Tänään oli ensimmäinen adventtisunnuntai, ja sitä käytiin Miskan ja parin muun kaverin kanssa ottamassa vastaan Turkansaaren ulkomuseossa, jossa ensin nautittiin tämän joulunajan ensimmäisestä (vaan ei varmaan viimeisestä) tiernapoikaesityksestä. Minä ja Miska tykätään kovasti tiernapojista, ja lauleskellaan itsekin niitä lauluja ahkeraan.
Esityksen jälkeen adventtiajan vastaanotto jatkui kauneimpien joululaulujen laulamisella; sehän on minulla jo monikymmenvuotinen perinne. Aina on yhtä ihanaa veisata viimeiseksi Maa on niin kaunis -laulu. Tästä on hyvä aloittaa jouluvalmistelut!
Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Ja ei se omena kauas puusta putoa. Jne.
Aki männä viikolla tylsän äidin varoituksista huolimatta halusi välttämättä ajaa pyörällä paikasta a paikkaan b. No, liukkaushan siinä iski, ja poika päänsä katuun. Eikä tietenkään kypärää päässä, tai edes pipoa tömähdystä pehmentämässä.
Onneksi ei mitään sen vakavampaa sattunut. Ihoa vähän rikki, aivotärähdysepäily ja puolen vuorokauden seuranta kotona. Poikaa taisi harmittaa eniten se, että sen illan judoharkat jäivät väliin… ja että pyörä sitten lähti talviteloille.
Ihastuin ihan täysillä Piilomajan emännän askartelemiin ihaniin lippunauhoihin; niitä piti itsellekin saada! Ei siis muuta kuin tilausta kehiin, ja parin päivän päästä kolahti postilaatikkoon kirje Belgiasta saakka. Ai että, katsokaa ja ihastelkaa; nämä on niiiiin hienoja! Kyllä voi ihmiselle tulla pienistä asioista iso ilo!
Siis ihan oikeasti, eihän kukaan voi kävellä työpaikallansa täysillä päin seinää ihan normaalitilanteessa, selvin päin? Ai että ei? No kyllä vaan voi! Todistin sen eilen sekä itselleni että muille! Ei kannata yrittää perässä, se nimittäin käy aivan älyttömän kipeää, ja ulkonäkövaikutuskaan ei ole mitenkään mairitteleva!
Varoitus, seuraava teksti sisältää inhorealistisia osia, ei välttämättä kannata lukea..
Olin illalla lähdössä pois töistä, ja piti mennä suoraan työpaikan pikkujouluihin kaupungille. Olin ottanut pikkujouluvaatteet ja meikit töihin mukaan, joten kävin pukuhuoneessa vaihtamassa kamppeet ja vähän lisäämässä meikkiä. Koko pulju oli jo muuten tyhjä, viimeisenä olin lähdössä pois, ja kaikki käytävät olivat sen mukaisesti pimeät; vain siellä pukuhuoneessa oli enää valo. Sammutin sieltäkin valon, ja oli ihan pimeää. Yritin etsiä valokatkaisijaa aulasta ja seuraavalta käytävältä, mutta en löytänyt, ja ajattelin, että kyllä minä osaan pimeässäkin sen käytävän suoraan kävellä ovelle asti. (Piirsin tuohon viereen pohjapiirustuksen, punaisen viivan mukaan olisi pitänyt kävellä, sinisen mukaan menin.) No, siinä kiirehtiessäni unohdin kokonaan, että aulan ja pitkän käytävän välissä on lyhyt käytävä. Pukuhuoneemme on betonibunkkerissa, sitä kun käytetään myös pommisuojana, ja tuo lyhyt käytävä on sen pommisuojan alku. Luulin siis käveleväni pitkää käytävää, eli astelin vaan reippaasti ihan suoraan, kunnes muutaman askeleen jälkeen törmäsin täysillä päin betoniseinää!
