Maailmalla Marylandissa - kotona Suomessa

Saatiin tänään ScanAm’ilta lasku kontin kuljetuksen Suomen pään kustannuksista. Niinkuin kirjoitin jo aiemmin, sen piti olla 2.350 euroa. Ja niin se olikin.. mutta… kun silloin aiemmin tarjouksia pyöriteltiin, ei tullut mieleenikään, että joku tarjous sisältäisi kaikki verot ja joku toinen ei. Hankala niitä olisi ollut verrata, jos näin olisi ollut. ScanAm nyt sitten kuitenkin havittelee tuon y.o. summan päälle alvia; 517 euroa pitäisi maksaa päälle sen, mitä me luultiin olevan sovittu!

Hoksaan nyt, kun tämän laskun näen, että kyllähän firmat keskenään varmaan lähettelee alvittomia tarjouksia ja sopii hinnoista noin, mutta ei kai minun yksityisenä ihmisenä pitäisi sellaista osata ajatella? Missään kohtaa ScanAmin tarjousta ei lukenut veroista mitään. Kyllähän normikuluttajille pitää ilmoittaa lopulliset hinnat, johon sisältyy jo kaikki, mitä maksettavaksi tulee??? Olenko ihan väärässä, vai onko minulla oikeus valittaa tästä? Kommentoikaa, lukijat hyvät!

Ps. Niin, siis kontti oli Helsingissä 27.12. ja eilen meille ilmoitettiin, että se on Oulussa maanantaina 7.1. Pitkä on tämä välimatka, kun Helsingistä Ouluun kestää kontin tulla 11 päivää… Toki siinä on pari viikonloppua ja yksi arkipyhäpäivä välissä, mutta silti… Montakohan päivää tuolla laskukaavalla kestää saada tavarat Oulusta Muhokselle asti? Äh, tänään on mulla vissiin vähän huono päivä tuon ScanAmin suhteen. Vaikka kyllähän ne periaatteessa on tosi hyvin hommansa hoitaneet, niin tuo ylimääräinen 517 euroa vähän pistää ärsyttämään!

Pps. Nyt kotona kaivoin sen sähköpostin esiin, jossa hinta on sanottu. Se on ainoa dokumentti, missä tästä hinnasta on mitään sovittu. Eikä tosiaan ole mitään mainintaa mistään verosta. Se menee näin:

 —–Alkuperäinen viesti—–

Lähettäjä: Tero Laukkanen [mailto:tel_AT_scanam.com]
Lähetetty: 14. marraskuuta 2007 19:09
Vastaanottaja: KaarinaKarppinen_AT_comcast.net
Kopio: Lennart Naesby; Søren Jensen
Aihe: RE: Removal cargo shipment ex Baltimore to Finland

Hello,

Here are local costs in Finland based on fact that customs will grant permission to move cargo without clearance or inspection in Helsinki port.

Local port and shipping line costs:
EUR 270 / container (including container port lifts, ISPS port securitym, shipping line release fee, ScanAm handling fee and Helsinki harbour fee)

Oncarriage and documentation costs:
EUR 1330 / container (trucking from Helsinki port to Oulu, customs documentation for removal cargo expept cars and T-1 transit document customs bond for cars if allowed by customs office in Helsinki)

Container unloading:
EUR 600 / container (depending on bonded customs terminal in Oulu)

Distribution of removal cargo ex Oulu to Muhos
EUR 150 / 12 cbm

But as mentioned we cannot guarantee that customs will allow to send container to Oulu with out unloading.

With best regards,

Tero Laukkanen
ScanAm Transport Finland Oy
Tel. direct: +358 977 44 xxxx
Mob.+358 40 558 xxxx
Fax: +358 977 44 xxxx
Web: www.scanam.com
Member of the Nordic Association of Freight Forwarders -
All services rendered are subject to the General Conditions of the Nordic Association of Freight Forwarders (NSAB 2000).

Lisäys 7.10.08

Asia ratkesi parhain päin. Sain ScanAmilta kohteliaan viestin, missä kehotettiin hävittämään se vanha lasku ja maksamaan uusi, jonka hinta oli vain se, mitä oltiin sovittukin. Hyvä homma, ja hyvä firma!

Siis ok, tässä maassa on terveydenhoitajia, jotka ei saa antaa särkylääkettä, ja bussikuskeja, jotka ei saa pysähtyä reittinsä virallisella pysäkillä. Mutta tiesittekö, että täällä on myös pankkeja, jotka eivät ota kolikoita vastaan?

Olin kerännyt kaikki pihakirppiksellä saadut kolikot ziplock-pussiin, ja kiikutin niitä tänään pankkiin. Nostin pussin virkailijalle ja sanoin, että nämä pitäisi saada laitettua tilille. Pankkivirkailijalla loksahti suu auki hämmästyksestä, ja hän tokaisi, että ei me noita tänne oteta! Sitten vuorostaan minulla loksahti suu auki hämmästyksestä, ja kysyin, että mitä minun sitten näille pitää tehdä… Virkailija sanoi, että ei heillä oteta irtokolikoita vastaan ollenkaan, mutta jos itse laitatte ne pötkyihin, niin sitten ottavat. Minä olin ihan ihmeissäni, täh, mihin pötkyihin??? Täti sitten kävi minulle hakemassa kasan kolikkopötköjen kuoria, ja sanoi, että näihin. Ja että tuossa viereisessä Safewayssa (=ruokakauppa) lajittelevat ne kyllä teidän puolesta pötkyihin, jos haluatte, mutta ottavat siitä 10% provikan.

Sanoin kiitos, otin pötkykuoret käteeni ja lähdin ihan ihmeissäni pois. Siis hyvänen aika, miten ihmiset täällä säästää mihinkään säästöpossuihinkaan, jos niitä säästettyjä kolikoita ei sitten saa pankkiin toimittaa? Ymmärtäisin sen, jos tuollaisten irtokolikoiden laskemisesta vaikka perittäisiin pieni maksu pankissa, niin taitaa Suomessakin olla joissain pankeissa. Mutta en ymmärrä sitä, että eivät ota ollenkaan vastaan! Eikö niillä muka ole sellaisia lajitteluautomaatteja täällä?

No, nyt kotona sitten laitettiin rahat pötköihin; ei se vaikeaa ollut, kunhan oppi ensin tekniikan. Mutta edelleenkään en tiedä, mitä sitten tapahtuu, kun vien ne pötkyt pankkiin. Eihän meillä tietenkään ollut kolikoita juuri tasamäärää kuhunkin pötkyyn. Esimerkiksi senttipötkyyn mahtuu 50 kolikkoa (tai itse asiassa enemmänkin, mutta laitettiin sitten vaan se 50), ja viimeiseen pötkyyn niitä jäi vain 44 laitettavaksi. Mitähän sen pankkitäti siitä sitten sanoo?

Sitten vielä se yksi tympäisyn aihe: en voi ymmärtää, miksi rahoilla pitää olla omat nimet. Siis miksi 1 sentin kolikkoa ei voi sanoa 1 sentin kolikoksi, vaan miksi se on penny, ja 5 sentin kolikko nickel, ja 10 sentin kolikko dime ja 25 sentin kolikko quarter? Tai jos niillä pakosta täytyy olla nimet, niin eikö niissä kolikoissa kuitenkin voisi sitten lukea se rahasummakin, mitä se vastaa? Nyt kun siis esim. siinä 10 sentin kolikossa lukee vain dime, ja se vain täytyy tietää, minkä verran se on rahassa. Samoin niissä pötkykuorissa luki vain päällä että esim. $5 dimes, eikä että 5 taalan edestä 10-senttisiä. Ärsyttää!

Tuohon ongelmaan tietty on törmätty ennenkin, jo silloin kun muutettiin tänne, ja opeteltiin käyttämään kolikoita. Ja sitten vielä erikseen Miskan matematiikan läksyissä viime keväänä, kun eskariopettaja pyysi meitä opettamaan Miskalle, miten lasketaan esim. 1 quarter + 1 dime + 3 pennies. Eihän Miska sitä ollut älynnyt ilman selittämistä, tai englanniksi selittämällä. Aivan ihme systeemejä näillä!

Vessanpöntön vetäminen varsinkin sen isomman asian jälkeen tuntuu olevan joillekin täkäläisille yllättävän vaikeaa!

Siis onhan täällä Suomeen verrattuna paljon enemmän tapoja, miten pöntön saa vedettyä. Joitakin vedetään, joidenkin vipua painetaan sivusta tai jostain muualta, joissakin painetaan nappulaa seinässä tai jossain muualla, joissakin heilautetaan kättä tunnistinsilmän kohdalla, joissain ei tarvitse tehdä yhtään mitään, vaan pönttö tyhjenee automaattisesti, kun istuja nousee pois pöntöltä.

Mutta silti! Luulisi, että jokaisen normaali-ihmisen perustoiminto olisi tarkistaa, että pönttöön ei jää jälkiä omasta käynnistä. Mutta ei, eihän se niin käy. Olen tähän ilmiöön törmännyt nyt jo niin monta kertaa, että sen on pakko olla osa tosi yleistä juttua, ei voi olla pelkkää sattumaa. Julkisissa vessoissa todella monesti, lähes aina, on ainakin yksi pönttö vetämättä, ja melkein poikkeuksetta nimenomaan sen isomman asian toimittamisen jäljiltä. Siinäpä sitten arvot, että menetkö siihen koppiin kuitenkin ja vedät sen pöntön toisen jäljiltä, vai yritätkö löytää kopin, jossa pääsisi samantien itse asiaan.

Melkein jo kirjoitin tästä nyt viikolla, kun pahaa-aavistamatta menin töissä vessaan, ja yllätyksekseni sielläkin satuin koppiin, missä oli pökäle valmiina odottamassa. Siis hyvänen aika, kyseessä on meidän työpaikan viidennen kerroksen ainoa naisten vessa, käyttäjiä sillä on ehkä reilu parikymmentä. Vessaan pääsee vain tunnusluvulla, eli kävijät ovat kaikki yliopistolla tai sen tutkimuslaitoksissa töissä, ja siis periaatteessa melko koulutettua porukkaa. Ja silti vain ei olla opittu, miten se pönttö vedetään, tai tässä tapauksessa painetaan sivussa olevaa vipua.

En sitten kuitenkaan muistanut sitä enää, kun tulin kotiin illalla, eli jäi silloin bloggaamatta. Mutta nyt se taas muistui mieleen, kun käytiin tänään ostoskeskuksessa etsimässä tuliaisia Suomeen vietäväksi, ja sielläkin sitten jossain vaiheessa tuli vessaan asiaa. Ja eikös taas se ensimmäinen koppi, mihin olisin mennyt, tarjonnut tuoreen näköalan jonkun naisen suolenelämään. Vaihdoin koppia tällä kertaa, kun oli varaa valita, vetäköön sen pöntön joku muu, minä olen niitä tarpeekseni vedellyt muiden jälijltä. Öäks!

Muutava viikko sitten kirjoitin kummankin pojan kavereiden äideistä. Voisin päivittää sitä juttua nyt.

Sonyan äidin kanssa siis juttelin silloin oikein ystävällishenkisissä merkeissä, ja Sonya sitten kävi meillä kylässä eräänä maanantai-iltana. Äitinsä oli häntä tuomassa, ja silloinkin juteltiin pihalla pitkään, minusta ihan kivoja. En tiedä, mikä siinä meni vikaan, mutta jotain mystistä siinä tapahtui. Nimittäin tuon kyläilyn jälkeen Sonyan äiti ei ollut meitä huomaavinaankaan, suurinpiirtein käänsi selkänsä, jos satuttiin koululle yhtäaikaa. Mikakin tuon huomasi, ihmetteli, että kun ei enää ollenkaan katso päin, eikä tervehdi. Minä yritin yhden kerran oikein mennä väkisin koulunpihalla juttelemaan; kiitin, miten kiva oli, kun Sonya oli meillä kylässä ja kyselin, voisiko Sonya tulla toistekin. Äitinsä sitten siinä vähän vältellen vastasi, että kylläkyllä, Sonya niin tykkää käydä vaikka minkälaisissa paikoissa kylässä! Ja alkoi juttelemaan vieressä seisovan naisen kanssa, eikä katsonut minuun päinkään enää ollenkaan.

Sen jälkeen ei olla oltu missään tekemisissä. Miska sanoi nyt viikonloppuna, että Sonya on muuttunut häntä kohtaan ihan kummalliseksi, että ei se ole enää hänen kaveri. Minä kysyin, että millälailla kummalliseksi, ja Miska sanoi, että ei se puhu enää hänelle mitään. Itse asiassa Sonya oli myös siellä Abigailin synttäreillä lauantaina, eikä kyllä moikannut meistä ketään. Joku siis meni kyläilyssä pieleen, mutta me vain ei tiedetä mikä. Enkä kyllä ihan oikeasti kehtaa alkaa sitä kyselemäänkään, olkoon!

