Maailmalla Marylandissa - kotona Suomessa

Syyslomaviikko alkaa olla lopuillaan. Se on mennyt ihan hujauksessa. Maanantaina kävin Miskan ja ystäväni Hannan kanssa Haaparannalla, Torniossa ja Kemissä, vähän shoppailemassa tai muuten vaan maakuntamatkailemassa. Saatiin kierrettyä Ikea, CandyWorld, IcaMaxi, Rajalla ja PrimaRauta läpikotaisin, ja hetkinen käytiin sukuloimassakin isoveljen luona Kemissä. Tiistaipäivän ohjelmassa oli Hoplop-iltapäivä Miskan ja kavereittensa kanssa, tai minä lähinnä istuin ja luin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjan loppuun samalla, kun lapsoset riehuivat hiki päässä. Keskiviikkona oli leffapäivä, kun kävin Hannan kanssa katsomassa Julie&Julia ja yksikseni Fame. Edellinen oli oikein hyvä, jälkimmäinen taas ei. Torstai meni kotihommia tehden, ja perjantaina kävin Miskan kanssa uimahallissa ja sitten leivottiin kahden litran pullataikinasta korvapuusteja ja leetoja. Oikein mukava viikko!

Sitä edellinenkin viikko oli oikein mukava. Pääsin piiiitkästä aikaa vähän ulkomaille, kun vietin kolme yötä Pariisissa yhden projektin aloituspalaverissa. Sain lentomatkojen aikana vähän luettuakin, mikä on tosi positiivista;minulla kun on ollut pitkään monta kirjaa odottamassa lukemista, mutta ei ole ollut niille aikaa. Sain matkan aikana loppuun kirjat nimeltä Luukaupunki, Pahuuden piiri, ja Laulaisin sinulle lempeitä lauluja.

  

Päivät oli melko hektiset ja pitkät, mutta torstai-iltana käytiin projektiporukalla Versaillesissa kurkkaamassa linnan puutarhaa ja syömässä hyvin, ja perjantai-illan vietin hyvässä seurassa, kun tapasin kolme suomalaispariisitarta. Ihania uusia tuttavuuksia; täytyy ottaa uusiksi vielä joskus!

(Tuossa kuvassa, missä näkyy Eiffelin tornikin, näkyy hotellikin, missä majoituin. Se Novotel. Unohdin kameran kotiin, mutta kännykälläkin sai suht kohtuullisia kuvia, ja nuo kolme alimmaista on muiden kameroilla otettuja ja tänne ihan ilman lupaa laitettuja… )

 

   

… sillä on mukavaa!

Kävin viikonloppuna ihan itsekseni autoilemassa Porissa kummityttäreni lakkiaisissa. Sieltä kun takaisin pohjoiseen päin sunnuntaina suuntasin, päätin ex tempore ajaa Kaskisten kautta. En ole Kaskisissa vuosikausiin käynyt, mutta se on lapsuudesta saakka ollut yksi minun lempikaupungeistani Suomessa. Vietin siellä joka kesä osan lomastani peruskouluikäisestä lukioikäiseen saakka; siellä oli minulla monia ystäviä, ja kesätyöpaikkojakin.

Saattepa tässä tekin nyt sitten kuvapläjäyksen tähän Suomen pienimpään (väestörekisterikeskuksen mukaan asukkaita oli 1473 kpl 31.3.2009) kaupunkiin.

Kaupungin eloa on vuosikymmenet vauhdittanut Metsä-Botnian tehdas, ja sen siluetti aina näkyykin ensimmäisenä, kun Kaskisten saarelle etelän suunnasta tulee. Toivottavasti kaupunki selviää siitä, että tehdas nyt tänä vuonna suljettiin; se oli kyllä paha uutinen kaikille Kaskismielisille!

  

Sitten varsinaiseen kaupunkiin. Ensinnäkin, talot, joissa olen asunut: ensin Marianrannankadun kerrostalo, sitten Ruotsinkadun kerrostalo ja viimeiseksi Marianrannankadun rivitalo:

  

Sitten paikka, joka oli minusta paratiisi: mökki, joka vuokrattiin melkein joka kesä viikoksi tai pariksi. Sieltä on hyviä muistoja paljon. Mm. saunamökin pikkuhuoneessa kaverin kanssa yöllä kuiskitut salaisuudet ja lauletut laulut. Mukava, että mökki sattui olemaan nyt tyhjillään, että pääsin kurkkimaan. Ihan samanlainen se oli vieläkin; vähän pienemmältä vaikutti vain nyt kuin silloin kymmenkesäisenä…

   

Kodin ja mökin jälkeen tärkeintä minulle oli Kaskisissa ystävät, jotka säilyivät mukana, vaikka talvet asustinkin Torniossa. Ensimmäisenä Miinan kotitalo; siellä olen todella paljon aikaani viettänyt. Miina oli ensimmäinen oikea ystävä tuossa kaupungissa, hänen kanssaan leikittiin ja laulettiin ja supatettiin päivät pääksytysten. Toinen ystäväni oli Jarkko, jonka ihanaa Nikke-koiraa ulkoilutettiin, ja jonka kanssa haettiin isoja sylillisiä horsmia minkkitarhan vieressä oleville lampaille. Kolmas tärkeä ihminen oli Juha; ensimmäinen poikakaverini. Vain yhden kesän, koska seurustelu kesti huonommin välimatkaa kuin ystävyys, mutta lämpimät muistot jäi hänestäkin.  

  

Seuraavaksi eniten minua pidätteli Kaskisissa kesätyöt. Jostain syystä (=suhteilla) sain sieltä paremmin kesätöitä kuin talvikotiseudultani. Ensin autolautta Folklinerin (Kaskisista Gävleen) satamasiivoojana, sitten myös kerrostalojen rappusiivoojana, leirintäalueen mökkien ja saunan siivoojana, ja parina kesänä myös jäätelökioskin hoitajana. Tuossa allapa kuvat näistä; paitsi Folkliner ei tietenkään enää satamassa näy, se taisi vain kolme kesää kulkea tuota reittiä. Ja jäätelökioskikaan ei enää ollut paikoillaan, sillä kohtaa näkyi vain puolityhjä vaalimainosteline.

    

Sitten vielä muita tärkeitä paikkoja. Kalasatama ja Myllykallio ovat aina olleet lempipaikkojani. Nytkin piti kävellä koko vanha reitti uudestaan, käydä auringonottopaikat tarkastamassa, ja muutkin muistoja mieleen tuovat kohteet. Kaikki oli ennallaan.

Kalasatama:

  

Myllykallio:

 
 

Muita tärkeitä paikkoja minulle lapsuudessa olivat Veikon kauppa, kirjasto ja uimaranta. Niistä siis vielä kuvat:

 
 

Veikkari, siis Veikon kauppa, oli satumainen pikku puoti, jossa iki-ihana Veikko ja vaimonsa myivät lapsille irtokarkkeja, ja aikuisille ihan mitä tahansa. Uskomattoman monipuolista tavaraa uskomattoman pienessä tilassa! Enää Veikkaria ei ole, mutta sen talo on vielä jäljellä, ja jonkunlainen kauppa siinä oli vieläkin.

Kirjasto, nimenomaan tämä kuvassa oleva uusi kirjasto, oli paikka, jossa vietin paljon aikaani. Lapsuuden kesinähän oli aikaa lukea ja lukea ja lukea. Talvisinkin katselin Kaskisten kirjastokorttia, ja tunsin edes jollain tapaa olevani oikea kaskislainen, vaikka en siellä läpi vuoden asunutkaan. Mutta olihan minulla sinne pysyvä kirjastokortti sentään!

Ja se uimaranta. Miten ne lapsuuden kesät olivatkin aina niin hienoja, ja vesi aina lämmintä!?! Ei muuta kuin eväät mukaan ja rannalle, vaikka koko päiväksi. Ihanaa!

Tässäpä teille siis pienoinen turistikierros. Kaskinen on kiva kaupunki; käykää vaikka itse katsomassa! Eikä se muuten ollut paljon muuttunut viimeiseen pariinkymmeneen vuoteen! No, Eskilsö:hön menevä lossi oli minulle uusi näky, ja jotain muuta pientä muutosta, mutta perussisimmältään ihan sama kaupunki edelleen. Tykkään!

Kävin konferenssireissulla Cancunissa, Meksikossa heti tämän kuun alussa. Ja ihastuin ihan täysillä Meksikoon, sen ilmastoon ja ihmisiin. Tajuttoman iloisia ja ystävällisiä ihmisiä oli kaikkialla!

Reissussa heräsin joka aamu klo 6 kieppeissä, ja kävin jo ennen klo 7 erittäin runsaalla, monipuolisella ja maittavalla aamupalalla. Sitten istuin huoneeni terassilla auringossa konferenssin alkuun asti. Arkipäivien ohjelmaan kuului konferenssia n. klo 9.00-17.00 ja lounastauko oli 12.30-14.00. En lounasta tarvinnut, kun muutenkin sain tarpeeksi syötävää päivän aikana, joten vietin lounastauon joka päivä altaalla tai rannalla aurinkoa ottaen ja uiden. Sitten viiden jälkeen kun oli taas vapaata aikaa, tein mitä sattui huvittamaan. Kahtena iltana menin bussilla eri ostoskeskuksiin kiertelemään. Yhtenä iltana oli konferenssi-illallinen. Ihanan rentouttava viikko! On se kumma, miten paljon lämmin ilma ja auringon paiste vaikuttaa mieleen!

Kaikkein mieleenpainuvimmat kokemukset (auringon ja lämmön lisäksi) oli lauantaipäiväinen snorklaus Xel-Ha:n luonnonpuistossa koralliriuttoja ja kirjavia trooppisia kaloja katsellen, ja perjantai-illan elokuvissa käynti. Kävin katsomassa Inkheart-elokuvan dubattuna espanjaksi (Eli libro magico), ja tykkäsin, ja olin tosi tyytyväinen, kun huomasin, että ymmärsin niin paljon, että pysyin ihan hyvin kärryillä. Minulla on kauan aikaa ollut haaveena yrittää parantaa espanjan kielen taitoani, kun pieni pohja on olemassa. Nyt se haave sai taas uutta pontta.

Ylläolevissa kollaaseissa on valittuja paloja reissusta. Ensin ranta ja hotellin allas-alue; sitten Cancunin keskustan yksi tori. Alemmassa rivissä sekalaisia kuvia lauantain retkeltä ja viimeisenä ruokia. Oli ihanaa, kun aamiaisella oli rivissä monenmonta mehua, jotka oli vasta puristettuerilaisista trooppisista hedelmistä, ja oli kummallista, että samaisella aamupalalla oli myös kuohuviiniä ja väkevämpääkin alkoholivaihtoehtoa tarjolla… Kaupasta löytyi huikean monta eri chililajiketta valikoimista, ja tietenkin piña coladaa ja margaritaa piti maistella jonkun kerran viikon aikana.

Suosittelen kyllä Meksikoa lämpimästi lomapaikaksi, toivottavasti pääsen sinne joskus perheenkin kanssa. Ainoa miinus on pitkät lennot, mutta on se sen väärti!

