, ja siirsin kamerasta päivän kuvat tietokoneelle ja aloitin tätä päivän tapahtumien kirjaamista. Ihan loppuun asti en päässyt ennen kuin uni voitti puoli yhdentoista aikaan.

Nyt seuraavana aamuna aikaisin ennen aamupalalle lähtöä sitten kirjoitin tämän loppuun. Torstai ja perjantai sitten kuluu kokouksissa, ja lauantaiaamulla aikaisin lähden taas lentelemään Suomea kohti. Siihenkin menee koko päivä, Muhoksella olen (jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan) vähän kuuden jälkeen illalla. Matka-ajat ei ole meidän firmassa varsinaisesti työaikaa, eli ihan omaan piikkiin menee se lauantaipäivä, siitä ei saa matkustamiseen käytettyjä tunteja takaisin mistään. Se tuntuu vähän epäreilulta välillä. Miksi omaa vapaa-aikaa pitää käyttää työmatkoihin? Mutta eipä valitus auta, näin se vain on.

Jos ei kerran aurinko tule katsomaan meitä, niin minä menen katsomaan aurinkoa… Ei kai siinä muu auta!

Huomenaamulla lennähdän loppuviikoksi työmatkalle Italiaan, Firenzeen. Sen säätiedotus näytti tältä:

Toivottavasti aikataulu antaa periksi sen verran, että ehdin edes vilahdukselta nähdä sitä aurinkoa, jotta jaksan sitten taas paremmin odottaa kevättä pimeässä Suomessa.

Voi, kun kaipaan aurinkoa! On pimeää, kun lähden töihin, ja pimeää, kun tulen töistä. Viikonloppuisin periaatteessa olisi mahdollista nähdä aurinkoa, mutta tähän asti se on melko tehokkaasti piilotellut paksun pilviverhon takana. Laskettiin tässä yhtenä päivänä Mikan kanssa, että ollaan nähty auringon paistavan Suomeen tulon jälkeen, eli joulukuun alusta lähtien, neljänä päivänä. Se ei ole paljon se.

Toki koko ajan mennään parempaan suuntaan, kuukauden tai parin päästä on kevätauringon vuoro. Kun sitä vain jaksaisi odottaa…

Kuvassa yksi niistä harvoista kerroista, kun aurinko nähtiin. Ollaan poikien kanssa tuossa meidän kodin vieressä, Oulujoen rannassa, tarkistamassa, näkyykö joella jäätä. Sulahan se vielä on, ei näillä pakkasilla mikään ehdi jäätyä…

Epäilen pahasti, että kalenterissani on joku virus, joka leviää valtavaa vauhtia ja uhkaa pian täyttää kaikki sivut! Nojoo, ehkä se ei ole virus, ehkä se olen ihan minä itse…

Yksi iso muutos Suomeen palatessa on ollut kiire. Koko ajan pitäisi tehdä jotain tai olla menossa jonnekin. Kauheaa aikatauluttamista.

Totuin jo niin hyvin USAssa olon aikana, että työaikataulut pystyin päättämään melko itsekseni, vain marginaalinen osuus aikatauluista oli riippuvainen muiden, siis työkavereiden tai vastaavien, aikataulusta. Muutenkin työaika oli melko rauhallista, ei ollut kuin pari palaveria viikossa, muun ajan pystyi käyttämään tehokkaasti siihen ihan oikeaan työhön. Kotona vapaa-ajalla ei tarvinut työhommia tehdä tai murehtia kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän koko vuoden aikana. Ja työmatkoja ei ollut koko vuoden aikana kuin pari.

Ohjelmoimatonta vapaa-aikaa oli myös tosi paljon, kun ei ne sosiaaliset ympyrät olleet suurensuuret. Ehkä kerran-pari kuussa keskimäärin meillä kävi joku tai me käytiin jossain kylässä. Muu aika siis vain oltiin omalla perheellä, joko ihan kotona oleskellen tai jossain jotain tekemässä tai näkemässä. Muistan vielä, että minulle oli vähän vaikeaa se, että sosiaalista elämää oli niin vähän. Mutta kai siihen sitten loppujen lopuksi tottui, kun nyt on tämä Suomen arkitodellisuus iskenyt niin kovasti silmille.