Sitten se Oscarin äiti, Maria. Reilu viikko sittenhän me käytiin siellä espanja-kävelyllä, ja minulla oli niin hauskaa. Kovasti sanoin, että otetaan ihan minä iltana tahansa uusiksi, tai viikonloppuaamuina. Aki sitten on koko viikon yrittänyt saada Oscarin kanssa sovittua kävelytreffejä meille äideille, ja perjantai-illalle ne sovittiinkin. Mentiin Akin kanssa sovittuun aikaan Oscarin luokse, mutta eipäs äitinsä ollutkaan vielä kotona. Sinänsä ihan ok, kyllähän sitä voi joutua jäämään ylitöihin yllättäen. Kummalliseksi asian tekee lähinnä se, että sitten sovittiin, että Oscar ja äitinsä hakevat Akin uimaan ja minut kävelylle seuraavana aamuna, kunhan ehtivät. Itse ehdottivat että joskus 9-10 aikoihin.

No, mehän oltiin Akin kanssa valmiina yhdeksän pintaan, minä menin puoli kymmenen aikaan ulos nurmikolle auringosta nauttimaan ja odottelemaan. Kun puoli yhdeltätoistakaan heitä ei vielä kuulunut, soitettiin sinne, ja saatiin kuulla, että ei se aamupäivä käykään heille. Oscarin isoveli Pedro oli puhelimessa, ja kuulin, kun hän neuvotteli äitinsä kanssa, että mikä aika hänelle sitten sopisi. Äitinsä sanoi taustalla, että illalla seitsemältä olisi hyvä. No, sehän meille passaa, ei siinä mitään. Mutta iltapäivällä joskus kahden jälkeen Oscar tuli meillä käymään ja sanoi, että eivät he ehdikään tänään ollenkaan, ja kävisikö huomisaamu kuitenkin. Kiitin kovasti, että oli tullut ilmoittamaan, että ei tällä kertaa turhaa odoteta, ja sanoin, että meillä ei ole mitään suunnitelmia, että voivat tulla hakemaan meitä ihan milloin vain heille sopii. No, tänään on sitten ollut vähän sateisempi ilma, arvasinkin aamulla, että ei varmaan mennä minnekään kävelylle. Mutta ei heistäkään ole kyllä yhtään mitään kuulunut. Periaatteessa voisi odottaa, että soittaisivat tai laittaisivat sähköpostia tai meseviestiä, mutta ei…

Eihän nämä tapaukset sinänsä kovin merkittäviä ole. Ei täällä ole pakko yhtään kavereita saada, pärjään kyllä hyvin vanhoillakin, Suomessa olevilla. Olisi silti kiva tietää, että mikä näissä on taustalla, kulttuurierojako vain, vai jotain tosi typerää, mitä olen tehnyt tai sanonut, enkä vaan itse tajua…???

Miskalla oli tänään jännittävä päivä. Iltapäivälle oli paljon ohjelmaa; ensin Jaredin syntymäpäiväjuhlat ja sen jälkeen kohta Abigailin syntymäpäiväjuhlat. Kumpikin sankari on Miskan luokalla, ja täytti 6 vuotta.

Jaredin synttärit oli Jaredin kotona, sinne tuli FunBus ohjelmanumeroksi. FunBus on sellainen linja-auto, jonka sisälle on rakennettu erilaisia lapsille sopivia leikkimis- ja liikkumisratoja ja -juttuja. Se oli ollut tosi kiva, Miska kertoi, että siinä oli ollut pallomeri ja trampoliini ja vaikka mitä hauskaa. Sitten loppuohjelma oli ollut Teräsmies-teemalla, oli ollut kaksi Teräsmieskuviollista muffinssikakkua, ja Teräsmies-pinata sitten loppunumeroksi. Lapset saivat kotiintuomiseksi Hämähäkkimies-sormukset, FunBus-frisbeet ja kasan karkkia, minkä saivat kerättyä siitä pinatasta.

Oli ollut tosi kiva parituntinen. Miska hehkutti, että hän eka kertaa pääsi täällä synttäreille, kävi FunBus’sissa, ja eka kertaa söi muffinssikakkua ja eka kertaa sai lyödä rikki pinataa. Ainoa vähän negatiivinen yllätys oli ollut se, että lahjoja ei avattukaan suomalaisittain, niin että kaikki näkisivät, mitä sankari oli saanut, vaan ne laitettiin lahjapöydälle paketeissaan esille, ja nähtävästi sitten avattiin illalla joskus juhlien päätyttyä. Miska olisi halunnut nähdä, mitä Jared piti hänen antamistaan Shrek3-Unopelikorteista.

Sitten seuraavat, Abigailin synttärit, oli järjestetty meidän lähi-uimahalliin. Se halli oli vuokrattu ihan näitä juhlia varten, kenelläkään muulla ei ollut sinne silloin asiaa. Nämä juhlat alkoivat mennä pieleen siinä vaiheessa, kun mentiin hallille. Oltiin siellä melko tarkkaan puoli viideltä, johon aikaan kutsussa oli sanottu juhlan alkavan. Siellä ei ollut kertakaikkiaan ketään silloin. Muutaman minuutin odottelun jälkeen paikalle tuli kolme työntekijää, jotka sanoivat, että heidän mielestään se juhla alkaisi viideltä. Minä, Aki ja Miska muisteltiin sitä kutsua, ja kaikki oltiin sitä mieltä, että kyllä siinä luki, että puoli viisi alkaa ja puoli seitsemään kestää.

Jäätiin sitten odottamaan, Miska ei suostunut lähtemään kotiin puoleksi tunniksi; sanoi, että haluaa olla paikalla, kun Abigail tulee. Seisoskeltiin siis siinä hallin edessä paahtavassa auringonpaisteessa puoli tuntia. Viideltä mentiin sisälle, edelleenkään ei ketään muuta ollut tullut kuin ne em. työntekijät. Olivat sentään aukaisseet ulko-ovet niin että päästiin sisälle. Sitten he kertoivat meille, että olivat juuri saaneet pomoltaan kuulla, että juhlat alkavatkin puoli kuudelta. Huoh. Mietittiin jo, että ollaanko edes oikeana päivänä liikkeellä, eli odotetaanko oikeita juhlia. Työntekijät kertoivat tilaajan sukunimen, mutta se oli ihan outo, me muuthan ei Abigailin sukunimeä edes tiedetty, mutta Miskakaan ei sitä sukunimeä tunnistanut. Miska kuitenkin sanoi, että ihan varmasti Abigail oli eilen koulussa sanonut, että nähdään sitten huomenna.

No, Abigail sitten onneksi tuli perheineen vartin yli viisi. Hetki juteltiin Abigailin äidin kanssa, hän kertoi, että nämä ovatkin Abigailin ja jonkun toisen tytön yhteisjuhlat, siksi varaajan sukunimi oli ollut ihan outo. No, tästä johtuen sitten loppujen lopuksi osallistujista vain kolme oli Miskalle tuttuja, eli samalta luokalta. Yhtään tuttua poikaa ei ollut joukossa. Kysyin, olisiko meidän (eli minun ja Akin) syytä jäädä paikalle vai lähteä pois, Abigailin äiti sanoi, että ihan miten vaan. Päätettiin jäädä ainakin hetkeksi.

Ensin istuttiin syrjässä ja katseltiin, kun järjestelevät perheet laittoivat paikkoja kuntoon, kantoivat tavaroita yms. Vähän ennen puolta Abigail kävi sanomassa, että nyt voidaan mennä sinne allasalueelle. Miska otti samantien t-paidan pois päältä, uimashortsit oli jo valmiina jalassa. Altaassa oli jo pari tyttöä, niitä toisen juhlakalun perheeseen kuuluvia, käynyt hyppimässä, Miskakin sinne sitten meni polskimaan. No, heti sen jälkeen yksi tyttö tuli sanomaan, että altaassa ei saa olla. :-O Puoli allasta oli varattu vesiliukumäen laskemiseen ja toinen puoli liaanihyppelyihin ja pomppulaudalta hyppimiseen. Pienten lasten kahluuallas oli sitten muuta polskimista varten, mutta sinne Miska ei suostunut menemään, kun ei kuulemma ole enää mikään vauva. Siellä kahlaajat näyttivätkin olevan alle 4-vuotiaita kaikki.

Jonkun aikaa istuttiin penkillä katselemassa sitä touhua. Kaikki näyttivät tuntevan kaikki, meitä ujostutti alkaa kenenkään kanssa juttelemaan eikä kukaan tullut meille mitään sanomaankaan. Sitten Miska päätti, että haluaa mennä laskemaan isoilla renkailla vesiliukumäkeen. Aki lähti kiipeämään Miskan kanssa sinne huipulle, henkiseksi tueksi. No, arvasin kyllä, ei Miska uskaltanut sitä laskea alas, portaita pitkin tulivat molemmat takaisin. Hetken sitten katseli muitten touhuja, ja sitten päätti, että haluaa mennä liaanilla hyppäämään veteen. Jonotti ensin kiltisti sinne pitkän aikaa, mutta kun hänen vuoronsa tuli, uimavalvoja sanoi, että uimalasien kanssa ei saa sinne mennä. Miska joutui siis tulemaan takaisin tuomaan lasit pois, ja menetti paikkansa jonossa. No, kärsivällisesti meni sitten uudestaan jonottamaan. Hyvin sujui liaanihyppy, ja hienosti lähti siellä vedessä uimaan laitaa kohti, muutaman metrin päähän.

Mutta ei oltu otettu huomioon, että se Miskan uintityyli, puolittain sukellusta, puolittain uintia, näyttää muiden silmissä hassulta, tai ainakin liian hitaalta. Nämä täkäläiset kun pienestä asti viettää puolet vuodesta vedessä, niin osaavat jo ennen eskari-ikää uida älyttömän hyvin, tai ainakin nuo lapset, joita näillä kutsuilla oli, osasivat mennä tosi nopeasti kaikkia eri tyylejä. Uimavalvoja hätääntyi altaan reunalla; luuli, ettei Miska saa uitua laitaan asti, kun ui hitaasti ja sukelteli ihan rauhassa välillä. Eikä sitten antanut mahdollisuuttakaan, vaan heitti pelastusrenkaan, tai sellaisen laudan, mihin komensi Miskaa tarttumaan, ja veti Miskan sillä laidalle. Ja sanoi, että Miska ei saa uudestaan mennä liaaneihin, eikä hypätä pomppulaudaltakaan, kun ei kerran osaa uida! No höh, toisaalta, ymmärränhän minä sen, että eivät voi ottaa riskejä. Hyvä sinänsä. Mutta Miskalle tosi kamalaa, kun juuri oli hehkutettu sitä, kuinka hyvin ja pitkään hän jo osaa uida. Nyt sitten yhtäkkiä joku alkaa mollaamaan ja sanoo, ettei saa mennä veteen. Pah.

Miska tuli itku kurkussa takaisin penkille, ja ihan syystä valitti sitä, että ei hän voi tehdä mitään. Vauvojen altaaseen ei suostu menemään, isompaan altaaseen ei saa mennä muuten vaan polskimaan. Liukumäkeen hän ei uskalla mennä (Akikin muuten sanoi, että ei olisi uskaltanut, oli kuulemma hurjan korkealla. Portaiden yläpää ei edes näy sinne uimahallin sisälle, niin en itse tiedä, missä asti se on.), ja pomppulaudalle ja liaaniin hän ei saa mennä. Mitään muuta tekemistä siellä ei ollut. Olivathan nuo kantaneet sellaisia koristeltuja muffinsseja silloin tullessaan, ja pussimehuja, eli tarjoilua olisi sitten myöhemmin. Mutta Miska ei välittänyt niistä muffinsseista kovasti Jaredinkaan luona, eli ei niitä odottanut innolla. Ja pussimehu (täällä yleinen pillimehutyyppi) on molempien poikien mielestä pahaa.

Kukaan ei ollut kiinnostunut juttelemaan meidän kanssa, mistään muusta ohjelmasta (paitsi siitä muffinssitarjoilusta) ei ollut mitään havaintoa, Miska nieleskeli kyyneleitä. Lahjatkin oli kuskattu jonnekin näkymättömiin, edes lahjapöytää ei ollut näkyvillä, eli lahjoja tuskin aukaistaisiin kaikkien nähden. Miska oli antanut Abigailille korurasian, johon kuului koristeita, helmiä ja muita kimaltelevia juttuja, joilla sai itse koristella sen rasian mieleisekseen. Mutta sitäkään siis ei nähtäisi, että oliko mieleinen vai ei.