… kallellaan, Pisan torni siis. Se tuli tänään katsastettua, kävin ihan tornin huipulla asti. Melko hassua kulkea pyöröportaissa, jotka vuorotellen viettää oikealle ja vasemmalle, riippuen siitä millä puolella tornia olet menossa… 

Vuokrasin hotellista pyörän, jolla olen eilen ja tänään huristellut kokouspaikalle ja illallispaikalle ja nähtävyyksiin. Kätevää, nopeaa, näppärää ja himpun verran pelottavaa. Täällä on paljon autoja ja kapeat kadut, mutta yllättävän hyvin pyöräilijät mahtuu sekaan. Ehdottoman positiivinen kokemus, pitäisi varmaan kokeilla muissakin reissukaupungeissa.

  

Vasemmalla kuva siitä, minkä näköistä oli Lillehammerin seudulla, ja oikealla kuva autonikkunasta, kun se oli pari yötä odotellut Oulun lentokentän parkkipaikalla. Sinä aikana oli satanut vettä, joka oli samantien jäätynyt ikkunaan betoniksi kiinni, eikä sitä meinannut saada rikki jäärapalla edes kovemmilla otteilla. Niin, olenko jo sanonut, että inhoan auton ikkunoiden rappaamista?!

(Pahoittelen kuvien erityisen huonoa laatua, kännykkäkamerani ei ole ollenkaan paras mahdollinen, ja muuta ei ollut reissussa mukana.) 

Sen verran vielä palaan edellisen bloggauksen tunnelmiiin, että loppumatka sujui tosi nopeasti. Torstai oli koko päivä menoa ja meinikiä, ei mitään turistiaktiviteetteja. Perjantaina jäi n. 3 tuntia aikaa kaupungin kiertämiseen, tässä muutama kuva siltä kävelyreissulta.

 

 

Firenze teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen! Se on todella kaunis kaupunki, varsinainen taidegalleria koko paikka, patsaita löytyy joka puolelta kaupunkia enemmän kuin missään, ja ne kapeat kadut ja vanhat rakennukset ovat hurmaavia! Ehdottomasti käymisen arvoinen kohde!

Lauantaina sitten lähdin aikaisin aamulla lentelemään pohjoiseen päin. Vaihdoin konetta Milanossa, ja vaihtoaikaa oli yli 2 tuntia, joten oli hyvä hetki pitää pieni blogitapaaminen. Milanon bloggaaja siis tuli perheineen minua sinne moikkaamaan, ja sain tutustua todella mukavaan pariskuntaan ja maailman hurmaavimpaan pikkuvauvaan. Kylläpä aika kului nopeasti ja mukavasti, aivan ihania ihmisiä sitä pääsee tapaamaan tämän bloggaamisen myötä!

 

Loppumatka Helsingin kautta Ouluun sujui hyvin, ja aikataulussa, olin kotona illalla puoli seitsemän aikaan (12 tuntia hotellilta lähdön jälkeen). Matkalaukku tietysti jäi taas jälkeen, se tuli vasta sunnuntaina. Mutta sepä ei tässä päässä enää haitannut.

Oulun seudulla oli ollut loppuviikosta lumimyrsky, ja sain lentokentän parkkipaikalta kaivaa auton kinoksen alta, ja auton takanakin oli semmoinen kinos, että siitä ei päässyt suoraan lähtemään, vaan lumiharjalla sitten (lapion puutteessa) harjasin puoli metriä lunta auton takaa molemmille sivuille, että sain auton peruutettua parkkiruudusta tielle. Tuulilasi oli tietysti jäätynyt kunnon betonijäähän, ja sitä sai urakalla täysin voimin rapata. Mutta en antanut sen masentaa, olinhan täynnä Italian lämmintä aurinkoa.

Kello herätti keskiviikkoaamuna klo 4.00. Nousin, hoidin aamutoimet, join lasin vettä, ja pakkasin laukut loppuun. 4.55 lähdin ajamaan Oulun lentokentälle. Klo 5.20 olin lentokentän lähtöselvitysjonossa. Minun edelle sattui lauma (3 kpl) nuoria miehiä, jotka olivat nähtävästi nousseet aamulla väärällä jalalla sängystä ja pottuilivat virkailijalle, minkä ehtivät. Ongelmia oli matkatavarasäännösten tulkitsemisessa, pojat kun olisivat välttämättä halunneet käsimatkatavaraksi jotain, mitä ei matkustamoon saanut viedä. Kuvittelivat itsestään liikoja, kun arvelivat, että virkailija ihan heitä ärsyttääkseen keksi sääntöjä. Lähtivät ne siitä sitten lopulta, mutta vielä turvatarkastuksessa ja portillakin kovaan ääneen pitivät asiasta elämää, haukkuivat virkailijaa ja lentoyhtiötä ja Ilmailulaitoksenkin siihen kaupan päälle. Huoh.

Oulu-Helsinki –lento sujui rutiinilla, ajallaan ja muutenkin normaalisti. Söin koneessa aamupalaksi tarjotun juustosämpylän ja join pari lasia vettä, lueskelin yhtä työpaperia. Helsingissä oltiin seitsemältä ja kiirehdin ensimmäiseksi tax free –myymälään, tunnin vaihtoajalla kun ei paljon ollut aikaa tuhlattavaksi, ja ripsiväri oli kuitenkin ostoslistalla. Sen jälkeen suunnistin lähtöportille, jossa selvisikin, että aikaa olisi ollut pitemmänkin kaavan shoppailulle. Kone oli myöhässä, vielä ei tiedetty kuinka paljon.

No, eipä se mitään, Roomassa oli tarkoitus olla kolme tuntia vaihtoaikaa, joten en hermostunut ollenkaan, arvelin vain, että sama kai se on odottaa Suomessa kuin Roomassakin. Tein vähän töitä, luin sähköposteja ja vastailin muutamaan. Aina kun on ainakin kännykkä mukana, on pienoistoimistokin mukana. Tunnin päästä ilmoitettiin, että kone myöhästyy edelleen, ja tiskiltä saa hakea kupongit, joilla saa jotain pientä purtavaa odotusaikana. Hain 6/8 euron kuponkini (6 euroa tax freessä, 8 kahviloissa) ja ostin sillä juotavaa, eli litran vettä ja hedelmäsmoothien. Lueskelin sitten loppuajan ostamaani naistenlehteä ja join juomiani. Otin päivän ensimmäisen valokuvan, ja päätin, että otan paljon kuvia ja bloggaan illalla tästä päivästä.

 

Lopulta päästiin matkaan hiukan ennen kymmentä, vajaa pari tuntia myöhässä. Helsingissä sää oli vähän ankean harmaa ja pilvinen. Mutta heti, kun päästiin pilvien yläpuolelle, aurinko alkoi paistamaan. Kivaa!

  

Aamupala saatiin heti ensimmäiseksi, jotain kasvismunakasta ja pekonia. Kyllä sillä enin nälkä lähti, vaikka ei mitään erityisen maistuvaista ollutkaan. Olihan annoksessa tietysti myös sämpylä ja jugurtti, sekä tuoremehu. Kerrankin oli tilaa levittäytyä kunnolla tarjottimen kanssa, minulla oli kolme paikkaa itselleni, ei siis ketään vieressä. Käytinkin tilaisuuden hyväkseni oikaisemalla jalkani koko penkkiriville, luksusta!

 

Loppumatka sujui lueskellen, lepäillen ja mietiskellen. Valokuviakin otin, kun Italian maaperän ensimmäisen kerran näin. En ole koskaan ennen Italiassa käynyt, senkin takia oli tosi kiva tulla tänne. Maasto oli paljon kumpuilevampaa kuin olin osannut ajatella! Mutta ihan yhtä vihreää kuin olin kuvitellutkin.

 

Rooman lentokentän ympärillä jouduttiin vielä lentelemään parikymmentä minuuttia ylimääräistä. Tämänpäiväiset lentojen viivästymiset johtuivat Rooman seudun kovasta tuulesta, jonka takia lentokentällä oli jouduttu sulkemaan yksi kiitorata, ja lentokoneet siis jonottivat vuoroaan päästäkseen laskeutumaan auki olevalle radalle. Perille Roomaan tultiin siis kaksi tuntia myöhässä. Etsin ensin transfer-tiskin, josta sain tarkastuskortin viimeiselle, Alitalian, lennolle. Sen jälkeen kävelin lähtöportille. Alun perin piti olla tunti aikaa, mutta kävi pikkuhiljaa ilmi, että tämä Rooma-Firenze -lentokin on myöhässä, loppujen lopuksi se myöhästyi noin tunnin lähtöajastaan.

Kävelin jonkun aikaa lentokentällä ja katselin elämänmenoa siellä. Hyvin italialaiselta näytti, ihan jännää. Loppujen lopuksi istahdin lähtöportin viereen penkille, napostelin mukaan ottamiani pikkuporkkanoita ja katselin ihmisiä. Siinä odotellessa soitin Suomeen Mikalle ja Miskalle, ja laitoin tekstiviestin Akille.

 

Lentomatka Roomasta Firenzeen sujui nopeasti, noin tunnissa. Matkalla tarjoiltiin juotavaa (otin vettä) ja suolakeksejä. Firenzeen kone saapui puoli neljän aikaan, näköalat juuri ennen laskeutumista oli hyvät kaupungin suuntaan.

 

 

Firenzen kentällä menin ensin odottamaan matkalaukkuani, jota ei sitten koskaan tullutkaan. Hmph, olisihan se pitänyt arvata. Se oli jo Oulussa lähtöselvitetty Firenzeen asti, ja Roomassakin virkailija syötti koneelle tiedon, että minulta on laukku jo laitettu. Vaihtoaikaakin oli molemmissa, siis sekä Helsingissä että Roomassa reilusti myöhästymisien takia. Joten ei periaatteessa ole mitään syytä, miksi se ei olisi tullut perille asti… Mutta sellaista sattuu. No, tein siis jälkeenjäämisilmoituksen laukusta, ja virkailija lupasi toimittaa laukun hotelliin heti, kunhan se löytyisi. Illalla tulisi vielä yksi kone Roomasta Firenzeen, ja olisi periaatteessa mahdollista, että se siinä tulisi. Niin, ja sanoihan hän senkin, että jos minun täytyy jotain tarvikkeita ostaa tilalle, niin kannattaa säästää kuitit ja yrittää saada rahat Alitalialta takaisin. Jännä asenne, Finnairilla yleensä sanotaan, että tiettyyn summaan asti kuiteista saa rahat automaattisesti takaisin, mutta täällä sitä pitää vain yrittää.

 

No, sitten lähdin taksilla hotellille. Aurinko paistoi! Taksikuski oli vähän jotenkin hassu, hän puhui kännykkään koko matkan ajan, ja nauroi ärsyttävällä tavalla kovaan ääneen yhtenään. Taisi olla hauska ihminen langan toisessa päässä. Minusta oli kiva katsella ympärille taksimatkan aikana; kaikki näytti hyvin italialaiselta, jotenkin siltä kuin olin kuvitellutkin. Tosi paljon oli skoottereita joka paikassa, ja polkupyöriäkin! Hotellille saavuin neljän aikaan paikallista aikaa, eli viiden aikaan Suomen aikaan. 12 tuntia siitä, kun olin lähtenyt kotoa aamulla.