Pysyin pystyssä, en kaatunut, mutta tähtiä näin, ja kävi aivan äärettömän kipeää. Hetken ihmettelin, että mikä ihme siinä edessä oikein oli, kunnes tajusin tilanteen. Nenästä alkoi valua verta molemmista sieraimistä ja päässä humisi. Hapuilin tieni takaisin pukuhuoneeseen ja laitoin sinne valot. Karsea näky peilissä; pari minuuttia aikaisemmin peilistä oli näkynyt huoliteltu naisihiminen, ja nyt takaisin tuijotti punasilmäinen hirviö, jolla oli otsassa nouseva sarvi, nenävarren iho kuoriutunut irti ja kyyneleet vierivät poskilla kilpaa nenästä valuvan veren kanssa. Huh! Ensin itkin, sitten alkoi jo vähän jopa huvittaa, kun tilanne oli niin uskomattoman korni ja typerä, jollaista ei vain voi kenellekään sattua!
Alla kuvat ensin betoniseinästä, johon siis jätin suuren osan meikeistäni muistoksi, ja sitten peilikuvasta, jonka otin pahimman järkytyksen väistyttyä. Turvotus alkoi juuri silloin nousta, otsan patti vielä kaksinkertaistui tuon jälkeen.
En oikein tiennyt, mitä tehdä, olin varmaan vähän pökkyrässäkin. Ensimmäinen asia, mikä mieleen juolahti, oli soittaa lähellä asuvalle työkaverilleni. Hänkin oli juuri lähdössä pikkujouluihin, ja pyysin häntä tulemaan työpaikan kautta ja antamaan minulle vähän henkistä tukea. Pian Anni-ihanainen saapuikin paikalle, kartoitettiin vahingot ja korjailtiin, mitä korjattavissa oli, lähinnä meikin suhteen. Onneksi oli peitepuikot, meikkivoiteet ja puuterit mukana! Ei kun baanalle, eli lähdettiin sitten lopulta pikkujouluihin, lähes tunnin myöhässä mutta kuitenkin.
Ilta meni hyvin, vaikkakin päätä särki, ja oikea polvikin nähtävästi oli saanut kunnon tällin seinään, koska se turposi ja oli tosi kipeä (ja on edelleen). Mutta en antanut tämän sen kummemmin haitata iltaa. Tänään olen kyllä valittanut vähän koko ajan, kun joka paikka on niin kipeä; selkäkin nähtävästi vähän tärähti siinä rytäkässä, kun kipuilee. 
Mutta hyvä, ettei tämän pahemmin käynyt. Luulenpa vain, että saan melko paljon selitellä mustelmaista ulkonäköäni tässä viikon verran; eihän tuota kukaan usko, että joku voi noin vain kävellä päin seinää!
Tänään tuo nenä on melko hurjan näköinen. Kun Miska näki sen, hän hoksasi heti, miten oli käynyt; ai äitikin sitten vietti Nenäpäivää! Mikaa nauratti, ja hän vastasi, että äiti taitaa viettää nenäpäivää koko ensi viikon, johon Miska vastasi, että melko kätevää, kun sai tuon punaisen nenän ihan ilmaiseksi, muitten nenäpäiväviettäjien piti siitä maksaa! 
Loppuun vielä kuva tältä päivältä. Huoh. Vaikka vähällähän tuosta kuitenkin selvisin!
Edit 17.11.: Tähän ihan loppuun vielä kuva siitä, miten kivasti mustelmat muuttavat väriään ja paikkaakin päivien saatossa… Alin kuva siis otettu kolme päivää törmäilyn jälkeen.
Edit 11.12.: Tänään sain tietää, että firmassa oli minun törmäilyni ansiosta havahduttu tuon käytävänpätkän vaarallisuuteen pimeässä, ja eilen siihen lyhyeen käytävään oli asennettu liiketunnistimella toimiva lamppu. Siinä kun ei todellakaan siis mitään lamppua tai katkaisijaa aikaisemmin ollut, ja muutkin olivat valittaneet jo aiemmin, että siellä on pimeässä tosi vaikea kulkea. Jotain hyvää siis seurasi tästäkin; tämän jälkeen muiden nenät siis toivottavasti säilyvät ruhjeitta…
Mitä teillä on jääkaapissa, silloin kun siellä ei ole mitään? Eilen aamulla totesin, että meidän jääkaappi on ihan tyhjä. Siitä piti ottaa oikein kuvakin.