Päätettiin lähteä kotiin, puoli tuntia juhlien alkamisen jälkeen. Miskalla oli hurjan paha mieli, olisi ihan samantien halunnut lähteä Suomeen takaisin; sanoi, että ei koskaan Suomessa olisi noin tyhmiä juhlia, missä ei pysty yhtään mitään tekemään. Ja sanoi, että melkein päätti, että ei kyllä tartu siihen tyhmään pelastuslautaan, kun kerran tietää, että osaa uida ja pääsee ihan hyvin sinne laidalle itsekin. Mutta se valvoja oli sanonut niin tiukasti, että oli sitten ollut pakko.

No, monen jutun summa, eipä siihen voi paljon mitään sanoa. Mutta nyt on siis koettu kahdet hyvin erilaiset amerikkalaiset synttärit, ja taidetaan olla edelleen sitä mieltä, että eiköhän ne meidän perinteiset suomalaiset kemut, missä on sopivasti porukkaa niin, että kaikki ehditään ottaa huomioon, on parhaat… vakka kyllä se Miska jo ennen nukkumaanmenoa kysyi, että voisiko sellaista FunBussia tilata meillekin jonain päivänä.

Ps. Mitenkähän tämän tulkitsisi, kun huomasin, että niistä kivoista synttäreistä, jotka kuitenkin kesti kaksi tuntia, on kerrottavaa vain kaksi kappaletta, kun taas niistä ikävämmistä, joissa varsinaisesti loppujen lopuksi oltiin vain puoli tuntia, tuli tekstiä peräti yhdeksän kappaletta? Huonoja kokemuksia levitetään enemmän kuin hyviä?

Eilen aamulla, kun olin töissä, Akin koulun vararehtori soitti minulle ja kertoi, että Akilta oli pyörä varastettu. Akihan on nyt muutaman viikon ajan halunnut mennä Oscarin kanssa pyörällä kouluun, sitä ennen Mika aina vei autolla. Matkaa on vaan himpun päälle maili, ja pyörällä pääsee rauhallista kävelypolkua pitkin menemään.

Aki oli taas ajanut pyörällä kouluun, mutta huomannut siellä pihalla, että lukon avain oli unohtunut kotiin. Ja lukkoa ei saa kiinni ilman avainta. Ei olisi myöhästymättä enää ehtinyt sitä hakemaan, joten meni sisälle koulun toimistoon soittamaan Mikalle, että Mika toisi sen avaimen samalla kun vie Miskan kouluun. Sillä välillä, muutaman minuutin aikana, sitten oli pyörä hävinnyt koulun pihalta. Hyvä opetus siitä, miten tosiaan kaikki pitää muistaa aina lukita… Vararehtori sanoi, että suhtautuvat tähän kovin vakavasti, ja aikovat katsoa valvontakameran videot läpi, josko niissä näkyisi, kuka pyörän vei. Ja sanoi, että on muutama epäiltykin, joilta kyselevät.

Pyörä itsessään ei ole kovin arvokas. Ollaan saatu se paikallisesta freecycle-verkostosta ihan ilmaiseksi, samoin kuin Miskankin pyörä. (Alla kuvat poikien pyöristä, sininen on Akin ja punainen Miskan.) Mutta se, mitä se edustaa; se pieni pala itsenäisyyttä, mitä Aki voi täällä saada, kun ei täällä sillälailla saa olla itsekseen ja kulkea ilman meitä vanhempia, miten oli Suomessa tottunut tekemään, se on se tärkeämpi asia.

Mika sitten skypetti iltapäivällä minulle, että vararehtori oli soittanut Mikalle, ja kertonut, että pyörä oli nyt löytynyt. Kysyi, halutaanko tehdä rikosilmoitus, ja ilmaissut, että koulu tukee meitä täysin tässä asiassa. Kovasti kai olivat pahoillaan, että tällaista oli päässyt käymään. Kun Aki tuli koulusta kotiin, kyseltiin sitten vähän lisätietoja. Vararehtori oli silloin aamulla kysellyt pyörän tuntomerkit Akilta. Joku oli käynyt haravoimassa koulun alueen ja tuonut sieltä kaksi pyörää näytille, mutta ne eivät olleet olleet Akin. Sitten vähän myöhemmin se vararehtori oli löytänyt tuntomerkkeihin sopivan pyörän läheisen ruokakaupan, Safewayn, pihalta. Aki taas kutsuttiin toimistoon tunnistamaan, ja tällä kertaa sitten oli tärpännyt. Olivat sitten säilyttäneet toimistossa pyörän koulupäivän loppuun. Pyörän oli vienyt joku saman koulun kahdeksasluokkalainen poika, mutta sen tarkemmin Akille ei oltu kerrottu, kuka.

Kyseltiin Akilta, mitä hän luulee, että se varas saa rangaistukseksi. Arveli, että sellaisen muistutuksen, joka laskee todistuksen numeroita, ja sitten ehkä myös väliaikaisen porttikiellon kouluun. Kysyin myös, onko se rangaistus Akin mielestä riittävä, vai olisiko Akin mielestä syytä esimerkiksi, että sen varkaan pitäisi pyytää Akilta anteeksi, tai saada merkintä poliisirekisteriin. Aki ei niitä halunnut. Joten ei varmaan aleta mitään rikosilmoitusta tekemään, turhaa paperisotaa, joka voisi mahdollisesti vaikuttaa negatiivisesti siihen, miten se varas käyttäytyy Akia kohtaan koulussa. Täytyy tänään soittaa sinne koululle, ja sanoa, että meidän puolesta asia saa olla. Loppu hyvin, kaikki hyvin, pyörä on kotona ja ehjä, ei siitä varkaudesta onneksi loppujen lopuksi aiheutunut kuin muutaman tunnin mielipaha ja harmi.

Kuohuksissani olin ajatellut kirjoittaa vielä pitemmän ja yksityiskohtaisemman raportin kamalasta kevätmyrskystä, joka viivästytti reissusta kotiin pääsyä kohtuuttomasti. Nyt yhden yön hyvin nukuttuani ja arkeen palattuani huomaan, että vaikeudet olivat kuitenkin onneksi suurelta osin omassa päässäni ja väsymyksen ja turhautumisen aiheuttamia. Loppujen lopuksi iso osa asioista sujui varsin jouhevasti vaikeasta tilanteesta huolimatta. Eihän sille myrskylle kukaan mitään voinut. Ja lopputulos on se tärkein, eli minä olen turvallisesti kotona, ja matkalaukutkin (ja niiden sisältö) ovat tallessa. Tässä siis matkan viimeisen etapin sujuminen enää vain pääpiirteittäin. (Juu, tiedän, että tämäkin on pitkä, olkaa siis iloisia, että en kirjoittanut niin yksityiskohtaisesti, kuin ensin aioin!)

Jouduttiin tunnin verran ennen New Yorkiin laskeutumista kiertelemään siinä ympäristöstä, koska sääolot olivat melkoisen kehnot ja kentälle ei voinut päästää normaalia määrää koneita yhtä aikaa. Laskeuduttiin siis noin viiden aikaan sunnuntai-iltapäivällä. Kapteeni kuulutti, että yli 100 jatkolentoa on peruttu, ja jokaisen jatkomatkustajan on syytä käydä tarkistamassa oman lentonsa tilanne tulopalvelussa.

Minulle kerrottiin tulopalvelussa, että minun lentoni on lähdössä normaalin aikataulun mukaisesti, klo 20.10. ja siitä tyytyväisenä kiikutin matkalaukkuni tullin läpi jatkomatkustajien hihnalle. Rauhassa siirryin jatkolennon terminaaliin, kävin vähän kaupassa siellä ja menin loungeen kuluttamaan aikaa, siellä kirjoitin iloisella mielellä tuon edellisen postauksen.

No, annas olla, kun siirryin portille toista tuntia myöhemmin, saankin kuulla, että minunkin lento on nyt peruttu. Kiirehdin takaisin loungeen kysymään muita mahdollisia lentoja, mutta lounge-emännät sanovat, että ensimmäiset vaihtoehdot ovat seuraavana päivänä, ja että alueen hotellit ovat täynnä. Ajattelin, että voisin lähteä junalla tai bussilla, ja he etsivät minulle aikataulut näihin, viimeinen Greyhoundin bussi lähtisi klo 22 Baltimoreen, ja voisin ehtiä siihen, jos lähtisin heti. Ongelmana oli vain se, että matkalaukkuni olivat siellä jossain, menossa koneeseen, joka oli peruttu.

Minua neuvottiin menemään matkatavaraetsintä-virkailijoiden luokse, ja siellä oli se tämän reissun ikävin paikka. Virkailijoita ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ihmisten huoli laukuistaan, eivätkä he olleet valmiit tekemään juurikaan mitään niiden löytymiseksi. Yhteen paikkaan yrittivät soittaa, mutta kun sieltä ei vastattu, ilmoittivat, että muuta eivät voi tehdä. Vain niille asiakkaille, joista oli tiedostossa jo selkeä ilmoitus, että laukku oli jäänyt jollekin tietylle asemalle matkan varrella, he suostuivat tekemään mitään, eli käytännössä ottamaan ylös toimitusosoitteen, mihin laukku sitten sen saavuttua vietäisiin. Muille totesivat vain, että eivät tee mitään, ja että meidän pitäisi vain itse etsiskellä laukkujamme eri matkatavarahihnoilta.

Minä sitten jonkun ajan päästä löysinkin toisen matkatavarani, pahvilaatikon, eräältä hihnalta, jossa se oli maannut tuntemattoman ajan odottamassa, kuka sen noutaa. Mutta varsinaista matkalaukkuani, jossa kaikki tärkeimmät tavarani olivat, ei sieltä löytynyt. En tiennyt, mihin aikaan lennon peruutus oli saatu tietoon, enkä osannut sille kyseiselle hihnalle tulla laukkua etsimään ennen kuin pitkän ajan päästä, kierrettyäni loungen ja matkatavaraetsintä-virkailijoiden kautta parin terminaalin kaikki matkatavarapisteet. Siksi minua hirvitti, että jospa ne tavarat olivat tulleet sille hihnalle jo ties kuinka kauan aikaa sitten tahansa, ja joku muu olisi päättänyt ottaa minunkin laukkuni sieltä vartioimattomalta hihnalta itselleen ja kävellä niine hyvineen ulos. Se kun olisi ollut siellä ihan mahdollista.

Pyysin virkailijaa tekemään ilmoituksen toisesta laukustani, kadonneesta matkatavarasta, jotta voisin sen laatikkoni kanssa lähteä bussiin ja ehtisin vielä samana yönä kotiin. Virkailija vain katsoi minua kuin halpaa makkaraa, ja totesi, että ei väliasemilla voi tehdä ilmoitusta jälkeenjääneestä matkatavarasta, ainoastaan pääteasemalla voi sen tehdä. Ja minun pääteasemani on Washington, joten minun on mentävä Washingtonin lentokentälle, jos haluan ilmoittaa kadonneesta laukusta. Minä sanoin, ja muut matkustajat minun vieressäni toivat julki olevansa samaa mieltä kanssani, että kyllä New York nyt on minun määränpääni, koska minulla ei ole mitään lentoa tästä eteenpäin, enkä minä mitenkään pääse nyt Washingtoniin sitä katoamisilmoitusta tekemään. Virkailija kuitenkin totesi ilmoituksen tekemisen olevan mahdotonta, ja sanoi, että ei minulla ole muuta vaihtoehtoa, kuin odottaa, että laukku jostain ilmaantuu, tai sitten lähteä bussille ilman sitä laukkua, jolloin se sitten mahdollisesti makaa jossain hihnalla siihen asti, että kuka tahansa halukas sen sieltä noukkii. Sitä kun ei kertakaikkiaan voi ilmoittaa kadonneeksi täällä, jolloin he virkailijat eivät sitä hihnalta talteen poimi.

No, lopulta, puoli kymmenen pintaan, sain kuin sainkin sen toisenkin laukkuni; edelleen olin kierrellyt niitä matkatavarahihnoja ja käynyt välillä virkailijoilta kysymässä, onko mitään tietoa, mihin loput laukut peruutetuista koneista voisivat tulla. Sitten yhtäkkiä, erään hihnan ohi kävellessäni, näin kuinka minun laukkuni tipahti siihen. Voi sitä ilon päivää!

Tässä vaiheessa oli kuitenkin selvää, että en enää ehdi siihen viimeiseen bussiin. Lähdin tavaroineni toiseen terminaaliin jonottamaan lipputiskille, jotta saisin selville, mitä vaihtoehtoja minulla nyt on. Kun lopulta pääsin lippuvirkailijan luokse, hän tutki tilannetta, ja totesi, että paras vaihtoehto on yrittää lähteä seuraavana aamuna LaGuardian kentältä Baltimoreen, se lento voisi oikeasti toteutua todennäköisemmin kuin mikään JFK:lta Washingtoniin.