Ensinnäkin työ. Voi hyvänen aika, oliko se oikeasti ennen vaihtovuottakin tällaista? Järjellä ajatellen, muistan, että oli. Ja itse asiassa se taisi olla silloin vielä kiireempääkin. Silti, nyt se tuntuu jotenkin pahemmalta, kun tottui jo niin erilaiseen arkeen. "Nakkisuojassa" rapakon takana oli melko kivaa olla töissä. Nyt (vaikkakin mieluummin kyllä olen täällä Suomessa töissä, sekä työn sisällön että työkavereidenkin puolesta) töissä on palaveriä palaverin perään, monta eri hommaa päällekkäin ja kiire koko ajan. Matkoillakin olen käynyt jo riittämiin, viime viikolla ja tällä viikolla päiväseltään pääkaupunkiseudulla, ja ensi viikolla menen useammaksi päiväksi Italiaan. Ne ei sinänsä harmita, tykkään tosi paljon matkustamisesta niin työssä kuin vapaa-ajalla, ja ne päivän reissutkin oli oikeasti tarpeellisia ja hyödyllisiä. Mutta ne, samoin kuin jatkuvat kokoustelut, vie paljon aikaa kalenterista, ja sitten tutkimus- ja kirjoitushommat kasaantuu odottamaan sopivaa hetkeä, jota ei koskaan oikein tunnu olevan. Ja jotain hommia on sitten ihan pakko tehdä kotona illalla tai viikonloppuna, kun puhelin ja sähköposti ovat hetken vähän hiljempaa.

Sitten vapaa-aika muuten… Tästä mietin, että uskaltaako oikein kirjoittaakaan, etteivät ystävät ja tutut ymmärtäisi asiaa väärin. Siis ihan oikeasti; meistä on tosiTOSI kivaa nähdä kaikkia kavereita ja sukulaisia, nyt kun viimein helpommin päästään ihan nokakkain. Mielellään tullaan kylään, meille saa tosi mieluusti myös tulla kylään (, jos vain kestää tämänhetkisen kaaoksen), ja innolla tapailen ystäviä muuallakin, kaupungilla tai missä vaan. Aikataulutus on vain niin vaikeaa, kun kalenterit on melko täynnä, ja samalle illalle tai viikonlopulle ei oikein tekisi mieli kovin monta eri juttua varata. Arkihommat pitää hoitaa, pyykit pestä, läksyissä auttaa, taloa lämmittää, ruuat laittaa, lenkillä käydä jne. Nukkuakin pitäisi. Ja sitten on jatkuva huono omatunto niistä purkamattomista laatikoista (, joita kyllä on nyt jo huomattavasti vähemmän, kiitos ahkeran Mikan, joka niitä jaksaa availla! Mutta on niitä silti edelleen melko kasa…) ja paikalleenlaittamattomista tavaroista. Meillä on tavarakasoja vähän siellä täällä ympäri huushollia, kun ei vielä ihan tarkkaan tiedetä, mihin mikäkin menee.

Mistä saisi vuorokauteen toiset 24 tuntia lisää???

Kävin viime viikolla paluuterveystarkastuksessa, ja siellä terveydenhoitaja muiden tutkimusten ja kyselyiden lisäksi mittasi verenpaineen. Se huiteli yllättäen ihan pilvissä! Ilmankos päätäkin särkee ja korvissa humisee päivittäin. Nyt sitten pitäisi löytää kalenterissa aikaa jokaviikkoiselle työterveysasemalla käynnillekin, kun haluavat kontrolloida verenpainetta pitemmän ajan kuluessa. Huoh.

Sain Saaralta tämmöisen kivan Päivän piristys -kunniamerkin.

Siihen liittyi tietysti sääntöjä, ne kuuluu näin:

"Give the award to 10 people whose blogs bring you happiness and inspiration and make you feel happy about blogland. Let them know by posting a comment on their blog so they can pass it on. Beware you may get the award several times."

Joten laitetaanpas kunnia eteenpäin. On tosi valita niistä kaikista kymmenistä blogeista, joita lähes päivittäin seuraan, että mikä olisi eniten tämän ansainnut. Minusta te kaikki, jotka jaksatte uskollisesti kertoa elämästänne ja ajatuksistanne jotain muiden piristykseksi, olette tämän merkin ansainneet. Mutta jotta saisin tämän laitettua eteenpäin tuolle määrätylle kymmenelle bloggaajalle, valitsin merkin saajiksi viimeiset 10 minun blogiin kommenttia jättäneet ihmiset, jotka ovat jättäneet kommenttiinsa myös blogiosoitteen. Minusta kun on niin kiva saada kommentteja, jokainen kommentti piristää päivää aina mukavasti!

