Maailmalla Marylandissa - kotona Suomessa

Enpä näköjään ole yli viikkoon mitään tänne kirjoitellut. Viime viikonloppuna oltiin siis Mikan kanssa hotellissa viettämässä oikein mukava meidänoloinen rentoutumisvuorokausi ihan kahdestaan. Kyllä teki hyvää, ja tuli tarpeeseen!

Viikko on mennyt nopeasti, päivät koulussa ja töissä, ja illat kotosalla arkipuuhien kanssa pyöriskellessä.

Tänään käytiin ystävien luona viettämässä ihanan tytöntylleröisen 3-vuotissyntäreitä. Kiitoksia vielä kerran Pöllölään, ja edelleenkin onnea Emmalle! Kuvassa meidän ja muiden lapsia nauttimassa juhlatarjoiluista. (Barbikakusta vähän juttua minun kakkublogin puolella, jos sattuu kiinnostamaan…)

Kuva saa toimia tilanjakajana; sain nimittäin Stinalta jo jonkunkin aikaa sitten meemin, jota on pitänyt vähän miettiä ja pureskella ennen vastaamista, sen verran haasteellinen se oli. Tässä ohjeet:

"LIFE GAVE ME SOME LEMONS - IT’S OK, I MADE DELICIOUS LEMONADE - MEME"

Rules:

• Copy and paste these rules to your blog post.
• Link back to person who tagged you.
• Write about an incident in your life you first thought was really bad, but ended up being a blessing.
• Tag six random people at the end of your post by linking to their blogs.
• Let each person you tagged know they have been tagged by leaving a comment on their blog.

Eli sama lyhyesti suomeksi: Mitä sellaista elämässäsi on tapahtunut, jonka luulit ensin olevan tosi pahaa, mutta joka kääntyikin sitten tosi hyväksi?

Pitkällisen harkinnan jälkeen minun täytyy tähän kirjoittaa se asia, joka pitkälti määrää sitä, miten tänä päivänä minun arki kulkee, ja joka ratkaisi mm. sen, että yleensäkään mihinkään USAan vuodeksi päästiin.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen olin melkoisen kypsynyt silloiseen työhöni. Olin ollut jo toistakymmentä vuotta Finnairilla lipputoimistoissa ja lentoasemalla töissä, eikä työstä löytynyt oikein enää mitään haasteita eikä etenemisen mahdollisuuksia. Halusin muutosta, mutta en oikein tiennyt, mitä ja miten. Elämä tuntui melkoisen hankalalta ja olo oli ikävä.

Sitten sairastuin niin, että jouduin väkisin pysähtymään ja miettimään itseäni ja elämääni. Sen sairauden seurauksena sain lopulta tehtyä päätöksen työpaikan vaihtamisen suhteen. Tiesin, että silloisella koulutuksellani, merkonomina, en pääsisi sellaisiin töihin, mitä haluaisin, ja pitkän harkinnan tuloksena sain rohkeutta irtisanoa itseni, hypätä tyhjän päälle, hakea yliopistoon opiskelemaan, ja opiskella nopeasti. Valmistuin kahdessa vuodessa filosofian maisteriksi, ja jo opiskeluaikanani pääsin nykyiseen työpaikkaani, ensin harjoittelijaksi ja valmistumisen jälkeen vakituiseksi tutkijaksi.

Siitä sairaudesta siis on kiittäminen, että olen nyt ammatillisesti tässä, missä olen. Olen saanut oppia paljon uutta, olen päässyt sisälle maailmaan, jota en ennen edes tiennyt olevan olemassakaan, olen saanut nähdä ja kokea asioita, joita en olisi kuvitellut saavani. Ja haasteita, niitä nykyisessä työssäni kyllä riittää, pitkälle tulevaisuuteen.

Tässä siis minun kertomukseni "limonaadin tekemisestä". Koska tässä haasteessa oli niin paljon miettimistä, en aio haastaa ketään yksittäistä bloggaajaa, poimikoon tämän kuka vain, joka haluaa.

Perjantai-iltapäivällä, 10 vuotta sitten, oltiin kutsuttu meidät yhteen saattanut ystäväpariskunta meille kylään; tarkoitus oli lähteä ulos syömään ja iltaa viettämään. Ensin kuitenkin tehtiin yllätysmutka, pistäydyttiin Oulunsalossa pappilassa, jossa pappi vihki minut ja Mikan. Tapahtumaa todisti ystäväparin lisäksi vain Aki (silloin 3 vuotta).

Pappilasta ajettiin sitten Ouluun, ensin vietiin Aki isälleen viikonloppua viettämään, ja sitten mentiin Franzéniin syömään hääillallinen. Johanneksen kellarissa sitten iltaa myöten sitten soiteltiin sukulaisille ja muille ystäville, että minun sukunimi on vaihtunut. Hemingwayssä meidän seuraan liittyi myös toinen kaveripariskunta. Kuudestaan jatkettiin iltaa menemällä meille, nostettiin maljoja ja tanssittiin häävalssi. Ihanat, ikimuistoiset häät!