 

Huoneeseen päästyäni keitin ensi töikseni teetä ja join sitä pari kuppia. Yritin tarkistaa sähköpostit, mutta en saanut vpn-yhteyttä toimimaan, eli en päässyt työposteihin käsiksi. Ehkä hyvä niin… Soitin samaan hotelliin jo edellispäivänä tulleelle työkaverilleni, että olen perillä, ja sovittiin, että mennään syömään illalla, kunhan olen käynyt ensin jotain välttämättömyystarvikkeita ostamassa kadonneiden tilalle. Huoneen ikkunasta oli ihan kiva näkymä kaupungin punaisille katoille.

 

Viiden aikaan lähdin kävelemään kaupungille, ensin kävelin Duomon ympäri, sieltä ostoskatuja pitkin Arno-joelle, yhtä siltaa pitkin yli ja joen toista rantaa pitkin Ponte Vecchiolle, kuuluisalle kultakauppasillalle. Siitä sitten Uffizi-gallerian ohi takaisin Duomolle päin. Ilta ehti jo pimentyä siinä tepastellessa.

 

 

Näkyihän kaupungilla toki vallan mainioita pikkuputiikkeja, joissa olisi voinut pysähtyä aikaa viettämään vaikka kuinka paljon. Jäätelö- ja leivoskaupat erikoisesti houkuttelivat, lihakaupat eivät niinkään, vaikka hauskan näköisiä olivatkin. Mutta Firenze ainakin näin äkkiseltään, muutaman tunnin tutustumisen jälkeen, vaikuttaa tosi kivalta, elämänmakuiselta, kauniilta kaupungilta!

 

Matkan varrella soitin Alitalialle ja kysyin, onko laukkua näkynyt. Ei ollut, eikä kuulemma ainakaan tänään enää tulisi. Kävin parissa pikkukaupassa katselemassa tavaroita, mutta vasta ihan lopuksi sitten löysin vähän isomman tavaratalon, josta sain ostettua deodorantin, hammasharjan ja –tahnan, käsirasvan, hiustenhoitoaineen, hiusharjan ja aurinkopuuterin. Siinäpä ne tärkeimmät, mitä ihminen välttämättä tarvitsee yön yli. Onneksi satuin sen ripsivärin ostamaan jo Helsingissä!

Harmittaa, että meikkipussi oli matkalaukussa. Ennen vanhaan se oli aina käsimatkatavaroissa mukana, mutta kun nykyään ei saa olla nestemäisiä aineita, niin en ole jaksanut alkaa pakkaamaan niitä erikseen, vaan olen vain laittanut koko meikkipussin matkatavaroihin. No, jospa tästä taas opin, että kannattaisi nähdä erottelun vaiva, ja ottaa ne pikkupakkaukset esim. hoitoainetta ja rasvaa niihin minigrip-pusseihin, jotka saa mennä läpivalaisun läpi jos ne nostaa erikseen hihnalle.

Meikkipussin lisäksi matkalaukussa ei varsinaisesti ollut mitään, mitä ilman en yhtä päivää pärjäisi. Käsimatkatavaroissa minulla oli tietokoneen ja työpapereiden lisäksi jakkupuku ja vaihtopaita ja –alusvaatteet. Niillä pärjäisin seuraavan päivän kokouksen ihan ok, paitsi kenkien puolesta. Oli ollut tarkoitus laittaa avokkaat jalkaan, mutta nyt pitäisi sitten olla nilkkureilla. Mutta uusia kenkiä en kyllä tämän takia alkaisi ostelemaan. Kenkien ja vaihtovaatteiden lisäksi jälkeenjääneessä laukussa oli jumppavaatteet ja sykemittari (kun olin aikonut käydä hotellin kuntosalissa) sekä ilmakiharrin, näitä kaikkia kyllä tarvitsisin, mutta hetken pärjään ilmankin. Loppulaukku sitten olikin täynnä tuliaisia, joita aion paluumatkalla viedä Milanoon, kun pidetään pikainen pieni bloggaajamiitti siellä lentokentällä. Toivottavasti siis laukku tulee ennen lauantaiaamuna!

Niin, tämän pikaisen kaupunkikierroksen jälkeen kello olikin jo puoli kahdeksan, kun palasin hotellille. Soitin työkaverilleni ja lähdettiin syömään. Olikin jo nälkä! Mentiin hotellin vieressä olevaan ravintolaan, jossa oli paljon ihmisiä. Yhtenään ravintolassa kävi ruusujen ja aurinkolasien myyjiä, varsinkin ruusujen myyjät eivät meinanneet uskoa, että Reijo ei aio ostaa minulle kukkaa. Olettivat tietenkin, että olemme pariskunta… Söin erinomaisen hyvän pasta-kasvisannoksen ja jälkiruuaksi ananasta ja jäätelöä, kauniitakin olivat maukkauden lisäksi.

 

Syönnin jälkeen palattiin hotelliin. Minua jo väsytti, kun olin ollut aamuaikaisesta liikkeellä, joten menin suoraan huoneeseeni, kylpyyn ja sitten nukkumaan. Niin, ja siirsin kamerasta päivän kuvat tietokoneelle ja aloitin tätä päivän tapahtumien kirjaamista. Ihan loppuun asti en päässyt ennen kuin uni voitti puoli yhdentoista aikaan.

Nyt seuraavana aamuna aikaisin ennen aamupalalle lähtöä sitten kirjoitin tämän loppuun. Torstai ja perjantai sitten kuluu kokouksissa, ja lauantaiaamulla aikaisin lähden taas lentelemään Suomea kohti. Siihenkin menee koko päivä, Muhoksella olen (jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan) vähän kuuden jälkeen illalla. Matka-ajat ei ole meidän firmassa varsinaisesti työaikaa, eli ihan omaan piikkiin menee se lauantaipäivä, siitä ei saa matkustamiseen käytettyjä tunteja takaisin mistään. Se tuntuu vähän epäreilulta välillä. Miksi omaa vapaa-aikaa pitää käyttää työmatkoihin? Mutta eipä valitus auta, näin se vain on.

Teksti ja muotoilut tulee illalla (jos vain ehdin…). Siihen saakka saatte arvailla ihan vaan kuvien perusteella, missä käytiin viikonloppuna ajelemassa.

Edit illalla: Olipas runsaasti kommentteja tullut jo päivän aikana. Kivaa!

Tosiaan, päätettiin melko ex tempore lähteä viikonloppuna ruskaretkelle. Läntinen Maryland kun oli vielä ihan näkemättä, ja kuulemma siellä olisi hienot maisemat varsinkin näin syksyllä. Sitten, kun huomattiin, että Pittsburgh tulisi melko lähelle suunniteltua reittiä, päätettiin ulottaa reissu sinne asti, jotta vielä yksi Hard Rock Cafe saataisiin käytyjen listalle, ja tietenkin se kaupunki muutenkin oli kiva katsastaa. Tässä siis koko reitti kartalla, yhteensä ajettiin n. 800 km kahden päivän aikana.

Ensimmäisenä kohteena oli Harpers Ferry -niminen pikkukaupunki Marylandin, West Virginian ja Virginian osavaltioiden rajalla. Siellä katseltiin vanhoja taloja, junarataa ja maisemia, niin ja nähtiin, kun aivan älyttömän pitkä juna ajoi ohi.

Sieltä lähdettiin ajamaan Pittsburghiin päin, välttäen moottoriteitä, eli ajettiin pikkuisia kyläteitä pitkin. Yhden kaupungin laitamilla olisi ollut toistakymmentä katettua siltaa, ja minähän olisin mieluusti käynyt vaikka kaikki ne katsastamassa, mutta tyydyin sitten yhteen. Minullekin tästä tuli mieleen se niin ihana Hiljaiset sillat -elokuva…

Matka jatkui kauniiden ruskaisten maisemien halki. Välillä saatiin kunnon kaatosadekin niskaan, mutta eipä se matkantekoa juuri haitannut. Tuli värikylläisyyttä katsellessa mieleen, että ihan oikeasti olen tätä ennen ollut niin aivopesty, että kuvittelin Suomen ruskan olevan jotain ihan ainutlaatuista, jota kaikkialta maailmassa ihmiset tulee katsomaan. Mutta osaa luontoäiti maalata kauniilla väreillä näköjään muuallakin, ja kun lehtipuita ja lehtipuulajeja vielä tällä seudulla on monta kertaa enemmän kuin Suomessa, niin näky on melkoisen komea.

 

Päästiin vielä valoisan aikana Pittsburghiinkin. Siellä ajeltiin kaupungilla luomassa yleissilmäystä, ja sitten mentiin Station Squarelle loppuillaksi, sinne Hard Rock Cafeeseen syömään ja pikkuputiikkeja ja aukiota katselemaan. Sopivasti näytti olevan jääkiekko-ottelukin käynnissä, siellä Jarkko Ruutu ja joukkueensa Pittsburgh Penguins pelasivat kotiareenallaan Carolina Hurricaneseja vastaan. Kotijoukkue voitti 4-3, hienoa.

Niin, ja yleisesti ottaen täytyy todeta, että Pittsburgh oli ehdottomasti positiivinen yllätys! Nätti kaupunki, kivaa aluetta, tosi ystävällisiä ihmisiä. Sinne voisi joskus mennä pitemmäksikin aikaa, jäi hyvä fiilis!

 

Iltamyöhällä sitten suunnattiin hotelliin yöksi, ja jatkettiin aamulla matkaa. Bongattiin reitillä yllättäen Yogi-karhun puisto, eli Jellystone Park. Siellähän piti tietysti vähän piipahtaa vanhoja muistelemassa; kymmenkunta vuotta sitten Mikan kanssa käytiin Wisconsinissa vastaavassa puistossa. Tuossa Miska lähettää Nummelan kummitädilleen erikoisterveisiä.

Sitten taas otettiin ruskakuvia. Ilma oli parempi kuin edellisenä päivänä, aurinko paistoi ja värit näkyivät vielä paremmin.

Puoliltapäivin saavutettiin varsinainen ensimmäinen etappi. Oltiin saatu päähämme, että olisipa kiva käydä niin lännessä Marylandia kuin vain on mahdollista, ja kun karttaa katsottiin, niin todettiin, että käydäänpä toinenkin tri-point eli kolmen osavaltion raja katsastamassa samalla reissulla. Tässä kuvassa ollaan keskellä metsää, rajalla, niin että Mika seisoo West Virginiassa, Aki Pennsylvaniassa ja Miska Marylandissa!

Siitä sitten lähdettiin ajelemaan itään päin, kotia kohti. Paw paw -niminen kaupunki pääsi meidän vierailulistalle ihan vain hauskan nimensä ansiosta, eipä siellä sitten oikein mitään nähtävää ollutkaan. Reilu 500 asukasta koko kaupungissa… Lähellä oli kuitenkin vuoren läpi louhittu tunneli, josta kulki yksi monista Green Ridge -kansallispuiston vaellusreiteistä. Sitä siis käytiin ihmettelemässä.