Siis: kunniamerkki lähtee kiertoon Stinalle, Koti-isille, takaisin Saaralle, Ulrikalle, Annalle, Ainolle, Antille, Miikalle, Milanoon, ja Suskille. (Ja juu, tiedän, että osa teistä on jo saanut noitä merkkejä muiltakin, mutta eihän se haittaa, jos niitä tulee montakin… )

Mikalla siis!

Mikahan joutui silloin ennen meidän Amerikkaan lähtöä irtisanomaan itsensä. YIT asennoitui nihkeästi tuollaiseen välivuoteen, eikä antanut vuorotteluvapaata eikä virkavapaata. Siis Mikan ei auttanut muu kuin sanoa itsensä irti, että päästiin matkaan.

Nyt on koko vuosi vähän jännätty sitä, miten käy. Onhan se vähän hermoja kutkuttavaa, kun toinen ei yhtään tiedä, mihin menee töihin, vai meneekö ollenkaan, sitten kotiin palatessa.

No, pelot osoittautuivat turhiksi. Kovasti on ollut kysyntää. Mika alkoi ilmoittelemaan itsestään mahdollisiin työpaikkoihin syksyllä, ja kertoi, että olisi sitten loppuvuodesta työtä vailla. Joulukuussa kävi sitten neljään paikkaan työhaastattelussa, ja sai sitten itse valita, minne menee. Ikinä ennen ei ole ollut tuollaista mahdollisuutta! Mika sai myös itse päättää, milloin aloittaa työt, olisivat ottaneet vaikka silloin joulukuussa samantien hommiin, mutta ajateltiin parhaaksi, että hän on vielä kotona tämän pahimman järjestelyvaiheen yli. Nyt sitten, kun kaikki tavarat on kotona, ja molemmilla on auto, millä liikkua, on hyvä aika aloittaa uudet työt Destialla.

Ja olihan se kiva, että Miskakin sai rauhassa totutella täällä koulunkäyntiin niin, että isä oli kotona. Miska jo odottaa kovasti, että pääsisi olemaan yksin kotona, ja käyttämään omaa uutta (vanhaa) kännykkää, ja omaa kotiavainta. Täällä meidän pikkukylällähän ei mitään iltapäiväkerhoja ole. Miskan harmiksi vain pappa on aikonut tulla ainakin nyt alkuun varmistelemaan, että kouluun lähtö ja sieltä tulo sujuu hyvin. Mikä on meistä vanhemmista erinomaisen mukavaa, kyllä Miska sitten ehtii ihan tarpeeksi varmasti yksin kotona olemaan myöhemmin.

(Kuvassa Miska vierailulla minun työpaikalla viime torstai-iltapäivänä.)

Hauskaa viikonloppua kaikille! Työviikko oli jotenkin kamalan raskas ja kiirus, joten oli ihanaa, että viikonloppu lopulta tuli! Tänään on kaikki nukuttu pitkään, Miskakin (joka meillä aina [minun lisäksi] herää tosi aikaisin) heräsi vasta kahdeksan pintaan! Oli ihanaa lökötellä sängyssä ja kuunnella, että talossa oli ihan hiljaista, eikä minunkaan siis tarvitsisi vielä nousta.

Pojat lähti heti aamupalat syötyään koulun kentälle luistelemaan.

Mika pääsi lumitöihin, lumi on tosi ikävän märkää ja raskasta nyt.

Ja minä jäin sisähommiin, pyykkien lajittelu ensin, ja pyykkikone pyörimään.

SItten mietin, pitäisikö helpottaa Akin päivää, ja tyhjentää tiskikone (se on meillä periaatteessa aina Akin oma homma), vai menisikö kurkkimaan "laatikkohuoneeseen". Tuo meidän yksi huone on nyt täynnä noita purkua odottavia laatikoita. Se pitäisi pikkuhiljaa saada tyhjemmäksi… Päätös oli liian vaikea, joten tulin bloggaamaan sen sijaan…

Tämmöistä tavallista arkea meillä nyt. Iltapäivällä pitää suunnata Ouluun. Akin luistimet ovat niin pienet, että ei paksu sukka mahdu jalkaan, joten täytyy käydä ostamassa uudet. Järkkyä, 41 kokoiset luistimet melkein pienet!!! Minun pikkuvauvalla!!! Miskalla onneksi oli enon pikkuveljien vanhoja luistimia odottamassa, niin ei tarvinnut heti luistinkauppaan lähteä, ei sillekään enää vanhat omat luistimet mahtuneet. Klo 16.00 mennään sitten teatteriin; joulupukki toi meille perhelipun Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi -esitykseen, joten kulttuuri-ilta on tiedossa! Kivaa!