Tänään sain kymmenen ruusua, yhden jokaiselle vuodelle. Viikonloppuna mennään juhlistamaan tärkeää vuosipäivää ihan kahdestaan. On niin mahtavaa, että edelleen tuntuu vähintään yhtä hyvältä kuin silloin kymmenen vuotta sitten. Jos en olisi jo Mikan kanssa naimisissa, voisin vaikka kosia, on se vaan niin ihana!

Jotta tämä postaus ei ihan lällyttelyksi menisi, niin tässä vielä Suomen kevättä; kuva on otettu muutama päivä sitten, kun yhdessä päivässä satoi parikymmentä senttiä lunta… Ei ole ihan kesärengaskeli vielä!

      

Vasemmalla kuva siitä, minkä näköistä oli Lillehammerin seudulla, ja oikealla kuva autonikkunasta, kun se oli pari yötä odotellut Oulun lentokentän parkkipaikalla. Sinä aikana oli satanut vettä, joka oli samantien jäätynyt ikkunaan betoniksi kiinni, eikä sitä meinannut saada rikki jäärapalla edes kovemmilla otteilla. Niin, olenko jo sanonut, että inhoan auton ikkunoiden rappaamista?!

(Pahoittelen kuvien erityisen huonoa laatua, kännykkäkamerani ei ole ollenkaan paras mahdollinen, ja muuta ei ollut reissussa mukana.) 

Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat, polvet, varpaat… Vai miten se lastenlaulu menikään? Jep, pää on aina välillä kipeä, vasen olkapää on ollut jo kohta kolme vuotta kipeä, pepun voisi korvata vaikka ristiselkä, joka on nyt viime aikoina taas vähän reistaillut, no, polvissa sentään ei ole mitään vikaa, varpaat, tai lähinnä vasen pottuvarvas ja jalkapöytä on kyllä olleet kipeät pari kuukautta… Että ihan sairas vääns, eikä sitten kuitenkaan. Aivan toimintakykyinen yksilö, kai nämä krempat on lähinnä merkkinä siitä, että ikää tulee ja painoa on vähintään riittävästi.

Senpä johdosta sitten olen käynyt nyt useamman kerran tälle vuodelle OMT-fysioterapiassa. Mediterapian Markus on tosi taitava, voin suositella! Sai ylipuhuttua minut jopa akupunktion ottamiseen. Ja se neulojen pistely oikeasti toimii! Olin vähän epäileväinen ensin, mutta kyllä sillä yllättävä vaikutus on minun kolotuksiin ollut. Eikä neulojen laittaminen käy kipeää. Nyt on sitten mm. ristiselkä nitkautettu paikoilleen, hartioita hierottu, ja jalkapöytään ja olkapäähän isketty akuneuloja. Kyllä taas kelpaa tyttösen juoksennella maailmalla.

Ja niinhän minä teenkin. Tällä hetkellä kirjoitan tätä Lillehammerissa, hotellihuoneessa. Olen täällä yhdessä konferenssissa, tänä iltana palaan taas kotimaan kamaralle. Lillehammer muuten on ihan OK paikka; ihan norjalaisen oloinen kiva pieni kaupunki, ennakko-odotuksiani positiivisempi. Heh, minun hotellista konferenssipaikalle on jyrkkä ylämäki; sinne menemiseen kuluu 15 minuuttia ja takaisin kävelee 5 minuutissa, kun saa alamäkeen tulla.

Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi pulipuli… Joop. Siis aurinko on alkanut viimeinkin näkymään aamua-iltaa. Se jo lämmittääkin sen verran, että just viikonloppuna lumet tuli rymisten katolta alas. Potkurilla ei pääse enää minnekään, mutta ei vielä pyöräilykelikään ole. On aivan ihanaa, kun aurinko paistaa! Eilen olin kaverin kanssa kävelyllä, ja yhtäkkiä tuli tuttu olo: aurinko paistoi lenkillä silmiin. Totesin, että nyt tuli ihan samanlainen olo kuin Columbiassa järveä kiertäessä; pitäisi olla aurinkolasit mukana lenkillä! Ihanaa! Ehkä tämäkin talvi loppuu joskus!

Kotona on mukava olla! On ihanaa, kun tavarat alkaa olla suurinpiirtein paikoillaan. On kivaa, että saa hoitaa asioita omalla kielellä! On hauskaa, että pojilla (ja itselläkin!) on paljon kavereita ympärillä. Silti, aina välillä, tulee pikkuisen ikävä USAan, joihinkin tiettyihin paikkoihin tai tilanteisiin. Viime aikoina vielä useammin kuin hetikohta muuton jälkeen. Se varmaan kuuluu asiaan.

Kuvassa minä ja Aki paistetaan hillosmakkaraa omassa takassa. Takka ja leivinuuni on kyllä ihan ehdottomia olemassa, ja on sekin niin mukavaa, kun tiskikone pesee astiat kunnolla puhtaaksi!