Sitten noustiinkin Green Ridge -vuorelle, ja ajettiin _todella_ huonokuntoisia teitä pitkin. Ihmetyttää, miksi sellaisille reiteille ihmisiä usutetaan valmiiden reittisuunnitelmien avulla, ei olisi matalampipohjaisilla autoilla ollut niille asiaa, ja koko ajan piti jännittää, sattuuko joku tulemaan vastaan. Se ajelu oli melkoinen floppi muuten, mutta maisemat tietysti olivat ihan kauniit. Tätä ensimmäisen kuvan maisemaa mainostettiin Marylandin kauneimpana. Toisessa kuvassa näkyy Potomac-joki, joka ylitettiin reissulla moneen kertaan. Sehän menee itäänpäin, Washington DC:hen asti. 

 

Mukava reissu oli, kannatti kyllä käydä vähän viikonloppuajelulla.

Lopullinen matkareitti näkyy täällä, n. 900 km tuli ajeltua.
Torstaina startattiin siis etelää kohti aamusella. Minä kyllä sain aamulla just ennen lähtöä ison hepulikohtauksen, hermot meni kertakaikkiaan, kun ei lähtöhommat hoituneet siinä tahdissa, kun minä olisin halunnut. Melkein peruuntui jo koko reissu, mutta onneksi hotellit oli jo varattu ja maksettu, niin pihiyttäni en sitten raskinut menettää niitä rahoja. Ja hyvä niin, minun suuttumus haihtui jo ensimmäisen tunnin aikana kunhan lopulta päästiin matkaan. Tuittupää mikä tuittupää; luulisi, että sitä vanhemmiten tasaantuisi, mutta ei näköjään…

Ajettiin suoraan Potomac Mills -outlet-ostoskeskukseen. Muutama tunti siellä hummailtiin, saatiin ostettua molemmille pojille tuikitarpeelliset lenkkarit, muutama joululahja kummilapsille, ja jotain muuta pientä. Meidän suunniteltu pääkohde, Disney Storen poistomyymälä, vain oli harmillisesti just remontissa, eli ne sieltä suunnitellut tuliaiset sun muut jäi sitten ostamatta. Lopuksi vielä syötiin lounasta ostarin foodcourtissa.

No, iltapäivällä sitten jatkettiin matkaa edelleen etelään, ja perillä Virginia Beachilla ja meidän hotellissa oltiin joskus viiden jälkeen. Ihan samantien vaihdettiin sitten hotellihuoneessa uimakamppeet päälle ja rynnättiin rannalle, ja aaltoihin. Pulikoitiin sitten vähän toista tuntia,auringonlaskuun asti. Aallot oli melkoiset, ja ilma vähän viileähkö, ja tuuli kova, mutta vesi oli asteen-pari lämpimämpää kuin vesi, joten pysyttiin tiiviisti vedessä, joka tuntui ihan kylpyvedeltä, kun välillä kävi rannalla viilentämässä itseään. Pimeän tulon jälkeen sitten tarkemmin hotellihuonetta tutkailemaan, todettiin, että parveke oli ihanasti rannalle päin, auringonnousu näkyisi aamulla komeasti parvekkeelta. Sitten käytiin vielä illalla kävelemässä kivanoloista pääkatua pitkin, piipahdettiin muutamaan matkamuistokauppaan, ja käytiin syömässä pizza-pastapaikassa. Jälkkäriksi vielä hotellille kävellessä ostettiin yhteiseksi yksi kuppi banaanipehmistä, oli muuten hyvää, nam! Siinä Virginia Beachin pääkadulla oli muuten hauskoja liikennemerkkejä, kuvasivulla näkyy tarkemmin.

Perjantaina sitten minä nousin aamulla aikaisin, ja lähdin rantabulevardille kävelemään ja ihailemaan auringonnousua. Olipa siellä muitakin, niin kalastajia kuin lenkkeilijöitä, liikkeellä jo kuuden jälkeen. Loppuperhe heräili sitten, kun menin takaisin huoneeseen, ja aamupalalle mentiin kahdeksan aikaan. Aamiaisen jälkeen sitten taas suoraan rannalle, uimaan ja hiekkalinnoja rakentelemaan. Kymmeneltä sitten minä kävin poikien kanssa puolisen tuntia hotellin uima-altaalla, se kun aukesi vasta silloin, ja yhdeltätoista pitikin jo luovuttaa huone pois.

Lähdettiin siis aamupäivällä ajelemaan pohjoiseen päin. Ensimmäinen nähtävyyskohde oli Chesapeake-lahden siltatunneli, 37 km pitkä silta, jossa kahdesta kohtaa silta vaihtui meren alle rakennetuksi tunneliksi. Täytyyhän laivojen päästä jostain kohtaa läpi lahdesta merelle myös, tässä se ongelma oli ratkaistu niin, että laivat menevät autojen päältä, kun jossain muualla, esim. Annapolisin kohdalla, autot menevät laivojen päältä, eli silta on tehty niin korkeaksi. Ihan jännä paikka se oli, mutta ei ehkä ihan niin vaikuttava kuin kartalta katsottuna kuvittelisi. Iltapäivällä pysähdyttiin syömään ihan uuteen tuttavuuteen, Bonanza Steakhouseen. Siellä oli lounasbuffet, ja täytyy kehua, että jos koskaan ruoka on ollut hintansa arvoinen, niin nyt kyllä oli! 175 eri lajia oli tarjolla, kaikenlaisia erilaisia syötäviä, keittoja, salaatteja, lihaa, kalaa, kanaa, laatikoita, lisukkeita, kasviksia, pizzoja, hampurilaisia, tortilloja täytteineen, ja jälkiruuaksi vanukkaita, leivoksia, hedelmiä, jätskejä,… Kaikki tämä juomineen maksoi meiltä neljältä 28 taalaa yhteensä. Sieltä piti melkein pyörimällä lähteä pois…

No, seuraava kohde olikin sitten lähellä, ajettiin Assateague-saarelle. Ensin käytiin infopisteessä hakemassa kartat ja katselemassa vähän turistitietoutta saaresta, ja sitten ajettiin saarelle. Tosi ihana paikka. Luonnontilassa oleva kapoinen saari Atlantin rannalla, mahtavat hiekkarannat ja dyynit, hieno metsä, vaikuttava suoalue, paljon eläimiä. Yksi harvoista paikoista, jossa edelleen elää villihevosiakin. Autolla ei päässyt kovin pitkälle, sinne kannattaisikin lähteä vaeltamaan jalan päiväksi tai pariksi, teltta vain mukaan. No, me käveltiin kolme alle mailin luontopolkua, ja siinäkin jo bongattiin paljon kivaa katseltavaa. Nähtiin yhteensä 24 ponia, 1 käärme ja 4 peuraa. Paljon simpukoita, lintuja ja kaloja. Hyttysiäkin siellä suoalueella oli ihan riittävästi. Miska löysi Horseshoe-ravun (Wikipedian mukaan suomeksi Molukkiravun) kuoren, ja otti sen mukaansa matkamuistoksi. Pari tuntia saarella vietettiin, ja oltiin yhtä mieltä, että kyllä kannatti käydä.

Sitten olikin jo ilta, ja ajettiin suoraan (rantatarvikekaupan kautta, josta ostettiin pari uimalautaa) Ocean Cityyn, ja hotelliin. Siinä matkalla meille valkeni karsea totuus, Ocean Cityssä oli moottoripyöräilijöiden kokoontumisajot juuri sinä viikonloppuna. Harrikkakuskeja oli liikenteessä valehtelematta tuhansia ja taas tuhansia, nettisivujen mukaan lähes satatuhatta!!! Voitte kuvitella sitä pärinän ja metelin määrää. Meidän hotelli oli vielä siinä päätien ja rannan välissä, siinä sitten kuunneltiin koko viikonloppu lähes taukoamatonta moottoripyörämelua, kun prätkäkuskit ajoivat rallia siinä päätiellä. Voi, kun olisi tuon hoksannut aikaisemmin…

No, hotelli oli tosi mukava. Sinne meidän seuraksi tulivat viikonloppua viettämään myös Elis, Emma, Eija ja Olli, meillä oli yhteinen tilava kolmio asuttavana. Parvekenäkymä oli merelle ja auringonnousuun päin, sisääntuloterassi ja makuuhuoneiden ikkunat lahdelle ja auringonlaskuun päin. Tosi kiva huoneisto, jossa oli kunnon keittiö tiskikoneineen sun muine vehkeineen, ja kodinhoitohuone, josta löytyi pyykkikone ja kuivausrumpukin. Saatiin kuivattua pyyhkeet joka kerta rannalta tullessa, olipas kätevää. Hotellista on pakko vielä mainita, että sieltä löytyi sisä- ja ulkouima-altaiden ja kuntosalin, saunan yms. juttujen lisäksi myös sisäluistelurata! Pojat olisivat sinne kovasti hinkuneet, mutta jätettiin kuitenkin väliin, ei se jää vaikuttanut niin hyvältä. Mutta olihan se jännän näköistä, kun uikkareissa meni itse rannalle niin käveli luisteluradan ohi…

Niin, tultiin vasta pimeän aikaan hotellille, joten uinnit jäi väliin perjantai-illalta. Siinä asettauduttiin taloksi, ja miehet kävivät lähikaupasta hakemassa iltapala-/aamupalatarpeita. Siinä syötiin ja rupateltiin ja oleskeltiin niin, että hups kello oli jo lähelle puoltayötä ennen kuin nukkumaan päästiin. Meidän pojat vielä nukkuivat samassa parisängyssä, ja tottakai kinaa tulee siitä, että toinen potki ja toinen häiritsee jnejnejne. No, ennenpitkää kuitenkin tuli rauha maahan.

Lauantaiaamuna sitten heti aamupalan jälkeen rannalle, tottakai. Sitä vartenhan tänne on tultu. Ilma oli taas viileähkö ensialkuun, kyllä se sitten pikkuhiljaa lämpeni. Yöllä oli muuten satanutkin. Olin parvekkeella silloin kuuden jälkeen yrittänyt taas bongata auringonnousua, mutta silloin satoi, ja paksujen pilvien takaa ei mitään aurinkoa näkynyt. Sunnuntaiaamuna sitten kyllä onneksi näkyi sitäkin komeampana. Niin, mutta siis rannalle, uitiin, melskattiin aalloissa, istuttiin rantatuolissa ja lueskeltiin, leikittiin hiekassa, oli mukavaa.. mitäpä siitä muuta osaisi kertoa. Ennemmin tai myöhemmin kuitenkin Emmaa alkoi palelemaan ja Miskakin halusi mennä uima-altaalle, joten naiset ja lapset lähdettiin altaalle, miehet jäivät vielä aaltoihin. Allasalue oli ihan kiva, joskin vesi oli melko sameaa. Porealtaassa oli tulikuumaa vesi, hui. Ja naisten puolen sauna oli epäkunnossa, pöh.