Aamulla mentiin klo 8.00 Oulun tulliin. Siellä meitä odotti rekan päällä oleva kontti, ja tullivirkailijat, jotka olivat jo varautuneet meidän tuloon. Ensin tullattiin muut tavarat, eli ne 59 laatikkoa. Meidän piti täyttää joku tuontilappu, ja lisäksi antaa pari aiemmin tehtyä paperia, eli pakkauslista ja vakuutus, että niissä ei ole mitään laitointa tai tullattavaa. Siinä hommassa meni alle puoli tuntia.

Sitten oli autojen tullauksen vuoro, siihen kului melkein pari tuntia. Tässä vaiheessa rekka-auton kuski sai tullivirkailijoilta luvan lähteä vaikka kahville, ja mennä kymmeneksi sovitulle purkupaikalle. Autojen suhteen piti täyttää jos jonkinmoista lappua ja lippua, ainakin siinä oli kummallekin autolle erikseen tullia varten autoveroilmoitus,vakuutus tullittomuuden edellytyksistä, käytetyn auton yksilöinti ja ajolupahakemus sekä AKEa varten siirtolupahakemus. Sitten niitä varten tarvittiin myös autojen rekisteriotteet, ostokuitit, USAn vakuutustodistukset viimeisen puolen vuoden ajalta, Suomen vakuutustodistus, minun työtodistus, Mikalta joku todistus, että oli ollut mukana (riitti minun työnantajan antama todistus siitä, että vakuutukset oli otettu myös Mikalle meidän USAssa oloajaksi), passit+viisumit, ajokortit, ööö… en muista oliko muuta. Mutta suurinta osaa niistä miljoonista papereista, mitä me oltiin varalta otettu mukaan, ei kysytty, ja vaikka noissa aikaa menikin, niin virkailijat oli ystävällisiä eivätkä yrittäneet hankaloittaa asioita tai olla ilkeitä (Heh, mitä se minusta kertoo, että olin ehkä vähän odottanut sellaista hankalaa kohtelua:.. ).

Vartin yli kymmenen päästiin siirtokilpien kanssa (á 15€) tullista pois, ajettiin sinne kontinpurkupaikkaan. Siellä hommat oli jo aloitettu, autot oli jo ajettu pois ja autojen ja tavaroiden välille rakennettu väliseinä oli melkein purettu. Oli kuulemma ollut lujaa tekoa tukirakenteet, sentin välein nauloja paksuissa lankuissa… Hyvä niin!

Kaikki tavarat ainakin äkkiä katsottuna on tismalleen siinä kunnossa, minkälaisina ne kuljetukseen annettiin. No, mitä autot nyt on huomattavasti pölyisempiä!

Tilanne todettiin hyväksi, ja Mika vei minut töihin, ja ajoi itse kotiin odottamaan, että kuljetusfirma toi pakettiautolla ne puretut laatikot meille kotiin. Sen jälkeen Mika nappasi valmiiksi ostetut molempien autojen talvirenkaat peräkärryyn, ja ajoi papan ja koulusta päässeen Miskan kanssa sinne purkupaikkaan, jossa vaihtoi oikean sään renkaat autoihin. Kolmen jälkeen se homma oli valmis, ja minut haettiin töistä sinne purkupaikkaan myös. Pappa ja Miska lähtivät sitten vanhalla autolla kotiin sen peräkärryn ja kesärenkaitten kanssa, ja minä ja Mika ajettiin uusine autoinemme lähimmälle bensa-asemalle. Hyvä olikin, ettei yritetty yhtään kauemmas ajaa, tankkienhan piti olla tyhjät konttiin pantaessa, ja Yariksessa optimointi oli onnistunut niin hyvin, että siinä huoltoaseman pihalla, kun jonotin, että minua edellä oleva auto tankkaisi ja lähtisi pois, bensa loppui! Mika sai sitten työntää pari metriä minun autoa, että saatiin se tankattua.