Koska olin lentänyt AA:N lennolla Euroopasta, virkailija sanoi voivansa tehdä poikkeuksen ja antaa hotellikupongin, jolla saisin huoneen lentokentän lähellä olevasta Ramadasta, jos siellä olisi tilaa. Tähän tulisi oikeasti kuvaus pitkistä jonoista ja vaivalloisesta matkasta ja vesisateesta ja epävarmuudesta ja epämukavuudesta ja nälästä ja väsystä ja äärimmäisen huonosta hotelliyöstä ja armottoman aikaisesta aamuherätyksestä ja niin poispäin, mutta tyydyn nyt vain sanomaan, että loppujen lopuksi sain pääni tyynyyn muutamaksi tunniksi sinä yönä, ja aamulla klo 4.45 pääsin lähtemään taksilla LaGuardian kentälle.

Siellä taas aika kului iloisesti jonottaen muiden edellisestä päivästä asti odottaneiden matkustajien kanssa ensin lähtöselvitykseen, sitten turvatarkastukseen (jossa tietysti minut valittiin erityistarkastukseen), ja portille. Viime hetkeen saakka oli epäselvää, pääsisikö koneemme lähtemään, suurin osa koneista oli kuitenkin peruttu, mutta lopulta klo 8.30 meidät pyydettiin portilta vesisateisen pihan kautta koneeseen. Koneen portailla seisoessamme kävi kuitenkin ilmi,että se kyseinen kone olikin menossa ihan eri paikkaan. Kun lentoemäntä kuuli meidän haluavan mennä Baltimoreen, hän komensi meidät takaisin kentälle tuuleen ja vesisateeseen odottamaan. Lopulta sitten pienoisten selvittelyiden jälkeen se oikea konekin löytyi, käveltiin sitten siinä myrskyssä kenttää pitkin seuraavan portin lähelle, olivat laittaneet sen meidän koneen väärään paikkaan…

Lopulta siis päästiin kuitenkin ilmaan. Lento oli tosi pelottava, kone keikkui kovan myrskytuulen takia miten sattuu, ja välillä tipahti ison matkaa alaspäin ja vaappui ja huojui ja natisi. Mutta niin vain perille päästiin, Mika oli vastassa ja laukutkin tulivat. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kotona olin sitten puolisen vuorokautta myöhässä, vähän ennen yhtätoista maanantai-aamupäivällä. 30 tuntia oli kulunut aikaa siitä, kun olin tullut Helsingin kentälle ja kuvitellut olevani samana iltana kotona.

No nyt minua on sitten valistettu huume- ja alkoholiasioissa, eli olen taas yhden askelen lähempänä paikallista ajokorttia. Siihen kun mm. vaaditaan kaikilta ulkomaalaisilta kolmen tunnin huume- ja alkoholivalistusluento ja suoritettu testi.

Minä kyllä mielsin tämän koulutuksen ja testin lähinnä luetun ymmärtämiskokeeksi ja tavaksi kerätä helppoa rahaa. Koulutus kun maksoi 35 taalaa, ja siitä kolmesta tunnista kului reilu tunti kotona tietokoneella nettimateriaalia lukiessa ja alkukysymyksiin vastatessa, ja vajaa kaksi tuntia erinäisissä jonoissa, varsinaiseen loppukokeeseen kului noin kolme minuuttia, ja senkin olisi joku muu voinut käytännössä tehdä minun puolesta.

Tämän homman voi suorittaa useammassa eri ajokoulussa. Minä olin päättänyt sen suorittaa 3A Method Driving Schoolissa, siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli ainoa, jolla oli nettisivuillaan selkeät tiedot siitä, miten ja missä suorittaminen tapahtuu. Tässä nimenomaisessa koulussa tosiaan periaatteessa ensin suoritetaan nettiosuus (eli luetaan useampi sivu ohjepumaskaa tietokoneen ruudulta), ja siinä olevat harjoitustestit jokaisen osion jälkeen. Kun nämä viisi eri harjoitusosuutta pääsee läpi (ei haittaa, vaikka vastailee testeissä vähän väärinkin, läpi pääsee melko helposti), on oikeutettu menemään varsinaiseen kokeeseen. Tämä varsinainen testi järjestetään eri kaupungeissa eri iltoina ja viikonloppuisin. Paikosta voi valita mieleisensä, mitään etukäteisilmoittautumista ei tarvita. Käytännössä huomasin, että ei siellä loppujen lopuksi edes tarkistettu mitenkään, oliko etukäteisosuuden suorittanut vai ei, todistuksen sai joka tapauksessa.

Itse testitapahtuma oli varsinainen jonotuksen riemuvoitto. Testipaikkana oli paikallisen Holiday Inn -hotellin yksi pieni kokoushuone, jonka yhdellä seinustalla oli pitkä pöytä, jonka ääressä istui 5 ihmistä, ja johon kolmen ihmisen luokse vuoronperän kirjoitettiin. Yksi otti ilmoittautumisia vastaan, eli tarkisti, että ihmisillä oli passit mukana, ja antoi henkilötietokaavakkeita. Toinen otti täytetyt henkilötietokaavakkeet vastaan ja antoi testilomakkeita, sekä tarkasti testivastaukset. Kolmas otti tarkastetut tenttipaperit vastaan, rahasti sekä antoi todistuksen. Kaksi muuta kirjoittivat kynät sauhuten todistuksia niitten täytettyjen henkilötietokaavakeitten perusteella.

Tosiaan, jonoja oli kolme, ja ne olivat pitkiä. Kun kokoushuoneen ovasta tultiin sisään, piti ensin mennä ilmoittautumisjonoon, joka oli se kauimmainen ovesta katsottuna, eikä sitä tietenkään missään lukenut. Lähes jokainen ihminen, joka huoneeseen tuli, meni ensin jompaankumpaan läheiseen jonoon (koska sinne kolmanteen piti kulkea muiden jonojen läpi, ympäri ei päässyt kiertämään, koska huone oli niin täynnä), ja hänelle sitten muut jonossa olijat kertoivat, että hän on väärässä jonossa. Niin minäkin tein, jäin ensimmäiseen jonoon, ja minulle kerrottiin, että pitää mennä sinne laitimmaiseen, jonne sitten puikkelehdin. Aikani jonotin, ja pääsin esittämään passini miehelle, joka sitä tuskin vilkaisi, ja antoi minulle täytettäväksi henkilötietokaavakkeen. Kaavakkeeseen piti täyttää käytännössä kaikki ne tiedot, jotka tulivat sitten siihen todistukseen, eli nimi, osoite, syntymäaika, maakunta ja osavaltio. Sen täytettyäni minun piti jonottaa pitkään toisen miehen luokse, joka otti minulta tämän kaavakkeen ja antoi sen eteenpäin näille kahdelle naiselle, jotka todistuksia kirjoittivat, sekä antoi minulle testin ja vastauslomakkeen.

Testissä oli 20 monivalintakysymystä, aivan naurettavia. Tässä muutama esimerkki:

1. Alkoholi poistuu verenkierrosta a. keuhkojen kautta b virtsan kautta c. maksan polttamana d. kaikkien yllämainittujen toimesta?
2. Alkoholi on huume. Tarua vai totta?
3. Erittäin suuret annokset heroiinia voivat johtaa a. koomaan b. shokkiin c. kuolemaan d. kaikkiin yllämainittuihin?
4. Suurin osa rattijuopumuksista tapahtuu a. iltaisin, öisin ja viikonloppuisin b. keskipäivällä lounaan jälkeen c. ennen iltaseitsemää?
5. Ajaminen on a.oikeus b etuoikeus?

Jos jotakuta kiinnostaa, tuonne linkissä olevan ajokoulun sivulle voi kirjautua ja huvikseen käydä tekemässä ne harjoitusosiot. Niistä huomaa, että kysymykset tosiaan olivat lähes laidasta laitaan samantasoisia. Lukutaidolla ja yleissivistyksellä siis olisi pärjännyt. Mutta ehkä näistä jompaakumpaa ei osalla tämän testin suorittajista sitten ole. Itse asiassa minun edelläni oleva poika oli vastannut viiteen näistä kysymyksestä väärin, mutta eipä se paljon haitannut. Testin tarkistajasetä sitten vain merkkasi, mitkä olivat väärin, ja pyysi poikaa siinä hänen edessään lukemaan ääneen yksitellen ne kysymykset ja antamaan oikean vastauksen yhteen kerrallaan, niin monta kertaa että lopulta tuli se oikea. Poika sitten loppujen lopuksi arvasi jokaiseen oikeat vastaukset, ja setä allekirjoitti testin hyväksytyksi. Että semmoista opetusta. Niin, ja siellä huoneessa kun täytettiin niitä vastauspapereita, ei kukaan valvonut, kuka sen loppujen lopuksi täytti, tai oliko täyttäjällä joku neuvoja vieressään. Eli läpi kyllä halutessaan pääsee, vaikka ei osaisi edes lukea tai kirjoittaa.

Niin, tosiaan, kun vastaukset oli paperissa, pääsin taas jonottamaan, kolmatta kertaa jo, sen saman sedän luo kuin toisella jonotuskerrallakin. Siihen kun lopulta pääsin, setä tarkisti vastaukset, sain 95% oikein, eli yksi meni mönkään. Osaatteko arvata minkälainen? Kysymys kuului: Crackilla ja kokaiinilla on samanlainen vaikutus elimistöön. Totta vai tarua? Vastasin totta, kun en tosiaankan sitä tiennyt, mutta se näköjään sitten oli tarua. Koska minulla oli vain se yksi väärin, minun ei tarvinnut edes lukea sitä kysymystä ja vastata oikein, niin kuin sen edellisen pojan oli pitänyt. Tai ehkä se setä arveli, että voisin sitten melko helposti arvata sen oikean vastauksen, kun kerran vaihtoehtoja oli vain kaksi, joista se toinen oli jo merkattu vääräksi…

Kun setä oli tarkastanut testin ja merkannut nimmarinsa siihen vastauslappuun, sen lapun kanssa piti mennä sitten jonottamaan siihen kolmanteen jonoon. Ja siis huom. nämä jonot eivät olleet mitään lyhyitä nopeasti liikkuvia jonoja, vaan niissä sai oikeasti seisoa. Huone oli tupaten täynnä ja happi ei riittänyt koko sille kansanjoukolle kunnolla, oli kuuma ja ahdisti, yäk. No, lopulta sekin jono eteni niin, että pääsin tädin luo, joka katsoi vastauslapusta minun nimen ja etsi sitten todistuspinkasta minun todistuksen, jonka ne kaksi muuta tätiä oli sillä välin kirjoittaneet sen minun henkilötietokaavakkeen perusteella. Hän pyysi minua tarkistamaan, että todistuksen merkityt tiedot ovat oikein, ja rahasti 35 taalaa, eikä tietenkään mitään kuittia antanut. Sitten sain sen todistuksen käteeni ja sain lähteä pois. Valistus oli annettu. Jonoissa seisoin tunnin ja vartin, itse testin tekemiseen meni noin kolme minuuttia.

Voisin keksiä monenmonta tapaa tehostaa tätä toimintaa, mutta antaa olla. Onneksi ei tarvitse ainakaan tuota lappua käydä uudestaan hakemassa, vähän rasittavaa touhua oli, varsinkin kun se tuntui olevan ihan turhaan, ei siihen mitään vaadittu, sama kuin olisin vain käynyt sinne rahat heittämässä ja saamassa todistuksen kouraani, ihan sama ymmärsinkö itse asiasta (joka siis sinänsä on ihan tärkeä, ja hyvä, että edes jossain vaiheessa ihmisiä valistetaan) yhtään mitään.

Ensi viikolla on sitten lopulta sinne MVA:lle kauan odotettu aika, jossa tarkistavat paperit, ja näön, ja tekevät ajokokeen, jonka jälkeen sitten pitäisi saada se ajokortti. Siitä sitten tuonnempana lisää.

Ps. Kiitos kaikille tervehtymistä toivotelleille. Tänään on ensimmäinen päivä reiluun viikkoon, kun jaksan suht normaalisti olla pystyssä, eikä enää joka yskäyksen aikana tule keuhkot pihalle. Ei siis ollut vielä tämäkään tauti kuolemaksi. Töissä toki olen tämän viikon ollut, mutta mihinkään muuhun sitten ei oikein olekaan rahkeet riittäneet. Ensi viikko on talvilomaa, jee!!!

Jatketaanpa samalla linjalla, millä eilen aloittelin. Ehkä tämä on jotain kulttuurishokkiin kuuluvaa kautta vain, mutta tällä hetkellä ärsyttää kovasti monet asiat. On niin paljon kaikkea, joka ei täällä kertakaikkiaan toimi. Tai siis joitain juttuja on tehty jotenkin kamalan vaikeaksi.