No, eihän se sitten ihan tyhjä ollutkaan. Löytyy sieltä vaikka mitä. Tässä listaa:
Ovessa:
- Leipälevitettä
- Maitohappobakteeria
- Sitruunamehua
- Voita
- Merisuolamargariinia
- Ruokakermaa
- Vispikermaa
- Elintarviketussit
- Tuorejuustoa
- Rasvatonta maitoa
- Banaanijugurttia
- Appelsiinituoremehua
- Viskiä
- Suklaalikööriä
- Juoksevaa paistomargariinia
- Rypsiöljyä
- Soijakastiketta
- Ketsuppia
- Valkosipuli-salaattikastiketta
- Karpalomehua
Hyllyillä:
- Juustoa
- Meetwurstia
- Keittokinkkua
- Vichyä
- Pepsi Maxia
- Olutta
- Siideriä
- Tonic-vettä
- Sinappia
- Hampurilaiskastiketta
- Maksamakkaraa
- Feta-juustoa
- Kananmunia
- Paistettuja naudanlihasuikaleita
- Maitoa
- Punajuuria
- Kurkkusalaattia
- Suolakurkkuja
- Jalopenoja
- Lakkahilloa
- Omenamarmelaadia
- Kookosrasvaa
- Perunoita
- Porkkanoita
Siis se kaappi ei sitten ollut ollenkaan tyhjä! Eilen tein ruuaksi kuoripottuja ja lihakastiketta, tänään keitettyjä perunoita ja kananmunakastiketta. Kaapissa siis oli kahden päivän ruuat koko perheelle, vasta perjantaina tarvitsee mennä kauppaan. Tai ei oikeastaan silloinkaan, koska silloin ei ole juuri kukaan kotona. Lauantaihin asti siis pärjätään näillä eväillä. 
(Tai oltaisiin pärjätty, mutta mies sitten repäisi ja kävi kuin kävikin illalla kaupassa.)
Mitäs teidän jääkaapissa on juuri tällä hetkellä? Kommentteja kehiin! Voisin lisäksi pyytää erityisesti vaikka Stinaa, Jonnaa ja Pupucea ottamaan tämä galluppina ja tekemään kuvapostaus oman jääkaappinsa sisällöstä. Jos viitseliäisyyttä riittää, niin tästä voisi tehdä vaikka meemin, joka voisi kiertää maailmaa ympäri. Olisipa hauska nähdä, mitä itse keneltäkin löytyy…
Anteeksi, kun on ollut niin pitkä tauko kirjoittamisessa. Blogi on ollut ajatuksissa kovasti monta kertaa, ja bloggausideoitakin on ollut useita mielessä. Mutta silloin, kun on ollut kirjoitettavaa, ei ole ollut aikaa, ja päin vastoin.
Ilmassa on ollut vähän matalapainetta. Töissä kiirettä ja resurssit tiukoilla. Itseä väsyttää ja päiväunet maistuisi. Pimeääkin on ja talvi tekee tuloaan. Kovasti olen muistellut USAssa vietettyä aikaa. Siellä talvellakin paistoi aurinko päivisin kirkkaasti, ja töitäkin oli kohtuullisemmassa määrin.
Mutta tänään on vietetty isänpäivää. Aki oli oman isänsä luona, meni eilen itsetekemänsä kakun (kuva löytyy kakkublogistani) kanssa sinne. Miskan kanssa sitten tänä aamuna varhain koristeltiin Miskan isälleen tekemä kakku ja kiikutettiin kahvi- ja lahjatarjotin isälle sänkyyn.
Käytiin tietysti myös mummolassa papan luona kahvittelemassa. Erikoismukavaa tällä kertaa oli se, että meidän entinen koira, Pinja, oli meillä yökylässä, ja saatiin sitäkin käyttää mummolassa vanhaa rotukaveriaan Bamia moikkaamassa. Koirulit nähtävästi muistivat toisensa, vaikka eivät muutamaan vuoteen olleet taas nähneetkään. Nuo kaksi koiraa ovat kyllä niin mainioita. Jos joku kaipaa vinkkiä siitä, minkä rotuinen koira kannattaisi ottaa, niin suosittelen ihan ehdottomasti Lancashire Heeler’iä! Ihania ovat! Alla pari melko kehnolla kännykkäkameralla otettua kuvaa mummolasta. Pari koiraa, ja kolmen sukupolven miehet.