Sitten ajettiin kiireenvilkkaa taas tulliin, nyt niillä uusilla autoilla. Ehdittiin just ennen sulkemisaikaa; oltiin siis sekä melkein aamun ensimmäiset että illan viimeiset asiakkaat. Tullimies otti ylös molempien autojen runkonumerot ja mailimittarin lukemat ja merkkasi, mitä ominaisuuksia autoissa oli. Sitten saatiin lupa lähteä, postia kuulemma tulee perässä jossain vaiheessa, mutta jo sitä ennen autojen kanssa saa käydä katsastuskonttorilla, ensinnäkin hakemassa leima siirtolupalappuun ja toiseksi ainakin aloittelemaan katsastusprosessia. Jotain muutoksia kun noihin täytyy varmasti tehdä, mutta mitä kaikkea, se selviää sitten myöhemmin.

Mutta nyt on hyvä fiilis, kun autot ja tavarat on (vissiin) ehjänä kotona. Kun vaan joku vielä jaksaisi alkaa purkamaan nuo kaikki laatikot…

Ai niin, autoradioissa (tai siis radiolähetyksissä oikeastaan) ei USAssa yleensä käytetä kuin parittomia taajuuksia. Radio ei näin ollen viritä parillisilla kanavilla olevia radiolähetyksiä ollenkaan. Se olikin jo ennakkoon jossain määrin tiedossa, eikä se sinänsä haittaa, ihan tarpeeksi kanavia kuului näinkin. Mutta ihan vaan muistutuksena jollekulle, jolle se saattaa olla tärkeäkin ominaisuus.

Ps. Niin vielä, jos joku ei ole päivittänyt itseään meidän rahtimaksun osalta tuolta aiemmasta viestistä: Meidän rahtihintaepäselvyys ratkesi sillä, että sieltä firmasta tuli tänään ystävällinen meili, että saadaan unohtaa se edellinen lasku ja laittavat uuden, sovitun hintaisen laskun tulemaan.

Vähän myöhässä, eli tänä aamuna eilisillan sijasta, suoritettiin arvonta. Miska nosti laatikosta 40 arpanumeron joukosta arvan numero 16. Niin siinä sitten kävi, että tällä kertaa potin kokosi Suski, Ameriikasta. Onnea voittajalle!!! Suski, jos laitat osoitteeen tulemaan tuohon minun sähköpostiin, joka löytyy oikeasta reunasta, saat pienen paketin hetken päästä.

Tällaista satoa meillä kasvoi tänä päivänä… Lupasin työkavereille tuoda huomiseksi töihin kakun ja mietiskelin pari päivää, että minkälaisen kakun haluaisin tällä kertaa tehdä. Sitten muistin, että minulla on vielä kokonaan kokeilematta sokerikuorrutemassat, jotka sain Salaiselta leivontaystävältäni viime kuussa. Ja koska meidän tiimin pojat ovat ihan pähkähulluja chilin syöjiä ja kasvattajia, ja ne sokerimassat olivat juuri oikean värisiä, hoksasin, että siinäpä idea.

Leivoin kakkupohjan sydänvuokaan, sydämen kaaret oli just sopivasti chilin kannan muotoiset. Täytin kakun eilen, ja tänään sitten muotoon leikkasin siitä nämä kaksi eri chiliä ja päällystin voikreemillä (se oli hankalaa, minun kakku oli varmaan liian kostea, tai sitten en vaan osaa, kun en ollut ennen tehnyt). Jännittävin kohta oli se, kun kaulin sokerimassan ja nostin sen kakun päälle, en ole ikinä moista tehnyt, mutta ihan hyvin se sitten kuitenkin onnistui. Sitten vain kannat kiinni ja vähän muotoilua käsin. Täytyy sanoa, että olen itse ihan tyytyväinen tähän kokeiluun, minusta nuo on hauskoja!

Toinen viedään tänään kavereille, mennään iltakahveille ihan vartavasten, että saadaan maistella kakkua. Tuo punainen sitten lähtee minun mukana huomenna töihin, toivottavasti tiimikaverit tykkää!

Saatiin tänään ScanAm’ilta lasku kontin kuljetuksen Suomen pään kustannuksista. Niinkuin kirjoitin jo aiemmin, sen piti olla 2.350 euroa. Ja niin se olikin.. mutta… kun silloin aiemmin tarjouksia pyöriteltiin, ei tullut mieleenikään, että joku tarjous sisältäisi kaikki verot ja joku toinen ei. Hankala niitä olisi ollut verrata, jos näin olisi ollut. ScanAm nyt sitten kuitenkin havittelee tuon y.o. summan päälle alvia; 517 euroa pitäisi maksaa päälle sen, mitä me luultiin olevan sovittu!