Puolenpäivän pintaan (tai jotain) sitten lähdettiin huoneeseen, ja siitä sitten pikkuhiljaa lounaalle. Italialaisessa ravintolassa käytiin syömässä, ja ruokakaupassa täydentämässä varastoja. Ja yllätys-yllätys iltapäivällä taas rannalle. Iltaan asti oltiin, tai nyt muut luovutti ja lähti sisäaltaalle vähän aikaisemmin, minä ja Mika vielä pulikoitiin siihen saakka, että aurinko meni hotellin taakse. Ilta sujui taas ihan huoneessa oleskellen, lounaan jämiä syötiin iltaruuaksi. Vähän aikaisemmin päästiin nukkumaan kuin edellisiltana.

Sunnuntaiaamuna taas aamupalan jälkeen pikaisesti ehdittiin käydä rannassa, osa kävi uimassa vielä, minä en. Huoneet piti luovuttaa kymmeneltä, eli aikaa ei ollut enää rantareissun jälkeen paljon muuhun kuin tavaroiden kasaamiseen ja auton pakkaamiseen. Vartin yli 10 sitten lähdettiin ajamaan hotellin pihasta. Toinen seurue lähti sinne hevossaarelle tässä vaiheessa, me lähdettiin omia teitämme. Mentiin ensin Ocean Cityn eteläkärkeen katsastamaan turistialue, boardwalk, jossa oli kaikenmaailman tivolilaitteita ja matkamuistomyymälöitä, pelihalleja sun muuta ajanvietettä. Sitten lähdettiin ajamaan itäänpäin. Salisburyssä pysähdyttiin vessatauolle ja samalla vähän kierreltiin kaupassa.

Ai niin, sehän pitikin sanomani, että tässä maassa ei kannata etsiä huoltoasemia, jos on vessahätä. Niissä joko ei ole vessoja tai ne on tavattoman rupuisia ja likaisia. Kannattaa pysähtyä ruokakaupan tai marketin parkkipaikalle hädän yllättäessä, niissä kaikissa on ilmaiset siistit asiakasvessat. Toki voi johonkin ravintolaankin mennä vessa-asioille, mutta minulle tulee semmoisissa olo, että jotain pitäisi ostaa… kun taas kaupoissa ei kukaan huomaa vaikka lähtee samantien mitään ostamatta pois.

Alunperin ajatus oli, että ajettaisiin paluumatkalla vielä yhden outlet-keskuksen kautta pois, käytäisiin siellä syömässä ja vähän shoppailemassa. Ja ajettiinhan me sitä kautta, mutta ruokapaikkoja ei sieltä löydetty, ja koska nälkä oli suuri, ei jääty mitään shoppaamaankaan. Ajettiin Kent Islandille asti syömään, siellä sitten kierreltiin paikallinen K-Mart-kauppa läpi, ja siitä ajettiin illaksi kotiin.

Paluumatkalla ennen Annapolisin lahden yli menevää siltaa oli melkoiset ruuhkat, yli puoli tuntia meni muutamaan hassuun kilometriin, mutta muuten kaikki matkat sujuivat tosi jouhevasti. Täytyy vielä kehua Virginiassa olleita (siis on niitä muuallakin, mutta tuolla oli erityisen hyvät järjestelyt) hienoja HOV-kaistoja. HOV tarkoittaa High occupancy vehicle, ja niille on paikoittain omat kaistansa. Kaikki autot, joissa on enemmän kuin yksi matkustaja, saavat ajella ruuhkaisen tien vieressä nopeampaa vauhtia kuin ne yksinäiset ajajat. Näin yritetään kannustaa esim. kimppakyyteihin ja vähentää ruuhkia. Hieno ajatus, ja toteutus toimii!

Kiva ja rentouttava loma oli, ja onpa nyt saatu olla rannalla. Varmaan viimeistä kertaa Atlantin aalloissa pitkään aikaan. Kannatti käydä! Niin, ja reissun kuvia löytyy täältä.

 

Palataanpa asiaan sitten ensi viikolla taas.

Ollaan suunniteltu, että kunhan meille tulee loppukuusta veraita, mennään niitten kanssa yhdeksi yöksi viikonloppuna Atlantin rannalle aaltoja ihmettelemään. Saatiin torstaina ex tempore -idea lähteä lauantaina päiväseltään tarkistamaan paikat, että tiedetään tarkemmin, mihin ollaan menossa. Ensin jopa ajateltiin menevämme nytkin yöksi, mutta nyt on turistisesonkikausi, ja kun kaikkein vaatimattomimpienkin majoitusten hinnat alkoivat 200 taalasta ylöspäin, niin päätettiin, että eiköhän siellä päiväseltäänkin voi käväistä. Matkaa on n. 200 km, menomatkalla pienessä ruuhkassa aikaa meni vajaa 4 tuntia, takaisin tultiin vajaassa 3 tunnissa. Aamuseitsemän aikaan lähdettiin, illalla yhdentoista aikaan oltiin taas kotona.

Oltiin lähinnä Delawaren osavaltion puolella (reittinä Lewes, Cape Henlopen luonnonpuisto, Rehoboth Beach, Dewey Beach, Indian River, Bethany Beach, Fenwick Island), ja käväistiin pikamutka myös Marylandin puolella Ocean Cityn pohjoisosassa. Varsinaisilla rannoilla uimassa käytiin kahdessa paikassa, muut vain ajettiin ohi. Se koko rannikko on ihanaa hienohiekkaista rantaa, eli periaatteessa mihin vain olisi voinut pysähtyä ja pulahtaa aaltoihin. Toki joissain kohdissa ranta oli yksityistä, vain sillä kohdalla olevien loma-osakkeiden käyttöön.

Ensimmäiseksi suunnattiin uimaan Cape Henlopelle. Se on luonnonpuisto, jonne maksoi 8 taalaa mennä sisälle, mutta sitten vastaavasti rannalla on vessa- suihku- ja pukuhuonetilat sekä pieni ruokapaikka. Siellä rannalla oli kyllä melkoisen paljon porukkaa, se vähän häiritsi, mutta ei kuitenkaan sitten oleellisesti haitannut.

Muutama tunti rannalla oltiin, uitiin, nautittiin aalloista, pojat kaiveli kuoppia hiekkaan ja peittivät jalkojaan, makoiltiin rantatuoleilla. Tosi kivaa puuhaa! Melko paljon tunnelmasta kertoo se, että Aki tuli sanomaan, että äiti täällä on tosi kivaa! Siis teini-ikäinen poika, jonka mielestä mitään tunteita ei sovi näyttää, ja kaikki on "ihan sama"… Joten pakko oli olla tosi hyvä paikka, että tuommoisen tunnustuksen sai aikaan!

 

 

Ilma oli just sopiva. Lämmintä oli n. 30 astetta, mutta aurinko oli vähän pilvessä, ja rannalla tuuli kivasti, joten ei ollut liian kuuma. Ja vedessä oli ihanan raikasta. Valitettavasti ei sitten hoksattu läträtä aurinkovoiteitten kanssa, kun aurinkoa ei ollenkaan näkynyt. No, se sitten näkyi illalla punaisena naamana ja arkoina hartioina.

Muutama tunti kun oltiin siellä eka rannalla liottu, oli jo nälkä, ja päätettiin, että käydään syömässä ja mennään sitten jollekin toiselle rannalle, jossa olisi toivottavasti vähän vähemmän väkeä. Ajettiinkin sitten syönnin jälkeen rannikkoa etelään päin Fenwick Island’ille saakka, jota mainostetaan rannikon rauhallisimpana rantapaikkana. En tiedä, oliko siellä ollut aamupäivästä enemmän porukkaa, mutta ainakin näin illemmalla, kun me siellä oltiin, oli tosi rauhallista. Rantakin oli leveämpi kuin siellä edellisessä, eli sinne periaatteessa paremmin mahtuukin. Ranta oli siisti ja aallot hienoja.

Nyt enää pojat meni uimaan, me lueskeltiin Mikan kanssa rannalla. Niin, tuo ranta kyllä soveltuu parhaiten niille, joilla on hotelli jossain lähistöllä, koska ei ainakaan sillä kohtaa missä oltiin nähty mitään vessoja ja uimakoppeja. En sitten tiedä, eikö julkisilla rannoilla ole niitä yleensäkään, eli onko ne luonnonpuistorantojen ominaisuus, vai satuttiinko vain vähän sivuun niistä.

Illalla sitten ajeltiin kotiin, kaikkia melkoisesti jo väsytti, meressä läträäminen vie kummasti voimat. Mutta mukavaa oli, mielellään mennään muutaman viikon päästä uudelleen, ja suunniteltiin, että voitaisiin vielä syykuun lopulla jossain vaiheessa viettää viikonloppu sielläpäin myös.

Ai niin, ja kurioisiteettina mainittakoon, että eka rannalla saatiin ihailla myös delfiinejä. Niitä oli siellä muutaman delfiinin parvi joka ui melko lähellä ihmisiä. Menivät pariin otteeseen siitä edestakaisin. Evät nähtiin monta kertaa ja pääkin jonkin kerran, pyrstöjään eivät kuitenkaan näyttäneet. Se oli jännää!

No niin, loma ja Suomi ovat takana, ja taas ollaan Marylandissa. Matka meni tosi hyvin, olipa helppoa ja sujuvaa tulla Islannin kautta! Lento oli kokonaisuudessaan viitisen tuntia lyhyempi kuin Lontoon kautta tehdyt matkat on olleet, ja vaihdot olivat nopeat ja näppärät. Tuntui melkein kuin yhdellä suoralla lennolla oltaisiin tänne hurautettu, niin helppoa se oli. Ei voi kuin suositella. Ainoa plussa Lontoon kautta matkatessa on ne British Airwaysin erinomaiset henk.kohtaiset telkkarit ja valtava videovalikoima, jossa tuoreita elokuvia pystyy katsomaan ihan omaan tahtiin ja pistää pausille ja kelata jne. No, nytpä sitten jäi enemmän aikaa nukkumiseen tai lukemiseen, kun ei tarvinnut elokuvia tuijottaa. Pojat oli erinomaisen reippaita matkustajia, ja kaikki matkatavaratkin tuli ehjinä perille.

Nyt on pakastin täynnä ruiskeipää ja rieskaa, ja jääkaapissa monta kiloa Oltermanni-juustoa odottaa syöjiään. Tietysti myös salmiakki-, suklaa- ja karkkivarastot on täynnä, ja lukemattomia aikakauslehtiä on pöydillä. Ja kauhoja, hih, oli pakko ostaa pari tavallista muovikauhaa Suomesta tänne, kun täältä saa vain niitä lusikan mallisia, ei sellaisia "oikeita".

Jaa, miltä sitten tuntui tulla loman jälkeen takaisin tänne? Hmm… helpolta! Kun vertaa siihen lokakuussa tänne tuloon, niin ero on valtava! Silloin oltiin ihan pihalla kaikesta, nyt tiedettiin minne tullaan ja millaista on. Osattiin taksikuskille neuvoa tie lentokentältä meille (kummallista, että se ei oikeasti tiennyt yhtään, minnepäin pitäisi lähteä ajamaan…) ja kun tultiin kotiin, päästiin saman tien jatkamaan tätä elämää täällä. Helppoa siis. Ja ihan mukavaa. Ei harmittanut tulla tänne takaisin, eikä juuri nyt ole kova ikävä Suomeen. Luulen puhuvani nyt kaikkien puolesta, en huomannut, että kenelläkään meistä olisi ollut jotain hankaluutta tänne tulon kanssa.