Niinkuin esimerkiksi se ajokortin hakeminen, josta jo aiemminkin olen kirjoittanut. Siinä on tapahtunut sen verran edistystä, että pääsin lopulta helmikuun alussa sinne numeroon läpi, ja varasin minulle ja Mikalle seuraavan mahdollisen ajan ajokorttikokeeseen. Se oli 3. huhtikuuta!!! :-O  No,eipä siinä mitään, ajellaan sitten luvatta siihen asti. Kaiken huipuksi, kun halusin siitä ajasta jonkun kirjallisen vahvistuksen, laitoin meiliä sinne MVAlle pari päivää myöhemmin, ja pyysin niitä vahvistamaan, että ymmärsin ajat oikein. Sain sieltä vastauksen, että minun aika oli minulla oikein, mutta Mikallepa ei löydy mitään aikaa, ollenkaan, varattuna! Huoh!!! Ja vaikka meilillä kuinka yritin pommittaa, että pitäähän se nyt löytyä, kun se kerran on annettu, ja mihin se olisi voinut hävitä, ja no antakaa nyt sitten edes uusi aika sen hukkaamanne tilalle, niin eipä onnistu. Vastauksena vain on, että mitään aikaa ei ole varattuna, ja ajan varaaminen onnistuu vain soittamalla siihen yhteen ainoaan MVAn palvelunumeroon, johon siis koko osavaltio soittaa kaikissa ajokortti- ja ajoneuvon rekisteröimisasioissa. Johon ei pääse läpi. Johon viimeksi soitettiin joulukuusta helmikuuhun lähes päivittäin yhtäjaksoisesti ennen kuin päästiin läpi. Typerää!!!

Toinen asia sitten, sain matkasihteeriltämme kuulla, että huonekalujen vuokrafirmasta ei ole veloitettu luottokorttitililtä maksua joulukuun jälkeen. Minä sitten aloin soittamaan toissa viikolla Cort’iin, että missä vika, miksei meidän tarvitsekaan maksaa vuokraa. Päivän rimputin kolmeen eri numeroon yhtäjaksoisesti, kunnes uskoin, ettei siellä tosiaankaan vastata. Jätin lopulta vastaajaan sinne viestin, että josko joku voisi soittaa minulle päin. Eilen, kaksi viikkoa sen minun soittopyynnön jälkeen, virkailija soitti! Kysyin, missä vika, kun ei laskuja tule, hän sanoi, että näkyy olevan luottokorttinumerossa jotain häikkää. Minä ihmettelin, että miten niin, kun ei se numero ole muuttunut, ja alkukuukausien maksut on menneet ihan hyvin läpi. Eipä se siihen osannut sanoa mitään. Olin juuri viime viikolla saanut uuden luottokortin tämän kuun lopussa vanhentumassa olevan tilalle, joten annoin sitten sen uuden luottokortin numeron sille, ja pyysin, että josko voisi nyt tasoittaa tilit. Hän nyt sitten laittaa kolmen kuukauden maksut kerralla menemään kortilta. Eli asia sinänsä hoidossa, mutta ottaa päähän, että eikö tätäkään olisi voinut kukaan huonekaluvuokrausfirmasta ilmoittaa. Kauankohan ne olisivat antaneet meidän asua näillä huonekaluilla, ennen kuin olisivat käyneet hakemassa pois, kun ei ole maksettu. Minähän en edes itse voi tietää, onko maksu mennyt vai ei, kun firman luottokorttilasku menee suoraan matkasihteerille, en minä sitä näe. Älytöntä toimintaa, kyllä kai missä tahansa muussa maassa olisi jo karhu tullut, tai ainakin joku kysely!

Kolmas asia sitten. Meidän hellassa oleva liesituuletin on rikki, on ollut jo suurinpiirtein joulusta asti. Vuokraemäntä on selvitellyt siihen takuuta ja korjaajaa, onneksi sitä ei ole tarvinnut itse tehdä (on meinaan kuulostanut olevan melko työläs prosessi hänellekin). Ensimmäinen huoltomies kävi 26.1. ihmettelemässä tilannetta, ja otti tuulettimen rikkinäisen nupin mukaansa, ja pyysi varaamaan uuden käyntiajan myöhemmälle. Vuokraemäntä oli sitten sopinut eiliselle uuden käyntiajan. No, eilen kun toinen huoltomies tuli käymään, ei hänellä sitten kuitenkaan ollut mitään siihen tarvittavia osia mukanaan. Kävi siis vain katsomassa, kirjasi ylös mitä osia tarvitaan, ja antoi uuden käyntiajan. Kolmas huoltomies tulee sitten 5.3. Saapa nähdä tuleeko tälläkään kertaa kuntoon, vai vieläkö joku käy. Vähän samantyylistä hommaa oli aikoinaan silloin marraskuussa meidän verkkomodeemin kanssa, kävivät ihmettelemässä kerran ilman laitetta (vaikka käynti oli sovittu juuri modeemin vaihtoa varten) ja sitten vasta toisella kerralla tulivat ihan laitteen kanssa.

Mitähän muuta… no, se kamera-asia tulikin jo selviteltyä aiemmin. Toinen ostoksiin liittyvä juttu, mikä on vaatinut tosi paljon aikaa ja hermoja on ollut tuon pleikkarin modaaminen. Joulupukkihan toi meillä usalaisen pleikkarin ja siihen pari suomalaista peliä usalaisten lisäksi. Huomenna siis on kaksi kuukautta meillä se pleikkari ollut, ja viime keskiviikkona saatiin se lopulta sellaiseen kuntoon, että sillä pystyy Miskan Happy Feet -peliä pelaamaan. Amerikkalaiset pelithän siinä on toimineet koko ajan, oneksi kuitenkin. Minun SingStar-pelikin periaatteessa toimii, mutta siinä on joku hassu synkronointiongelma: Videoiden kuvat ja tekstit ja se viiva, minkä tahdissa pitäisi laulaa, tulevat monta sekuntia aikaisemmin kuin musiikki, ja peli antaa pisteitä, jos lauletaan kuvan mukaan, ei siis musiikin tahdissa. Vähänkö on hankalaa! Ei sitä voi tuolleen pelata. No, pääasia on, että Happy Feet toimii…

Tämä pleikkariongelma nyt sinänsä ei ole mitenkään tämän maan syytä, eli ei oikeastaan tähän postaukseen kuulu. Mutta hankalaa ja ärsyttävää, ja aikaa vievää, tämän asian hoitaminen on ollut. Mutta tässä kohtaa pikemminkin voisin kehua yhtä tämän maan asukasta. Brett, joka löydettiin asentamaan meille se mod-piiri paikalleen sinne konsoliin, on ollut niin ihana ja kärsivällinen ja yrittänyt vaikka mitä, että saataisiin hommat toimimaan. Eikä ole edes pyytänyt mitään lisämaksuja, ihan sillä alunperin sovitulla hinnalla on värkännyt koko ajan. Ensin hän siis asensi sen meidän ekan mod-piirin, jonka piti tehdä ne asiat, mitä tarvittiinkin. No, ei toiminut, ja hän otti pleikkarin uudelleen ja tarkisti kaikki johdot ja asennukset, ja sai sentään amerikkalaiset DVD:t näkymään sillä.

Edelleenkään suomalaiset pelit eivät toimineet, ja hän etsi netistä ja kyseli kavereiltaan neuvoja, ja minä meilailin sen mod-chip-firman kanssa. Sitten se firma vastasi, että se on varmaankin siinä meidän mod-piirissä (jonka olimme ostaneet siksi, että se firma sanoi, että se on oikeanlainen meidän tarkoituksiin) vika. Meidän kannattaisikin ottaa toinen, uudempi mod-piiri, joka varmemmin toimisi. Lupasivat sen lopulta jopa lähettää ilmaiseksi, eli saimme sen parikymppiä kalliimman piirin sen halvemman hinnalla ja saimme jopa pitää sen halvemmankin (jonka annoimme Brettille vaivanpalkaksi), eli ihan hyvä sinänsä. Vaati vain paljon meilailemista ja selvittämistä.

Tässä selvitysvaiheessa sitten Brett taas kerran otti sen konsolin ja otti sen vanhan piirin pois sieltä, siltä varalta, että meidän pitää kuitenkin se postittaa takaisin sinne firmaan. Sitten, kun firmasta tuli vielä se uusi piiri, Brett asensi sen konsoliin ja testaili. Tyttökaverinsa oli kuulemma kovasti tykännyt testata Happy Feet -peliä! Sitten tosiaan saatiin taas se pleikkari takaisin Brettiltä, ja todettiin se, että SingStar ei toimi, eikä suomalaiset DVD:t, ja amerikkalaisetkaan DVD:t ei lähde automaattisesti päälle, vaan ensin pitää vähän tehdä temppuja, jonka jälkeen ne kyllä näkyy. Brett tuli eilen jopa käymään meillä kotona (asuu Baltimoressa, eli ei ihan tuossa nurkan takana) ja neuvoteltiin, mitä tehdään.

Brett yrittää edelleen ottaa selvää, mistä nämä ongelmat voisi johtua ja lupasi, että hän sitten vielä jonkun ajan päästä voi yrittää vielä tehdä jotain sille, tarkistaa ne asennukset ja muuta. Eli tällä hetkellä Brett on yhden asennuksen hinnalla avannut sen konsolin neljä kertaa ja avaa vielä viidennenkin, jos tarvitaan. Ihana ihminen! Ja minä olen rampannut hänen työpaikallaan tuomassa ja hakemassa sitä konsolia jo niin monta kertaa, että olen heidän respaneitinsä kanssa jo kovasti tuttu, viimeksi jo naureskeli, että mikä salasuhde meillä Brettin kanssa on, kun melkein joka toinen päivä nähdään ja vaihdellaan paketteja…

Tarkkoja on nämä täkäläiset vahtihaukat. Syksyllähän jo jouduttiin huonoihin kirjoihin, kun ei oltu haravoitu lehtiä pihalta tarpeeksi rivakasti. Silloin saatiin siitä huomautuslappu postilaatikkoon. Naapurit eivät vain tienneet, että me oltiin sovittu vuokraemännän kanssa, että hänen puutarhurinsa jatkaa pihan hoitoa, eli meidän ei tietääksemme tarvinnut itse niitä haravoida…

No, eilen sitten saatiin jo toinen huomautus. Oltiin harrastettu kamalaa oma-aloitteisuutta, ja siirretty pari viikkoa sitten roska-astia autotallista tuohon talon seinustalle, kylläkin maisemoitu se melko hyvin pensaiden suojiin, niin ettei sitä paljoa näkynyt. Astia kun on tummanvihreä niin kuin ne pensaatkin, jotka oli tuuheat ja melkein sen astian korkuiset. Mutta eikös vain eilen ollut joku naapuri käynyt teippaamassa roskiksen kanteen lapun: "Please keep your trash cans in the garage expect on trash days. Thank you. -Rushlight Path " Että ihan koko katua edustaa tämä huomaavainen henkilö, eikä sitten omaa nimeään kehdannut lappuun laittaa, saatikka tulla itse sanomaan asiasta. Mika sanoi, että varmaan ne on kytänneet, milloin hän lähtee hakemaan poikia koulusta, ja tulleet sitten laittamaan sen lapun, hän kun oli melkein koko päivän kotona, ja olisi varmaan huomannut, jos joku olisi silloin käynyt tuossa työhuoneen ikkunan alla teippailemassa.

Siis onhan se oikeasti kumma, että tuollainen naapureita häiritsee. Mutta ei haluta olla tahallaan ilkeitä, roska-astia siirtyi nyt sitten takaisin autotalliin. Kyllähän se näin kylmillä ilmoilla siellä voi ihan hyvin olla, mutta tuntuu vain, että kai se kesällä siellä haisee, uh.

Muutenhan ei oikeastaan olla oltukaan mitenkään naapureitten kanssa tekemisissä. No, joulun jälkeen yksi naapureista oli tuonut browniepurkin ovenkahvaan joulutervehdyksen kera, me sitten vietiin Miskan kanssa sinne Fazerin suklaalevy ja itse tehty kortti vastalahjaksi. Mutta takapihalle suunnitellulle trampoliinille ollaan selvitelty lupaa jo marraskuusta asti, ja nyt on asiat jo siinä vaiheessa, että reilu viikko sitten saatiin viimeinenkin allekirjoitus naapureilta luvanhakemislappuun, ja hakemus on nyt käsittelyssä, ensi viikolla kuullaan, antaako kylätoimikunta meille luvan laittaa omalle takapihallemme trampoliinin vai ei…  Hakemus oli parisivuinen, tosi tarkkaan piti selvittää mitä aiotaan ja miksi ja kuinka kauan se olisi siellä, ja minkävärinen talo on ja vaikka mitä. Ja siihen hakemukseen piti liittää mukaan kuva suunnitellusta trampoliinimallista ja alueen/tontin pohjapiirustus, johon oli merkitty, mihin kohtaan aiotaan moinen vehje laittaa, sekä neljältä lähinaapuriperheeltä allekirjoitukset, että ovat tietoisia tästä meidän hankkeesta. Oikeasti, hohhoijaa… voiko asioita paljon tämän vaikeammaksi tehdä…???