Hoksaan nyt, kun tämän laskun näen, että kyllähän firmat keskenään varmaan lähettelee alvittomia tarjouksia ja sopii hinnoista noin, mutta ei kai minun yksityisenä ihmisenä pitäisi sellaista osata ajatella? Missään kohtaa ScanAmin tarjousta ei lukenut veroista mitään. Kyllähän normikuluttajille pitää ilmoittaa lopulliset hinnat, johon sisältyy jo kaikki, mitä maksettavaksi tulee??? Olenko ihan väärässä, vai onko minulla oikeus valittaa tästä? Kommentoikaa, lukijat hyvät!

Ps. Niin, siis kontti oli Helsingissä 27.12. ja eilen meille ilmoitettiin, että se on Oulussa maanantaina 7.1. Pitkä on tämä välimatka, kun Helsingistä Ouluun kestää kontin tulla 11 päivää… Toki siinä on pari viikonloppua ja yksi arkipyhäpäivä välissä, mutta silti… Montakohan päivää tuolla laskukaavalla kestää saada tavarat Oulusta Muhokselle asti? Äh, tänään on mulla vissiin vähän huono päivä tuon ScanAmin suhteen. Vaikka kyllähän ne periaatteessa on tosi hyvin hommansa hoitaneet, niin tuo ylimääräinen 517 euroa vähän pistää ärsyttämään!

Pps. Nyt kotona kaivoin sen sähköpostin esiin, jossa hinta on sanottu. Se on ainoa dokumentti, missä tästä hinnasta on mitään sovittu. Eikä tosiaan ole mitään mainintaa mistään verosta. Se menee näin:

 —–Alkuperäinen viesti—–

Lähettäjä: Tero Laukkanen [mailto:tel_AT_scanam.com]
Lähetetty: 14. marraskuuta 2007 19:09
Vastaanottaja: KaarinaKarppinen_AT_comcast.net
Kopio: Lennart Naesby; Søren Jensen
Aihe: RE: Removal cargo shipment ex Baltimore to Finland

Hello,

Here are local costs in Finland based on fact that customs will grant permission to move cargo without clearance or inspection in Helsinki port.

Local port and shipping line costs:
EUR 270 / container (including container port lifts, ISPS port securitym, shipping line release fee, ScanAm handling fee and Helsinki harbour fee)

Oncarriage and documentation costs:
EUR 1330 / container (trucking from Helsinki port to Oulu, customs documentation for removal cargo expept cars and T-1 transit document customs bond for cars if allowed by customs office in Helsinki)

Container unloading:
EUR 600 / container (depending on bonded customs terminal in Oulu)

Distribution of removal cargo ex Oulu to Muhos
EUR 150 / 12 cbm

But as mentioned we cannot guarantee that customs will allow to send container to Oulu with out unloading.

With best regards,

Tero Laukkanen
ScanAm Transport Finland Oy
Tel. direct: +358 977 44 xxxx
Mob.+358 40 558 xxxx
Fax: +358 977 44 xxxx
Web: www.scanam.com
Member of the Nordic Association of Freight Forwarders -
All services rendered are subject to the General Conditions of the Nordic Association of Freight Forwarders (NSAB 2000).

Lisäys 7.10.08

Asia ratkesi parhain päin. Sain ScanAmilta kohteliaan viestin, missä kehotettiin hävittämään se vanha lasku ja maksamaan uusi, jonka hinta oli vain se, mitä oltiin sovittukin. Hyvä homma, ja hyvä firma!

Eilen meni tasaluku rikki, ja nyt on haussa se lukija, joka laskurin mukaan oli juuri se kävijä nro 50.000.

Tiedossa on seuraavat tuntomerkit: Kävijän tietokone on Supanet’in verkossa, ja sijaitsee Englannissa, Lancashiren maakunnassa, Burnleyn kaupungissa. Tietokoneen käyttöjärjestelmänä on englanninkielinen MS Windows XP, selaimena sekä Internet Explorer että Mozilla. Kävijä saapui lukemaan minun blogia Suomen aikaa klo 16.50, ja tuli tänne Saaran blogin linkistä. Jos tunnistat itsesi tästä, niin ilmoittaudu, joko jättämällä kommentti tähän postaukseen, tai laittamalla meiliä minulle tuossa reunassa olevaan osoitteeseen. Lähetän pienen muistiaisen tulemaan, kunhan saan osoitteen.

Ja te muut, olettehan jo osallistuneet arvontaan??? Vielä on loppuviikko aikaa jättää kommentti, jos se vielä on tekemättä!

Pitemmittä puheitta, oikein ihanaa tätä vuotta 2008 teille jokaiselle!!!