Vain ilmasto vähän tökki, täällä on nyt niin kuumaa ja kosteaa, että kestää hetken, että siihen totutaan. Jonkun aikaa käytiin eilen leikkipuistoissa ja järven rannalla, mutta ei siellä oikein jaksa olla ulkona. Mika ja pojat saa varmaan muuttaa asumaan tuonne lähi-uima-altaalle arkipäiviksi, tai sitten pysyä sisällä… Minähän taas alan viettää ilmastoidussa toimistossa päivät. Pojilla on vielä neljä viikkoa lomaa, koulu alkaa 27.8. Minulla on vielä yksi kesälomaviikko käyttämättä, pitää miettiä, ottaisiko sen nyt jo elokuussa, vai säästäisikö myöhempään. No, kunhan pääsen tästä töihin, kuulostelen tunnelmia, miltä tuntuu. Täkäläisethän ei ymmärrä näiten pitkien yhtenäisten lomien päälle, ne pitävät parin viikon lomansa useissa lyhyissä pätkissä, aina pari-kolme päivää kerrallaan. Hassua, eihän siinä ehdi akkujaan ladata ja saada ajatuksia työasioista pois!

Mikan kanssa eilen juteltiin, että jäljelläoleva aika, nelisen kuukautta, on niin lyhyt, että se menee tositosi nopeasti. Pitää alkaa jo suunnittelemaan pikkuhiljaa autojen rahtausta Suomeen ja kaikkea sellaista. Just, kun tänne on alkanut tottumaan, ja kaikki hommat sujumaan, niin pitää taas alkaa selvittelemään muuttotouhuja. Mietittiin, että tämä vuosi on ehdottomasti lyhyin aika, millä kannattaa vieraaseen maahan lähteä, tässä ehtii edes hiukan nauttimaan tavallisesta arkielämästäkin. Kaksi vuotta olisi varmaan parempi, siinä ehtisi tehdä jo kunnolla tuttavuutta ihmisten, kulttuurin ja systeemien kanssa. Tähän asti on kuulostanut siltä, että Mikasta olisi parasta olla täällä mahdollisimman lyhyt aika, mutta eilen jo kuulosti vähän siltä, että olisihan tämä koko reissu voinut olla vaikka vuoden pitempikin. Suomi-loma siis oli tehnyt hyvää! Mutta älkää pelästykö, ei me tänne jäädä, joulukuussa tullaan takaisin Suomeen ja sillä sipuli. Piste.

Viimeistä päivää tällä erää Suomessa viedään, huomenna on lento taas rapakon taakse. Jännää, mennään (meille) uutta reittiä, eli Reykjavikin kautta Baltimoreen, kiva nähdä, miten Icelandair meidät kuljettaa…

Kolme viikkoa hurahti nopeasti. Jännä, miten vikkelään sitä solahti takaisin Suomi-moodiin, kaikki oli niin tuttua, hommat hoitui normaaliin tapaan, ei tarvinnut miettiä ja ihmetellä, että mitähän nyt kuuluisi tehdä ja miten toimia. Helppoa! Muita plussapuolen asioita Suomessa on ollut nyt loman aikana ainakin

• Ihan ykkösenä kaikki tärkeät ihmiset, eli sukulaiset ja ystävät!
• Ruoka ja herkut, esimerkiksi ruisleipä, rieska ja karjalanpiirakat; hiillosmakkara, HK:n sininen lenkki ja makkarakeitto; marjat, eli mansikat, metsämansikat ja mustikat, jotka oikeasti maistuukin eikä vaan näytä hyvältä; salmiakki, suklaa ja salmiakkisuklaa (namiuutuus); kunnon kebabliha (suositellaan lämpimästi Rovaniemellä Lordin special kebab-annosta!) ja muut grilliherkut; hyvät jäätelöt,…
• Mökkisauna (ja toki muutkin saunat), ja auringonlasku järven rannalla
• Ihana luonto. Ollaan ajettu Suomea ristiin rastiin yli 2000 kilometriä, ja nähty metsiä, peltoja, tuntureja, järviä, kaikkea kaunista. Ei oikein malta lukea tai ummistaa silmiä autossa, kun pitää ihastella ohivilistävää maisemaa.
• Raikas ilma, ja varsinkin se osa päivistä, jolloin ei ole satanut vettä
• Rauhalliset tiet ja vähäinen liikenne
• Suihkut, joista tulee kunnon paineella tarpeeksi ja sopivan lämpöistä vettä
• Joulupukki

Miinuspuolia ei ole paljon ollut. Jos väkisin etsii, niin voisi ihmetellä, että miksi Suomen liikenteessä ei ole joustavuutta, miksi toisille ei anneta tietä ja miksi aina löytyy kuskeja, jotka ovat kuin rallikilpailuissa. Niin, ja vähän on mietitty sitä, miten kätevää on, kun saa luvan kanssa kääntyä valoristeyksissä oikealle punaisenkin palaessa, silloin kun se muun liikenteen salliessa on turvallista. Sitä sääntöä voisi soveltaa Suomessakin… Ja bensakin on kallista. Ai niin, ja erääseen autohuoltopaikkaan voisin antaa risuja huonosta palvelusta ja aikataulun pitämättömyydestä yhdistettynä reiluun rahastukseen. Mutta se nyt ei ole yksinomaan suomalainen ongelma, eiköhän vastaavaa, ja isommassakin mittakaavassa, löydy joka puolelta maailmaa.

Kaikenkaikkiaan, erinomaisen onnistunut loma! Tämän voimin jaksaa hyvin vielä viimeisen rykäyksen maailmalla. Akut on ladattu, suhteita hoidettu, minun maailmassa kaikki hyvin.

Pikainen päivitys koto-Suomesta. Matka meni oikein sujuvasti. Ensimmäinen viikko on kulunut hujauksessa, kaksi vielä jäljellä. On ihanaa olla Suomessa, ja tavata sukulaisia ja kavereita! Ilma on ollut tyypillinen Suomen kesä, kylmä ja vähäluminen… vettä sen sijaan on tullut urakalla. No, jospa se tästä muuttuisi…

Tähän astinen kohokohta on tietysti ollut poikien yhteissynttärit. Täysiä kymppejä vietettiin eilen, kun yhdistettiin Miskan 7-vuotisjuhlat (oikea syntymäpäivä oli mennyt jo toukokuussa) Akin 13-vuotissyntymäpäiviin. Oli oikein mukavaa!

Kuvat löytyy täältä.

Keskiviikkona sitten tehtiin retki Grand Canyonille, sen eteläreunan kansallispuistoalueelle. Tarkoitus oli ollut lähteä tosi aikaisin aamulla, ajomatka sinne kun on n. 5 tuntia suuntaansa. Mutta kun jätettiin auton vuokraaminen viime tinkaan, koska ei etukäteen oikein tiedetty, mikä päivä siihen reissuun parhaiten sopii minun työohjelman puitteissa, ja koska ajateltiin, että kyllähän tämä kaupunki on hereillä ympäri vuorikauden, niin eipä sitten saatukaan autoa silloin, kun oltiin ajateltu. Autonvuokrauspiste meidän hotellissa kun sulkeutuikin viideltä iltaisin, ja Stripilläkin puoli seitsemältä, ja me oltiin vasta kahdeksan aikaan illalla yrittämässä hankkia autoa seuraavaksi aamuksi.

No, eihän se auttanut kuin odottaa aamuun ja olla odottamassa autonvuokrapisteen avaamista. Saatiin sitten vuokrattua Dodge Caliber, päivävuokra veroineen ja vakuutuksineen 65 taalaa. Bensoihin muuten meni sillä reissulla myös 65 taalaa, ja kansallispuiston pääsymaksu oli 25 taalaa, eli yhteensä tuon reissun hinnaksi (laskematta mukaan syömisiä, juomisia ja matkamuistoja) tuli 155 taalaa neljältä hengeltä. Oli ehdottomasti sen arvoista!

Niin, lähdettiin ajamaan hotellilta 8.30 aikaan, matkalla pysähdyttiin kerran Hooverin patoa ihmettelemässä ja kerran vessatauolla, ja juuri ennen Grand Canyonin kansallispuiston alkua syömässä. Perillä puistossa 450 kilometrin ajomatkan ja näiden pysähdysten jälkeen oltiin n. 14.30.

Puistossa oli tosi hyvin järjestetyt systeemit, oman auton sai laittaa parkkipaikalle, josta lähti ilmainen shuttle-bussi, joita kiersi noin varttitunnin välein kolmea eri reittiä ympäri puistoa pysähtyen eri näköalapaikoilla. Pysähdyspaikoilla pystyi jäämään kyydistä joko vain kuvia ottamaan ja hypätä sitten samasta paikkaa taas vartin päästä seuraavan bussin kyytiin, tai voi kävellä seuraavalle pysäkille. Lyhin pysäkkien väli oli puolisen kilometriä ja pisin melkein 5 kilsaa, joten jokainen sai soviteltua itselleen sopivia patikkapyrähdyksiä, jos halusi. Olisihan siellä voinut myös lähteä vaeltamaan kanjonin reunaa alaspäin, vaikka ihan pohjalle asti, polkuja pitkin, mutta me ei sellaista edes harkittu vähäisen ajan (ja kuuman kelin) takia, vaan pysyttiin siellä reunalla.

Maisemat ja mittasuhteet oli oikeasti ihan uskomattomat. Vaikka kuinka on lukenut ja nähnyt kuvia Grand Canyonista, niin ei sitä valtavuutta tajua ennen kuin sen oikeasti näkee. Olihan se vaikuttava näky! Välillä vähän pelottikin, kun suurin osa näköalapaikoista oli ihan luonnontilassa, eli aitaamattomia; polun reunoilta tai kalliokielekkeiltä olisi kai ainakin teoriassa voinut jalan livetessä kieriä vaikka ihan pohjalle asti. Vain kaikkein suosituimmilla (lue: helpoimmilla, amerikkalaisten suosimilla, joihin pääsi lähimmäs autoilla) näköalapaikoilla oli kaiteet turvallisuuden tuntua antamassa.

Luonto oli tosi läsnä, ilma puhdas ja raikas (vaikka olikin kuuma, mutta sellainen sopiva, n. 30 astetta, verrattuna Las Vegasin yli 40:een, ja sellainen suomalaisen oloinen tuuli, eikä hiustenkuivaajatyylinen niin kuin Vegasissa), näköalat huimat, ja siellä oli ihan hiljaista. Bongattiin siellä lintuja ja maaoravia ja joku aavikkoketun tapainen eläinkin.

Alueella oli myös muutama matkamuistomyymälä, majoituspaikkoja, ruokapaikkoja ja ruokakauppa, ja hinnat niissä olivat yllättävän kohtuulliset, esimerkiksi minun ruoka, Tuna salad sandwich with chicken tortilla soup, maksoi 5,50 taalaa, ja oli hyvää ja runsaasti. Oltiin puiston alueella vähän auringonlaskun yli, lähdettiin vasta yhdeksän aikaan ajamaan pois. Reilu kuusi tuntia siis viihdyttiin, ja enemmänkin olisi voinut olla, jos aikaa olisi ollut. Tosi käymisen arvoinen paikka!