Siis talven suhteen!

Annoin itseni ennen tänne tuloa ymmärtää, että täällä oikeasti on ihan lämmin talvi ja lunta tulee vain kerran talvessa ja sekin sulaa sitten seuraavana päivänä pois. No, nyt me ollaan saatu lunta jo monena päivänä, ja nytkin tuiskuttaa niin että maa on taas valkoisena. Ja pakkastakin on ollut heti monena päivänä, parhaimmillaan toistakymmentä astetta. Eihän tämän tämmöistä pitänyt olla!!!

No, sillehän ei mitään mahda, jos luontoemo tahtoo vähän järjestystään just tänä talvena muuttaa. Olisi vain ollut niin kiva sellainen yhden päivän kestävä talvi, en välitä lumesta niin paljon, että haluaisin sen pitempään sitä nähdä. Onneksi kuitenkaan täällä ei sitä pimeyttä ole, mikä Suomessa koko talven vallitsee. On kivaa, että aurinko paistaa kirkkaasti päivät pitkät!

Sitten toinen asia, jonka suhteen sitten ei päästy huijaamaan, vaikka lähellä olikin. Kirjoitin pitkän sepustuksen jo edellisviikkona ja laitoinkin sen tänne blogiin hetkeksi, mutta sitten alkoi hävettää oma tyhmyys, ja otin sen hetkeksi pois, päättäen, että kerron tästä jälkikäteen, kunhan homma on selvitetty. No, nyt homma on hoidossa, joten tässä kertomus kameran ostosta:

—

6.2.2007 Markkinointireiska hommissaan

Kategoria: Ärsytystä

Siis oikeasti, täällä tämä markkinointimentaliteetti on pikkuisen eri sfääreissä kuin koto-Suomessa! Siitä tuli taas muistutus eilen.

Taustaa: Pappa tarvitsee digikameran, ja täällä ne on jonkun verran halvempia kuin Suomessa. Pappa tulee meille kylään kuukauden päästä, joten tilattiin viikonloppuna nettikaupasta jo se kamera, tuttu ja turvallinen merkki, jossa on suomeksikin valikot ja muut. Käyttöohjeet tietenkään ei täällä tule suomeksi, joten tilattiin samalla itsellekin samanlainen kamera, että voidaan opetella itse sitä käyttämään ensin ja sitten opettaa papalle. No, ei toki vain siitä syystä ostettu itselle, kyllä me ihan oikeasti tarvitaan uusi kamera, se on mietinnässä hetkisen jo ollut, nyt vain oli sopiva motivaatio siihen.

Niin, siis viikoloppuna surffailtiin netissä ja etsittiin missä kaikkialla ko. kameraa myydään. Käytiin kaupoissakin, BestBuyssa, COmpUsassa yms sitä hipelöimässä. Sunnuntaina sitten laitoin tilauksen menemään, yhteen nettifirmaan, jossa oli halvempi hinta kuin monessa muussa. Eilen sitten selvisi ainakin yksi syy, miksi se oli halvempi.

Jouduin massiivisen markkinoinnin uhriksi. Jälkikäteen olo oli kuin olisin sotaan joutunut ja nippanappa hengissä selvinnyt. Ensin kännykkä soi, kun olin matkalla töistä kotiin. En ehtinyt siihen vastaamaan, minun täkäläinen känny kääntää puhelut jo neljän piippauksen jälkeen vastaajaan, rasittavaa. No, yritin soittaa takaisin numeroon, mutta siellä oli vain jonotusmusiikkia. Kun pääsin kotiin, kuuntelin ääniviestin, ja sinne oli markkinointireiska nimeltä Ed pyytänyt että soittaisin hänelle, asia koskee kameratilausta. Ja yllättäen sama viesti oli myös sähköpostilaatikossa.

No, ei kai siinä muuta kuin soittamaan Edille. Ed siinä ensin juttelee mukavia, kyselee, ostetaanko molemmat kamerat itselle vai tuleeko toinen lahjaksi lässynlässyn, ja kysyy sitten, että olihan tilauksessa nämä ja nämä tuotteet, ja eikö mitään muuta otettaisi. Sitten alkaa tykitys, ostakaa nyt ainakin muistikortit siihen, niillä mitä on mukana, ei pärjää (niinkuin ei pärjääkään, tiedetään, mutta siihen on jo suunnitelma). Jaa että ei muistikortteja, no sitten patterit ja laturit, pattereita ei tule paketissa. No, minä tiedän, että yhdet patterit siinä tulee mukana, akkuja ei tietenkään, mutta meillä on jo akku ja laturi, joka käy tuohon, ja papan ei kannata täältä ostaa, kun se ei sitten kävisi Suomen pistokkeisiin.

Tässä vaiheessa alan olla jo hengästynyt konekiväärimäisestä papatuksesta, mitä joudun kuuntelemaan; perusteluja, miksi minun olisi pakko ostaa jotain lisäjuttuja siihen. Mutta sitten loppuhuipentuma, ensin alkupalaksi takuupolitiikka, pakko on ostaa lisää takuuta. Sillä takuulla, mikä kameran mukana tulee, ei tee mitään, vain 90 päivää. Ahaa, mitäs tapahtui valmistajan vuoden takuulle??? No, siihen pitää maksaa 60 taalaa lisää. En usko, ihan oikeasti. Olen ostamassa uusia, käyttämättömiä, palauttamattomia kameroita, ja heidän nettisivuillaankin lukee, että niillä on vuoden takuu.

Mutta tämä olikin vain lämmittelyä. Viimeinen ponnistus, ja Ed alkaa paasata, miten minun täytyy ainakin ostaa upgradaus amerikkalaiseen malliin, että muuten saadaan kansainvälinen malli ja siis tiedättehän rouva hyvä, että se kansainvälinen malli ei toimi täällä Amerikassa, ette te voi sitä täällä käyttää, ja käyttöohjeetkin tulee kiinaksi ja muutenkin koko kamera ymmärtää vaan kiinaa tai jotain muuta kieltä, mutta ei englantia ainakaan jnejnejne. Minä olen ihan äimänä, höpöhöpö, yritän sanoa.

Sanon, että tiedän, että ko. kamerassa on yli 10 eri kielen valikot, oli se sitten tehty missä päin maailmaa tahansa. Jos he tosiaan ovat minulle sen meidän haluaman mallin lähettämässä, niin siinä on sama ohjelmisto riippumatta valmistusmaasta. Ja miten niin se ei toimisi Amerikassa? Mistä se kamera tietää satunko olemaan täällä vai Euroopassa. Eikä minua haittaa, vaikka kamera olisi kuinka kansainvälinen, itsekin olen kansainvälinen, jos sillä tarkoitetaan, ettei ole amerikkalainen. Ed ei kuuntele minua ollenkaan, vaan lataa vain tulemaan lisää mitä kummallisempia perusteluja, miksi minun nyt pitää ehdottomasti valita tämä amerikkalainen malli, sitä paitsi siihen tulee ne akku ja laturit mukana samalla korotetulla hinnalla, ja kyllä kai te rouva hyvä haluatte, että voitte kameraanne käyttää myös tässä maassa jnejne. Kuulostaa siltä, että jos nyt tosiaan otan sen kansaivälisen mallin enkä maksa mitään lisää mihinkään, niin hukka perii.

Hetken päästä olen jo kiehumispisteessä. Sanon melkoisenkin tomerasti, että nyt saa riittää! Että olen ihan varma, että arvon herra Ed nyt puhuu ihan pelkkää bullshittiä, ja antaapa olla koko tilauksen. Unohtakaa koko juttu, älkää lähettäkö minulle mitään älkääkä veloittako minulta mitään, minä kyllä pärjään ilman teidän putiikkiakin, kiitos. Ups, Ed pelästyi. Rouva hyvä, yrittäkää ymmärtää, hän tekee vain työtään. Teillä on oma työnne ja minulla omani, ja tämä nyt vain on minun työtäni, hän sanoo.

Yhtäkkiä hän sanookin, että kuunnelkaapa, hänpä nyt on niin ystävällinen tällä kertaa, että laittaakin ihan vain minulle, poikkeuksellisesti, nämä molemmat kamerat sitä amerikkalaista mallia ja ihan sillä hinnalla, mitä alunperinkin piti, eihän toki pakko ole mitään lisää maksaa. Hänpä laittaa nämä heti samantien postiin, toivottavasti ostatte jatkossakin meidän firmasta tavaraa, kiitos ja kuulemiin. Ja lyö luurin kiinni, ennen kuin ehdin sanoa mitään.

Minä jään suu auki ja hengästyneenä istumaan tuolilleni ja tuijottamaan kännykkää. Mikakin jo tässä vaiheessa oli tullut kuuntelemaan puhelua, kun kuuli minun äänensävystä, että nyt on joku erikoisempi juttu. Huh, minusta tuntuu, että olen oikeasti nyt ollut jossain tulitaistelussa, josta selvisin hengissä, en ole varma olinko voittaja vai ei, mutta hengissä kuitenkin. Aivan kamalaa, oikeasti. Minulla on semmoinen olo, että jos yhtään en olisi mistään mitään tiennyt, niin herra Ed olisi minulle yhtäkiä pakkomyynyt toistasataa taalaa lisää maksettavaa jostain täysin tyhjästä. Ihan varmasti melko moni sortuu tuollaisen myyntitykin käsissä, en ole eläissäni moista ennen kuullut. Ihan kamalaa!

Nyt sitten jännityksellä odotetaan, että saapa nähdä, mitä kameroita sieltä tuleekaan. Mutta siis oikeasti, jos se merkki ja malli on se, mitä halusimme, niin eihän ne nyt voi mitään susia olla! Kyllähän ne valmistajan laatikoissa tulee, ja ne laatikot on melkoisen standardeja. Pakko on vaan uskoa, että vaikka markkinointireiska olisikin ihan täysi tomppeli, niin kai se firma silti myy ihan normaalia tavaraa. Ja tuskin se kamera oikeasti mitään kiinaa puhuu, tai jättää toimimatta siksi, että ollaan Amerikassa. Niin, ja Mika huomasi, että jos se nyt lähettää sen amerikkalaisen mallin siihen samaan hintaan, niin siihenhän Edin sanojen mukaan kuuluu sitten se laturit ja akku samaan pakettiin. En usko, että niitä kuitenkaan tässä mukana tulee. Jotenkin en jaksa uskoa mitään, mitä kyseinen heppu suustansa päästi. Järkyttävä tyyppi!

2 kommenttia, lisää mahtuu… » 

1. Noiden nettifirmojen kanssa saa olla varovainen, varsinkin jos hinta tuntuu vahan liian hyvalta. Mitkaan “kunnon” yhtiot eivat harrasta tuollaista ahdistelua. Jos tilasitte kamerat joltain seuraavilta nettisivuilta: bestpricecameras.com, usaphotonation.com, jandkcameras.co tai infinitiphoto.com, kannattaa kayda katsomassa tata sivua: http://www.resellerratings.com/store/Best_Price_Cameras_6 . Nuo nettikaupat on tunnettuja huijareita, eika tilaamansa tavaraa saa valttamatta ikina.

Comment by Mikko — 6.2.2007 @ 08:41

2. No onneksi ei ollut kuitenkaan mikään noista firmoista. Mutta eipä tuosta kaupasta taman jalkeen enaa mitään tilatakaan, olkoonkin parikymppia halvempi kuin BestBuy. Toivottavasti kamerat tulee ja on oikeanlaisia. Ettei tarvi alkaa taistelemaan.

Comment by Kaaka — 6.2.2007 @ 08:52

—

Tämän kirjoituksen ja Mikon kommentin jälkeen tein vähän salapoliisityötä ja etsin meidän käyttämän firman arvostelut netistä. Päätin, että en ala odottamaan, mitä sieltä tulee vai tuleeko mitään, ja soitin firmaan ja peruutin tilauksen. Ilmoitin myös pankkiin, että tämän firman luottokorttilaskua ei hyväksytä, jos sieltä sellainen tulee, he tarkistivat että ei ollut tullut, ja lupasivat pitää sen mielessä.

Sitten neuvoteltiin Mikan kanssa, mistä sitten hommataan kamerat, ja käytiin läpi muitten nettifirmojen arvosteluja. Päädyttiin sitten tilaamaan kamerat kuitenkin netistä, mutta sellaisesta kaupasta, joka on saanut tosi hyvät arvostelut. Hintakin oli lähes yhtä edullinen kuitenkin kuin tuolla ensimmäisessä tylyssä firmassa.