Päivitys: Teksti on muokattu lopulliseen muotoonsa, ja kuvat (muutama uusikin) löytyy täältä. 

Menomatka meni hienosti muuten, paitsi että niitten vierekkäisten istumapaikkojen takia piti taistella vähän liikaa. Lentoyhtiön mukaan paikkoja ei voinut vaihtaa kentän lähtöselvityksessä, käskivät mennä postille vaihtamaan. Portilla sanoivat, että eivät voi vaihtaa, käskivät mennä koneeseen ja pyytää lentoemäntiä vaihtamaan. Lentoemännät käskivät vaan mennä vierekkäin istumaan, ja selittää tilanne niille, kenen paikoilla istuttiin. Arvatkaapa kahdesti, suostuivatko ne matkustajat sitten siihen… huoh… No, ei siitä sen enempää. Pääasia, että järjestyi lopulta… Lento Baltimoresta Las Vegasiin kesti 5 tuntia, pojat hienosti jaksoivat istua ja touhuta omiaan.

Mieliinpainuvin juttu Las Vegasin kesäkuusta oli, että siellä tosiaan on kuuma! Siis KUUMA! En ole koskaan tällaista lämpöä kokenut, enkä kovin monta kertaa välttämättä halua kokeakaan. Yli 40 astetta varjossa, aurinko porottaa kirkkaalta taivaalta, ja kuiva ilma tuntuu aivan erialiselta kuin sama lämpötila kosteassa ilmassa. Järkyttävää! Ja tämä tuuli! Voisi kuvitella, että kun tuuli on niin kova, että jaksaa napata rantatuoleja altaalla mukaansa, niin se sitten viilentäisikin. Mutta ei; tuuli on, jos mahdollista, vielä kuumempi kuin ilma. Tuuli tuntuu siltä, kuin puhaltaisi täysillä itseään isolla ja tehokkaalla hiustenkuivaajalla koko ajan joka puolelta. Iho kuivuu, silmät kuivuu, kaikki kuivuu, kun on tajuttoman kuuma ja sen lisäksi vielä tuulee täysillä. Olen aina sanonut, että minulle ei missään koskaan ole liian kuuma, niin paljon tykkään lämpimistä keleistä. No, tämä alkaa olla jo niillä rajoilla, pakko tunnustaa…

Kaupunki itsessään oli melko uskomaton. Pienempi, mitä olin kuvitellut, ainakin ne päähotellikatu, eli the Strip, ja varsinainen keskusta, Downtown ja sen Fremont Street. Pieni kaupunki, mikä kuvittelee itsensä isoksi. Ihan surrealistista! Ei sitä oikein voi kuvitella; ei tajua, jos ei näe. Keskellä ei-mitään on niin tekemällä tehty kaupunki täynnä mitä eriskummallisimpia kopiota kuuluisista paikoista ympäri maailmaa. Vähän niin kuin aikuisten Linnanmäki. Vilkkuvia neonvaloja. Kasinoita, kasinoita ja vielä vähän kasinoita. Tanssityttöjä ja vihkikappeleita.

Auringonvalossa tämä näyttää tosi kummalliselta, keinotekoiselta, vähän epäsiistiltä, lapselliselta ja vähän typerältäkin, mutta illalla kun tulee pimeä ja kaikki neonvalot sytytetään, täällä on itse asiassa osittain jopa komean näköistä. Valot pukee hyvin tätä seutua!

Liikkuminen Vegasissa ainakin Stripillä ja vanhassa keskustassa oli helppoa. Kävellen pääsi hyvin (jos jaksoi siinä kuumuudessa yhtään kävellä), jalankulkijoille oli varattu ihan hyvät jalkakäytävät. Muutamien hotellien välille oli myös tehty junasysteemit, millä pääsi nopeasti hotellista toiseen. Kaikkein paras liikkumistapa kuitenkin osoittautui olevan Deuce, eli kaksikerrosbussit, jotka kulkivat muutaman minuutin välein koko ajan Stripin eteläpäästä pohjoispäähän ja Downtowniin ja takaisin. Yksi matka olisi maksanut 2 taalaa, mutta 24 tunnin päiväpassilla sai ajella niin paljon kuin sielu sieti, ja se maksoi vain 5 taalaa. Tosi kätevää, niillä oli helppo liikkua, pysäkkejä oli tuhkatiheään, ja pojat tykkäsivät kovasti mennä yläkertaan eka riveille istumaan, sieltä oli hienot näkymät menosuuntaan.

Tosiaan, Stripin varrella on lähes kaikki isot hotellit, ja lisää rakennetaan koko ajan. Työmaita oli joka puolella. Jokainen Stripin hotelli on suunniteltu jotenkin erikoiseksi, huomiota herättäväksi, jonkun tietyn teeman mukaan. Niin, ja jokaisen sisällä on mielettömän isot kasinot. Ihan kyllästyttiin niihin uhkapelipaikkoihin, kun niiden läpi on pakko kävellä, että pääsee paikasta toiseen, mutta lapset eivät saa suurin piirtein edes pysähtyä niitten viereen. Pelaaminen kun on kielletty alle 21-vuotiailta, ja sitä vahditaan tarkasti.

Meidän hotelli, Monte Carlo, oli valtava, reilu 3000 huonetta. Meidän huone oli 20. kerroksessa, ja ikkuna oli Stripille päin, sieltä oli hienot näköalat. Hotellista löytyi monenmonta parempaa ravintolaa, sekä foodcourt, jossa oli useita pikaruokapaikkoja. Kasino oli totta kai, sen läpi piti joka kerta kävellä, kun halusi lähteä kaupungille kävelemään. Ja hotellissa oli myös ostospaikkoja, kauppoja, putiikkeja ja sen semmoista. Mutta se meidän hotelli oli ehkä vähiten kummallinen näistä Stripin hoteleista, mitkä käytiin katsomassa. Se oli siis melko tavallinen. Mutta uima-allasalue oli tosi kiva! Siellä oli monenlaista allasta (syvä allas, virtaava joki, aaltoallas, poreallas lasten allas) ja touhua joka makuun. Altaalla me kaikki viihdyttiin hyvin, ainoa ongelma oli se aurinko, heti eka päivän parissa tunnissa saatiin vähän liikaakin aurinkoa. Pitää muistaa laittaa reilusti aurinkorasvaa, meikäläinen ei tietenkään sitä muistanut, joten tuloksena on arat hartiat. Onneksi pojille hoksattiin laittaa, niin eivät palaneet, mutta eka päivän jälkeen Miska uikin t-paita päällä.

Me kierreltiin parina päivänä niitä muitakin Stripin hotelleja. Escalibur on tehty ritarilinna-teemalla, Luxor on tietysti Egypti-teemainen, ja sieltä löytyi mm. pyramidi, sfinksi ja obeliski. New York, New York -hotelli on tehty muistuttamaan kaimaansa, siluetti on tehty pilvenpiirtäjien näköiseksi ja ulkopuolella sitä kiertää hurja vuoristorata. Mandalay Bay on rantateemainen, siellä olisi ollut katseltavana mm. hairiutta, jossa menee lasitunneli ison haiakvaarion sisällä. Siellä ei kuitenkaan ehditty käydä. Sen sijaan lasitunnelissa eläimiä nähtiin MGM-hotellissa, jossa oli leijonia. Siinä hotellissa myös nähtiin yksi ex tempore tanssiesitys, jonka kasinobaarin baarimikot yhtäkkiä järkkäsivät, kun päättivät hypätä baaritiskille tanssimaan…

Bellagio on yksi seudun kalleimmista ja hienoimmista hotelleista, sen sisällä oli tosi kivan näköisiä kävelypaikkoja, kukkaistutuksia, maisemia, vanha maailmanpyörä, pätkä Route 66 –tietä ja vaikka mitä. Sen edustalla oli tosi upea musiikki-suihkulähde-esitys joka ilta vartin välein. Ceasar’s Palace –hotellissa oli tietysti vanhoja roomalaisia patsaita, suihkulähteitä, ja muuta teemaan sopivaa. Paris-hotelli oli ihan ranskalaisen kadun näköinen, ja sieltä löytyi niin Riemukaari kuin Eiffelin tornikin. Sen juurella käytiin yhtenä päivänä syömässä. On tästä se hyvä puoli ainakin, että nyt kun nähdään näitä kopioita oikeista turistinähtävyyksistä, pojille herää into nähdä se oikea versio. Aki halusi ehdottomasti päästä näkemään Eiffelin tornin, ja suunnitteli jo matkaa tädin luo Saksaan ja sieltä sitten Ranskan puolelle…

Mirage-hotellin edustalla oli aidon näköinen tulivuori, joka purkautui kerran tunnissa pimeän aikaan. Treasure Island -hotellin edustalla esitettiin iltaisin Merirosvot ja seireenit tanssi-musiikki-näytelmäesitys, se oli kyllä vähän enemmän suunniteltu aikuiseen ajatusmaailmaan (seireenit olivat niin vähäpukeisia, ja repliikit osa melko suorasukaisia), mutta kyllä se pojillekin upposi ihan täysillä. Circus Circus -hotelli oli tietysti sirkusteemainen, ja siellä esitettiin puolentunnin välein sirkusesityksiä, me nähtiin mahtava jonglöörausesitys. Venetian-hotellissa oli ulkopuolella kanaalit ja gondolit Venetsian tyyliin. Nähtiin me monta muutakin hotellia, mutta nuo nyt olivat ne, jotka parhaiten mieliinjäivät. Ihan jännää niitä oli kierrellä, joskin kävelymatkaa tuli kovasti, kun hotellit on niin isoja. Ja niihin kasinoihin ja niiden kilinään ja mekkalan ihan kyllästyttiin!

Päivät kuluivat tosi nopeasti. Minä menin konferenssiin esityksiä kuuntelemaan aamusella, ja loppuperhe sitten vietti aikaansa lähinnä uima-altaalla päivät. Tykkäsivät kaikki altaalla olosta tosi paljon, vaikka kuuma olikin. Siksi piti olla paljon vedessä. Minäkin kyllä joka päivä ehdin lounastauoilla käydä altaalla niitten kanssa vähän pulahtelemassa. Kivaa, että konferenssi ja majoitus on samassa hotellissa!

Iltaisin sitten kierreltiin kaupunkia ja käytiin syömässä. Pojat (ja me aikuisetkin) oltiin joka ilta tosi väsyneitä, kuumuus ja vesileikit verottaa, mutta jaksettiin loppuviikosta kuitenkin sitten valvoakin, että nähtiin muutama niitä pimeässä esitettyjä näytöksiä kaupungilla. Enemmän keskityttiin tällä reissulla vesileikkeihin ja nähtävyyksien katseluun. Shoppailut jäi vähille. Tietysti pakolliset turistikamat piti saada, eli jääkaappimagneetit, joita kerätään joka paikasta, jossa käydään, ja Hard Rock Cafesta sekä Planet Hollywoodista Mikalle t-paidat ja tuopit. M&M World -kaupassa pojat viihtyivät hyvin, ja siellä saatiin nähdä kiva 3D-elokuva. Yksi täysi päivä tästä reissusta käytettiin Grand Canyonin ihmettelyyn, mutta siitä kirjoitan ihan oman juttunsa.