Tällä kertaa shoppailu sujui hyvin, ja hyvät kamerat tuli kahden päivän päästä tilauksesta. Kappalehinnaksi tälle kameralle jäi loppujen lopuksi 352,50 taalaa. Toisesta firmasta tilattiin lisäksi kumpaankin kameraan 2 gigan muistikortit, että mahtuu tarpeeksi kuvia. Ne maksoivat 34,60 taalaa kipale. Yhteensä siis saatiin hyvä kamera ja riittävästi muistia n. 300 eurolla. Kannatti, loppujen lopuksi, vaikka välillä ottikin päähän asioiden hoitamisen vaikeus. Loppu hyvin kaikki hyvin…

Otettiin silloin pari viikkoa sitten, kun tänne muutettiin, Comcastilta edullinen tarjouspaketti, johon kuului Internet-liittymä, kaapeli-tv ja lankapuhelin, 99 USD yhteensä. Jes, netti ja telkku toimii hienosti, ei siinä mitään… mutta se lankapuhelin, varsinainen murheenkryyni! Se soi koko ajan!!! Eikä siinä mitään, jos ihmisillä olisi oikeaa asiaa, mutta tasan kaksi kertaa siihen on joku meidän tuntemamme henkilö soittanut ihan oikealla asialla, ja loput miljoonaseitsemänsataakolmetuhatta- viisisataayhdeksänkymmentäkaksi kertaa (huomaattehan, olen tehnyt tarkkaa tieteellistä laskentaa asiasta… ) soittaja joko ei ole sanonut luurin toisessa päässä yhtään mitään, tai sitten sieltä on tullut kamalaa markkinointipapatusta, että tilatkaapas nyt Washington Post, tai antakaapa rahaa sinne ja tänne ja tuonne ja äänestäkääpä tuota ja tuota henkilöä jne jne jne.

Eilen meni siihen hermot, ja kun Comcastilta tuli vielä lasku, joka oli isompi kuin sen piti olla, niin soitin kiukkuisena sinne ja ilmoitin, että pitäköön puhelimensa, ei me sitä haluta! Ei meinannut asiakaspalvelijaihminen ymmärtää, että miksi halutaan purkaa pakettitarjous, kun pelkkä tv ja netti tulee maksamaan samanverran erikseen, mutta teki se sen sitten lopulta. Sanoi vielä, että hän nyt tämän katkaisee niin, että huomenna tähän aikaan puhelin lakkaa toimimasta. Ja sitten kesken seuraavan lauseen, naps, puhelu meni mykäksi. Juu, eli lakkasikin jo tänään, ja kesken puhelun… tosi pätevää toimintaa… vähän jäi asiat kesken, vaan ei se mitään.

No, sitten hetken päästä olin menossa nettiin, niin kas, ei se toiminutkaan!!!   Ei muuta kuin kännykkä käteen ja soitto Comcastille. Muutaman henkilön kautta kierrätettynä pääsin puheisiin hemmon kanssa, joka hoksasi, mistä ongelma johtuu. Meidän modeemi on sellainen yhdistelmä koteihin, joissa on sekä lankaliittymä että netti, ja jos toinen katkaistaan, niin toinenkaan ei toimi. Enhän minä sitä hyväksynyt! Sanoin melko topakasti, että netti on saatava päälle samana iltana, ekä mitään muttia, kun se selitti, että pitää käydä vaihtamassa toinen modeemi meille.

No, poika selvitteli asiaa ja soitti hetken päästä takaisin, että nyt hän sai sen yhdistettyä niin, että netti toimii taas, mutta että torstaina tulee mies vaihtamaan meille toisenlaisen modeemin, siihen saakka voitte käyttää sitä, mikä teillä on. Asia ok, ihan hyvä.

Mutta annas olla, puolen tunnin päästä siitä, kun netti alkoi toimia, lankapuhelin soi!!!  Siis senhän piti olla katkaistu! Menin sitten kuitenkin vastaamaan. Eikös siellä ihan minua kysytty, ja yritetty markkinoida satelliitti-tv-pakettia niin halvalla, että… Huoh! Eli nähtävästi meillä vielä tämän pari päivää toimii puhelinkin. En kyllä laukkaa enää yhtään kertaa vastaamaan siihen, en!

Ja asiaan, eli puheluihin, liittyen. Täällä rapakon takana kun kännykkäpuheluissa on sellainen ominaisuus, että kun kännykkään joku soittaa, niin kumpikin maksaa. Etkä voi mitenkään tietää, paljonko se maksaa, kun nääs vastaanottaja maksaa samanverran kuin soittajakin, ja vastaanottajallahan ei ole tietoa, minkälainen liittymä soittajalla on, eli millä minuuttihinnalla puhutaan. Ja kaikenkukkuraksi kaiki puhelinnumerot näyttävät samoilta, siis 410-123 4567 voi olla joko kännykkäliittymä tai lankaliittymä, etkä voi tietää, kumpi se on, jos et kysy… Kummallista touhua! Tämäkin eilisiltainen nettitaistelu maksoi minulle heti monta taalaa, vaikka isomman osan ajasta se asiakaspalveluhemmo soitti minulle eikä päinvastoin…

Kilometrimaaraltaan minun nykyinen tyomatka on suhtkoht sama, mika se Suomessakin oli. Mutta ajallisesti nama on kuin eri planeetoilta! Tanaan lahdin tanaan toihin klo 7.00 ja olin perilla 34 km paassa klo 8.30! Hermot menee!!!

Nyt olen viikon taalla kaynyt toissa, ja niinkuin jo eilenkin mainitsin, olen jo sita mielta, etta jos nyt olisin valitsemassa asuinaluetta, niin en perustaisi ollenkaan niin paljon koulualueen hyvyydesta tai alueen siisteydesta, vaan asettaisin etusijalle sen, etta tyopaikka olisi alle 5 kilsan paassa kotoa! On aarettoman rasittavaa istua ruuhkassa, joka etenee puoli mailia vartissa.

Jotta ette liian huonoa kuvaa saa, taytyy painottaa, etta matkaan ei joka aamu mene sama aika (mika sinansa on jo minusta vahan rasittavaa ja vaikeuttaa paivan aikataulun suunnittelua…). Ehdinkin jo kirjoittaa eilisesta aamusta, jolloin lahdin 6.45 ja olin jo 7.15 toissa. Se oli minusta oikein hyvin sujunut tyomatka, ja toivoisin, etta joka aamu olisi sellaista. Eilinen ruuhkattomuus kylla ainakin meidan toimistosihteerin mukaan johtui aanestyspaivasta, kun monet ihmiset olivat ottaneet sen vapaapaivakseen. Mutta minusta se kellonaikakin varmasti jotain merkitsee. Tanaankin olin aikonut lahtea ennen seitsemaa, mutta jain sitten viela poikien juttuja kuuntelemaan, kun olin jo lahdossa.

Taytynee siis alkaa lahtemaan toihin ennen kukonlaulua, huomenna voisin kokeilla, miten matka sujuu jos lahdenkin jo puoli seitsemalta. Mika sinansa ei ole ongelma, herailen edelleen joka aamu viiden - puoli kuuden aikaan. Mutta en voi siita enaa oikeastaan aikaeroa syyttaa, Suomessakin herasin yleensa kuuden pintaan, joten melko normaalirytmissa sen suhteen ollaan. Iltakymmenelta olen jo ihan sippi, pakko paasta nukkumaan. Ja onhan siina sekin hyva puoli, etta kun ajoissa tulen toihin, paasen myos ajoissa lahtemaan, jolloin voin valttaa ehka myos pahimmat iltaruuhkat.

Joskin eilen, kun lahdin toista klo 15, kun oli tarkoitus menna Columbiassa viemaan sosiaaliturvatunnushakemusta yhteen instanssiin, joka meni kiinni klo 16, ja ajattelin, etta hyvin ehdin sinne ennen kiinnimenoa, olinkin perilla klo 15.58 eivatka ne enaa ottaneet minua vastaan. Tanaan siis senkin takia pitaa lahtea aikaisemmin, etta saan ne paprut vietya. Ei kai ennen kolmea voi viela olla iltaruuhka??? Joskin se eilinen iltapaivaruuhka voi myoskin johtua aanestyspaivasta, jos osa ihmisista oli paattanyt lahtea aikaisemmin toista, etta ehtivat aanestamaan…

Nyt on pari päivää ollut vähän nihkeämpää. Ei jaksaisi tätä muutto-, paperisota- ja pakkausrumbaa ollenkaan… Nukuttaa vaan, tai tekisi mennä peiton alle piiloon. Yritän lohduttaa itseäni sillä, että tämä vaihe varmaan kuuluu asiaan, ja kyllä se pakkaaminen alkaa taas kiinnostamaan jossain vaiheessa. Ei ole enää paljon aikaa muuttoon; parempi vaan kiinnostaa!

Tänään (eikun siis eilen, nyt on jo yli puoliyö), lähti talosta piano. Olohuone on niin tyhjä nyt! Puolet tavaroista sieltä oli jo pakattu ja varastoitu aiemmin, mutta vasta se pianon häviäminen oikein konkretisoi sen, että kohta ihan kaikki on tyhjennetty.

Sitten tekisi vielä kritisoida vähän työnantajaakin. En kehtaa kovin kovasanaisesti sitä tässä tehdä, mutta sen vaan sanon, että jos tutkimusvaihdon (joka siis meidän firmassa ei aiheuta mitään palkan tarkistuksia vaan ihan Suomen palkoilla ja veroilla pitää siellä Amerikan kustannustasolla pärjätä) ajan *Snap* Sensuuri iski...

Taustana tähän sen verran, että alunalkaenhan mies yritti saada vuorotteluvapaata, jolloin olisi saanut hänkin vähän rahaa joka kuukausi. No, "fiksu firmapa" ei siihen suostunut, vaan ilmoitti, että jos lähteä aikoo, niin sitten pitää sanoa itsensä irti. Miespä sitten sen teki, ja saikin sitten liitolta kuulla, että koska lähtee yli vuodeksi ulkomaille ilman hyvää syystä (joita olisivat olleet alle 3-vuotiaan lapsen hoito, tai opiskelu), niin tipahtaa liiton kirjoilta pois, eli saa olla nollatuloilla niin ulkomaanajan kuin sittenkin kun palaa Suomeen, jos ei satu töitä saamaan. Tällaisella riskilläkö alettaisiin jotain ennakkoa ottamaan, ei kuitenkaan!

Enkä sinänsä palkkaani moiti, Suomessa sen kanssa tulee ihan hyvin toimeen, ja varsinkin kun mieskin on töissä. Ja jos yksin olisin lähdössä ulkomaille, niin ihan hyvin riittäisi, varsinkin yhtiön muiden tukien, lähinnä asumisen maksamisen ansiosta. Mutta on eri asia, joutuuko sillä yhdellä ja samalla palkasta käteenjäävällä summalla hankkimaan ruuat ja vaatteet ja muut päivittäiset asiat yhdelle ihmiselle vai neljälle… Siksi asiasta keskusteltiin.

Mutta eipä siitä nyt enää sen enempää. Me ollaan totuttu tulemaan vähällä toimeen, ja tullaan nytkin. Suu säkkiä myöten, eikä mitään matkusteluhaaveita. Sillä se sumpliutuu. Nyt pidän vähän taukoa, seuraava bloggaus on sitten jo positiivisempi, lupaan sen.

Edit: Sensuroin tosiaan tuosta yltä sen varsinaisen kritiikin pois, koska oli vähän tyhmää tähän edes sitä kirjoittaa, vaikka vähänkään. Se saa toki pysyä, että jotain kritisoitavaa oli. Mutta kaikenkaikkiaan otin sen vähän liian raskaasti, johtuen muuten rankasta hetkestä.

Tällä hetkellä ottaa vähän pattiin! Ehkä se viisumihaastattelu sitten jännittää vaan taka-alalla, että muutkin asiat sitten tuntuu tylsiltä. Mutta jotenkin tuntuu, että nyt on joutunut vähän niinkuin nenästävedetyksi.

Mehän sovittiin meidän Suomen kodin vuokraamisesta jo vaikka kuinka kauan aikaa sitten, jo toukokuussa. Vuokrasopimus oli sovittu allekirjoitettavaksi tänään. Ja allekirjoitettiinkin, eli ei siinä mitään. Mutta ottaa päähän, että vuokralaisilla oli tilanne ja ajatukset muuttuneet, eivätkä olleet meille mitään ilmoittaneet etukäteen. Olin viikko sitten laittanut niille menemään minun ehdotuksen vuokrasopimukseksi, eikä siihen oltu saatu mitään palautetta tässä välillä. Nyt sitten kun istutaan saman pöydän ääressä, saadaan paljon (sinänsä ihan asiallisia ja ymmärrettäviä) perusteluja sille, miksi he haluaisivat muuttaa jo sovittuja asioita. Ja sitten siitä johtuen maksaisivatkin pienempää vuokraa…

No, me on järjestetty asiamme kaikki sen mukaan, mitä toukokuussa on sovittu, eihän me mistään muusta voida mitään tietää. Muunmuassa se, mitä meidän kalusteille tehdään ja minkälainen asunto USAssa vuokrataan, oli osittain riippuvainen siitä, mitä oltiin näiden vuokralaisten kanssa aiemmin sovittu.  

Meillä ei siis oikeastaan ole enää mitään neuvottelun varaa. Me ollaan omat USAn pään sopimuksemme tehty, niitä ei voi enää muutella. Me ei kuvitellakaan saavamme näin lyhyellä varoitusajalla tähän ketään muuta vuokralaista, eikä sinänsä oikeastaan edes haluta muita, koska luotetaan näihin, ja ihan mielellään nähdään, että juuri tämä perhe tulee meidän taloa asumaan. Ei me oikein voida muuta kuin suostua muuttamaan sopimusta kaikilla niillä kohdilla, mitä vuokralaiset pyytää. Vuokrakin aleni heti 30%, mikä on oikeasti melko paljon!

Ei kai siinä muuten mitään, ihan asialliset ja hyvät perusteet on ja lopputulos kuitenkin ihan tyydyttävä, mutta olisi minusta ollut ihan fiksua vuokralaisilta kertoa meille heidän tilanteen muuttumisesta etukäteen, ja myös siitä, että eivät olekaan enää valmiit maksamaan sitä vuokraa, mikä aikoinaan sovittiin. Suullinenkin sopimus kun kuitenkin on sitova… Silloin meillä olisi ollut aikaa asennoitua asiaan, miettiä oma näkökantamme ja se, mikä on meille ehdoton kipupiste siinä vuokran määrässä. Nyt oltiin vaan niin kuin puulla päähän lyötyjä, eikä osattu oikein muuta kuin myöntyä kaikkeen, mitä meille ehdotettiin. Kun oltaisiin sitten edes tajuttu vetää aikalisä, edes puoli tuntia miettimisaikaa olisi tehnyt hyvää! Mutta kun tyhmiä ollaan, eikä tajuttu, niin sitten kärsitään nahoissamme. Allekirjoitettiin siis sopimus juuri sellaisena, kuin vuokralaiset sen halusivat. Ei osattu edes yhtään tingata vuokranalennusta pienemmäksi, vaikka oikeasti olisi ollut syytä. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis! Harmittaa! Voi kun olisivat vähän etukäteen varoittaneet! Mutta ehkä se oli ajatuskin, yllätyshyökkäys monesti onnistuu parhaiten, kun toiset jähmettyy eikä osaa ajatella niin yhtäkkiä muuttunutta tilannetta.

Kun nyt tässä aletaan paljastelemaan, minkälainen ihminen minä olenkaan, niin voin myös tunnustaa olevani turhan perfektionisti. Ainakin lomakkeiden täytön suhteen! Hermot menee, eilinen ilta täytettiin urakalla noita viisumilomakkeita, ja meinasin kyllä ihan joutua piirille noiden kanssa!

Kun kerran ohjeissa sanotaan, että täytä jokainen kohta, niin ensimmäinen hermokohtaus mulle tulee siitä, että lomakkeessa on paljon kohtia, joihin en kerta kaikkiaan voi laittaa mitään. (esim. ”State/Province” ja “Clan/Tribe name”) Siinäpä sitten ihmettelen, että saako sen kuitenkin jättää tyhjäksi, vai pitäisikö siihen keksiä vaan jotain, vai olisiko järkevämpää laittaa viiva vaan… Huoh.

Sen lisäksi sitten ne kohdat, joihin tiedän, että jotain pitäisi laittaa, mutta en ole ihan varma mitä. (Esim. ”List all Professional, Social and Charitable Organizations to Which You Belong (Belonged) or Contribute (Contributed) or with Which You Work (Have Worked).”)

Ja viimeisinä ne kohdat, joihin en ole varma, pitääkö niihin laittaa jotain vai ei. (Esim. ”Other Surnames Used (Maiden, Religious, Professional, Aliases)” -siis laitanko siihen tyttönimeni, vaikka en sitä kuitenkaan käytä missään, vai enkö laita, en sitten laittanut? Tai ”National Identification Number” - laitoin sotun, mutta systeemi ei hyväksynytkään viivaa synt.ajan ja loppuosan väliin -> minua häiritsee suunnattomasti kirjoittaa sotu siihen ”väärin”! Tai ”Name and Telephone Numbers of Person in U.S. Who You Will Be Staying With or Visiting for Tourism or Business” – siis eihän me olla kenenkään luona varsinaisesti, mutta tarkoitetaanko tässä nyt sitten sitä työpaikkaa vai ei… minun tulkinta oli loppujen lopuksi, että jätin sen kohdan tyhjäksi. Tai ”Do You Intend To Work in The U.S.?” - Joo-o, töihinhän sinne mennään, mutta kun en USAsta saa mitään palkkaa, niin olisiko tuo kuitenkin, että ei… No, vastasin siihen kyllä kuitenkin.

Ja vihoviimeiseksi: Pitääkö 6-vuotiaalta ottaa allekirjoitus lomakkeisiin vai ei??? 12-vuotiaalta otin, vaikka se tuntuukin ihan hälmöltä sekin mutta että 6-vuotiaalta?!? No, osaahan se tikkukirjaimilla nimensä kirjoittaa, ehkä kuitenkin otan, niin ei ainakaan jää siitä kiinni. Jospa siitä ei olisi haittaakaan?

Päälle päätteeksi vielä hermostuksen aihe, miehellä on pieni parantumassa oleva haava etusormessa, ja lähetystön sivuilla selvästi sanotaan, että ” Please note that applicants with cuts, blisters, or other temporary injuries to the index fingers may not be issued visas until their skin has healed.” Hermostuttaa sekin, että entä jos viisuminsaanti tökkää vaikka siihen haavaan…

Olen siis ihan hermoheikko tämän asian, kanssa, suurelta osin turhaan, tajuan sen, mutta en voi auttaa. Yritän nyt vaan jotenkin suoriutua huomisiltaan asti riekaleisine hermoineni, sittenhän se jo tiedetäänkin, että miten haastattelussa kävi.

Voi miksi ei voi maailma olla joka paikassa samassa ajassa??? (Juu, kyllähän minä tiedän, miksi ei voi, mutta saahan sitä silti marista…)

Mies näyttää sopeutuvan uuteen aikaan (-7 tuntia eroa) kuin kala veteen, ja minulla se on niiiin nihkeää. Aamulla herään kolmen aikaan enkä saa enää millään unta, ja illalla alkaa klo 16 jälkeen väsyttämään niin, että ei mitään tolkkua, ajatukset ei pysy kasassa, kaikki asiat ärsyttää ja silmät lupsuu väkisin kiinni. Nyt on jo viides päivä uudessa ajassa, pikkuisen alkaa jo helpottaa, mutta noin viikko näyttää kunnon sopeutumisessa menevän. Ja huomenna lennetäänkin taas Suomeen, eli sama sopeutuminen sitten edessä toisinpäin. Ihana ajatus, että seuraavan kerran kun tänne tullaan, olen enemmän kuin viikon!

Tämän päivän saldona tähän asti on soittelut poikien kouluille, ajelu vuokrakämpän ja koulujen välillä, vuokratakuun maksaminen kiinteistövälitysfirmassa, ja pankkitilin aukaisu. Pankkitilin avaus Bank of Americassa sujui paljon helpommin, kuin mitä meitä oli etukäteen varoiteltu. Tarvittiin vain osoite, johon tullaan asumaan, passit sekä suomen luottokortit. Sitten vain valittiin, minkälaiset tilit halutaan, otetaanko pankkikortit, paljonko shekkejä tarvitaan, otetaanko luottokortit (saadaan sellainen, johon talletetaan takuusumma, jota vastaan sitten voidaan käyttää sitä luotto-ominaisuutta). Ja saatiin mukaan nuorille tarkoitettu esite, miten pankkiasioita Amerikassa hoidetaan, jossa selitettiin kaikki eri tilivaihtoehdot, korttien ja shekkien käytöt yms. Tosi hyödyllinen meille keltanokille!

Hyvä päivä on ollut, kohta lähdetään Baltimoren Hard Rock Cafe:eseen syömään, ja sitten illalla klo 20 alkaa uusin kausi Selviytyjistä, kai sitä täytyy sitten katsoa, että päästään heti juoneen mukaan… Ja sitten nukkumaan.

Eilen oli kuopuksen mukaan _tosi_ huono päivä. Terveystarkastushommelit aloitettiin verikokeitten otolla, eilen oli poikien vuoro mennä pari putkea verta luovuttamaan. Olin yrittänyt molempia psyykata etukäteen, piikkikammoisia kun ovat kumpikin.

Esikoinen yllätti itsensä ja asiantuntijat käyttäytymällä äärimmäisen fiksusti. Minulla oli vielä muistissa keväisen rokotuksen ottamisen kauheus, kun pitkään ja hartaasti yritettiin rokotuspiikkiä antaa, useamman kerran käytiin terveydenhoitajalla ja neuvoteltiin ja puhuttiin, ja esikoinen järjellä tajusi asian ja lupasi, että antaa pistää, mutta sitten aina juuri viime hetkellä tunne astui mukaan, eikä piikkiä voinutkaan pistää, kun tuli täysi paniikki. Se ratkesi sitten lopuksi sillä, että esikoinen itse pyysi, että pitäisin häntä niin tiukasti kiinni, että hän ei pääse lähtemään pakoon, ja piikki saadaan pistettyä. Niin sitten tehtiin (kyllä muuten tuollainen 12-vuotias poika paniikissa on melko hankala kiinnipidettävä, onneksi en ole mikään pieni ihminen!) ja rokotus tuli otettua.

Mutta nyt sitten esikoinen näytti kuopukselle esimerkkiä (muistutus itselle: ota aina kuopus mukaan jos tiedossa on piikkiä esikoiselle!) ja oli tosi nätisti paikoillaan, vaikka pelottikin niin että vapisi. Hienoa! Kuopus sitten taas, huoh! Ei todellakaan ollut helppoa, yritettiin hyvällä ja sitten ei-niin-hyvällä, lopuksi minä, mies ja yksi hoitaja pidettiin kiinni ja toinen hoitaja otti väkisin sen verikokeen. Saatiin siis otettua, mutta olihan se kamalaa. Verikokeen jälkeen kuopuksen piti vielä mennä spirometriaan, mittaamaan keuhkojen toimintakykyä, astman takia. Sehän ei käy kipeää ollenkaan, mutta piti siinäkin tietenkin venkoilla ja keksiä omia sääntöjä, esimerkiksi sieraimia ei voinut sulkea sillä sulkimella vaan piti pitää itse nenästä kiinni… No, se meni kuitenkin loppujen lopuksi ihan hyvin.

Mutta sitten se kohta, jonka yhteydessä ei oltu ollenkaan tajuttu varautua hankaluuksiin: passi- ja viisumikuvien otto. Eihän se käy kipeää! Eihän se ole vaikeaa! No joo, kuopukselle se oli, jos mahdollista vieläkin vaikeampaa kuin verikoe. Selitys: Kun salama räpsähti pelottavasti ja siitä kuului paha ääni. (Toinen muistutus itselle: muista ottaa kuopuksen ääniherkkyys huomioon joka asiassa!) Seurasi melkein puolen tunnin keskustelu ja tahtojen taistelu, ennen kuin kuopuksesta saatiin otettua kuva, jossa ei ole joko kädet kasvoilla tai kasvot itkusta vääntyneinä. Ei siitä mikään kaunis kuva tullut sittenkään, mutta kyllä se nyt saa tuohon tarkoitukseen kelvata.

Näiden hankaluuksien jälkeen suunnattiin poliisiasemalle, tarkoituksena laittaa passianomukset menemään. No, kävi ilmi, että jonossa oli noin 30 tapausta ennen meitä. Ei jääty jonottamaan, mennään joku toinen kerta, kun on vähemmän koettelemuksia alla.

Huoh… Jos ei ole USAn asunto-osoitetta, ei saa USAn sosiaaliturvatunnusta, jolloin ei saa pankkitiliä, jolloin ei saa luottokorttia, jolloin ei saa luottotietoja, jolloin ei saa vuokrasopimusta, jolloin ei saa USAn asunto-osoitetta, jolloin ei saa…. jnejne. Mistä välistä tämän kehän sisään hypätään???