Käytiin viime viikon lopulla heti useammassa osavaltiossa.

 Eka päivänä ajettiin pohjoiseen, Marylandista 
 Pennsylvaniaan, pääkohteina Lancasterin kaupungin 
 kupeessa oleva "Plain people"-yhteisöjen asuttama
 alue sekä Philadelphian kaupunki. Sitten ajettiin ihan
 osavaltioiden keräämisen takia hieman ylimääräistä
 itään; New Jerseyn ja Delawaren kulmien kautta
 takaisin Marylandiin. Suurinpiirtein 600 km ajettiin
 sen päivän aikana.

Seuraavana päivänä sitten istahdettiin taas autoon ja startattiin etelään päin, mentiin DC:n kautta Virginiaan määränpäänä Mt. Vernon. Sieltä sitten ajettiin taas DC:n kautta takaisin koti-Marylandiin. Parisataa kilometriä tuli siitä keikasta. Nämä reissut suunniteltiin tällä lailla siksi, että Hanna, joka oli meillä vieraana, kilpailee ystävänsä kanssa, kumpi on käynyt useammassa maassa, ja USA:n osavaltiot lasketaan omiksi maikseen.

1. päivä:

Pennsylvaniaan muutti Euroopasta, lähinnä Sveitsinsaksan alueelta, uskonvainojen takia 1700-luvulla paljon mennoniitteja ja amisheja osavaltion uskonnonvapauslakien houkuttamina. Nämä uskontokunnat eroavat "tavis"-ihmisistä niin paljon, varsinkin nykyään, että vaikka periaatteessa varsinkin Amish’it yrittävät lähinnä elää vain rauhassa muilta ihmisiltä, heistä on tullut varsinainen turistirysä Lancasterin alueella.

Näkyvänä erona tavalliseen maaseutuun tällä alueella huomasi suuret maatilat, joissa oli isot kaasusäiliöt navetan ja talon kupeessa. He kun eivät käytä sähköä, mutta maatalouteen jostakin on energiaa saatava, ja he ovat sitten ottaneet kompromissina kaasun käyttöön. Talot ja pihat olivat tosi siistejä ja hyvin hoidettuja, ja autotallissa tai muussa ulkorakennuksessa oli auton tilalta hevoskärryt. Niityillä näkyi paljon lehmiä, hevosia, muuleja ja vuohia, ja pihoilla juoksenteli kanoja ihan vapaana.

 

Ihmiset käyttivät tummia yksivärisiä vaatteita, ja yksi tuntomerkki, mistä erotti, mihin uskontokuntaan talon asukkaat kuuluivat, olikin pyykkinaru. Tosi monessa talossa oli pyykkiä kuivumassa pihalla tai terassilla, vaatteiden väreistä sitten voi päätellä, kuuluivatko asukkaat amish- vai mennoniittiyhteisöön. Naisilla (ja tytöillä) oli huivi tai hilkka päässä ja miehillä (ja pojilla) olkihattu, olivatpa nämä sitten kaupunkiasioilla tai pellolla. Miehillä oli parta, mutta ei viiksiä.

 

Kulkuvälineinä näytti olevan sekä potkulauta että hevoskärryt. Hevoset olivat komeita ja hyvin hoidetun näköisiä, ja osasivat yllättävän hyvin luovia autoliikenteen seassa, odottaa liikennevaloissa ja niin poispäin. Yksi iso yllätys oli se, että tämän "Plain people" -kansan ja muiden ihmisten talot olivat ihan rinnatusten. Jotenkin oltiin esitteistä ymmärretty, että alueella ei olisi valtaväestöä juurikaan, mutta olihan siellä, ihan rintarinnan ja vuoronperään oli taloja, joihin meni sähkölangat ja niitä, joihin ei mennyt.

 

Maaseudun pikkuteillä ajeleminen ja tilojen ja talojen katseleminen oli sillä seudulla tosi kivaa. Maisemat olivat tosi kauniit! Käytiin sitten myös kahdessa pikkukaupungissa. Bird-in-hand’ssa käytiin Farmer’s Market’illa ja Intercourse’ssa käytiin kävelemässä kaupungilla pääkadulla, ja  Kitchen Kettle Villagessa, jossa sattui olemaan juuri menossa raparperifestivaalit, ja saatiin nähdä "torvipoikien" musisointia ja hillojen ja pikkelssien tekoa.

 

Ja niin, Plain people -yhteisöt ovat erittäin tunnettuja käsitöistään, erityisesti laadukkaista ja taidokkaista puu- ja tilkkutöistä. Niitä sitten oli eräänkin kaupan edessä myynnissä. Tässä vielä kuvat minusta erityisen kauniita tilkkupeitosta, ja maisemasta siitä kaupan vierestä.

 

Philadelpiaan saavuttiin iltasella, pikaisesti sitä katsastettiin, ehkä reilun tunnin verran vietettiin siellä aikaa. Kaupungista jäi oikein hyvä mielikuva, täytyy varmaan mennä jonakin viikonloppuna käväisemään ihan koko päivä vain siellä. Oli kivan näköistä, vilkasta ja eläväistä menoa.

 

Kotimatkalla piipahdettiin vielä ihan pikaisesti Baltimoren keskusta katsastamassa. Siellä oli jotkut juhlaviikot meneillään, ja nähtiin komeat ilotulitukset taivaalla. Täällä ei paukutteluissa rahoja säästellä!

Pojat muuten kirjoittivat omissa blogeissaan tästä reissusta jo viikonloppuna, sieltä voi käydä halutessaan kurkkaamassa lisäkuvia ja eri näkökulmia asioihin. Pitää vielä tähän loppuun laittaa kuva lelusta, millä pojat saivat leikkiä ravintolassa ruokaa odottaessaan. Tuli ihan muistoja omasta lapsuudesta mieleen.

2. päivä:

Aamulla tosiaan ajeltiin ensin College Park’iin, että Hanna sai vilauksen yliopistokampuksesta ja minun työpaikasta, ja jatkettiin samantien matkaa Washington DC:n keskustan läpi, ja Potomac-joen yli Virginian puolelle. Pentagon pongattiin siinä matkan varrella myös.

Pääkohteena oli Mount Vernon, George Washingtonin eli USA:n ensimmäisen presidentin, koti. Mt. Vernon oli ihan kunnon kartano, isot tilukset ja todella komeat jokimaisemat. Tuossa perhepotretissa Hanna tuuraa hetken minua.

  

Itse talon sisälle ei menty, koska sinne oli menossa muutama muukin ihminen, jonotus olisi kestänyt pitkälti toista tuntia. Ulkoa päin sitten kierrettiin talo katselemassa, ja ulkorakennuksiin pääsi näkemään sisällekin, samoin kuin laiturille ja kotieläinpihaan. George Washingtonin hautakammio oli taas niin kansoitettu, että se jäi vähän kauempaa katsotuksi. Komea paikka, kaikenkaikkiaan! Niin, ja metsämansikoitakin kasvoi polun varrella, herkullisen näköisiä!

  

  

        

Sunnuntaina lähdettiin aikaisin aamulla liikenteeseen, tarkoituksena oli osallistua kerran vuodessa pidettävään tapahtumaan, Bay Bridge Walk’iin. Siinä siis ylitettäisiin kävellen Chesapeaken lahden itä- ja länsirannat yhdistävä, Annapoliksen kupeesta Kent Islandille menevä, melkein 7 kilometriä pitkä silta, Bay Bridge. Maisemat sillalta ovat hienot, ollaan ajettu autolla muutama kerta siitä läpi, ja olisi kiva ollut kävellen ihan rauhassa nauttia näkymistä. Mutta ei, kun päästiin lähtöpaikalle, saatiin kuulla, että tämän vuoden kävely oli peruttu, koska tuuli sillalla oli liian kova. Nyt se sitten jää kokematta kokonaan, seuraava kävely on vasta ensi vuoden toukokuussa. Harmi!

No, sitten otettiin käyttöön suunnitelma B, eli ajettiin Washingtoniin. Ykköskohteena oli Ilmailu- ja avaruusmuseo. Siellä hurahti useampi tunti ihan huomaamatta. Täytyy sanoa, että kyllä nämä ameriikanmaan museot ovat onnistuneet ottamaan lapset tosi hyvin huomioon. Joka nurkalla on jotain tehtävää ja itse kokeiltavaa, missä lapset viihtyvät kovasti. Erityisen vaikuttunut olin Forces of Flight -demonstraatiosta, joka oli lapsille tarkoitettu luento konkreettisine esimerkkeineen ja selityksineen siitä, miksi lentokoneet sun muut värkit yleensä pysyy ilmassa. Ekan kerran minäkin tajusin sen asian, kun se tarpeeksi yksinkertaisesti esitettiiin!

Toki nähtiin myös paljon eri härveleitä, raketteja, satelliitteja, lentokoneita, kuumailmapalloja, ja opittiin asioita planeetoista ja universumista ja sen sellaisesta. Tässä muutamia kuvia eri värkeistä.

  

 

Ylhäällä: Hubble-satelliitin pienoismalli, ja Miska sekä Wrightin veljesten lentolaite.

 

Minua kiinnosti erityisesti matkustajalentoihin liittyvät asiat, monta mielenkiintoista juttua kaupallisista lentoyhtiöistä sain siellä lukea. Tässä pari kuvaa, jotka kiinnittivät huomiota. Ensimmäinen sen takia, että aina ihmiset ihmettelee sitä mystistä syytä, miksi lentokoneeseen myydään niin monen eri hintaisia istumapaikkoja, vaikka palvelu itsessään, eli paikasta A paikkaan B kuljettaminen, on sama.

Vieressä oleva kuva pakkasi huvittamaan. Ehkä ihan ensimmäiseksi ei tulisi mieleen soittaa SASsille, jos ajatus olisi lähteä Afrikan safarille! Tämä mainos oli parinkymmenen vuoden takaa, tai vieläkin kauempaa.

 

Museosta käveltiin autolle, Capitolin ohi. Pakko ottaa kunnon turistikuva…

 

Lopuksi vielä ajettiin Union Station’ille. Oltiin kuultu, että siellä kannattaa käydä katselemassa. Olihan se kyllä komea, näin niinkuin rautatie- ja metroasemaksi. Hieno vanha rakennus, jossa oli sisällä aseman ja lipunmyynnin lisäksi paljon kauppoja ja ravintoloita.

 

Ikinä minua muuten ei lakkaa hämmästyttämästä Washington DC:n asutus. Siis vajaan kilometrin päässä Capitolista (eli ihan ydinkeskustasta) seutu on ihan omakotimaista, vehreitä pihoja, varjoisia puistoja, kivoja vanhoja taloja, tai sitten ränsistyneitä hökkeleitä ja roskaisia katuja, riippuen mihin ilmansuuntaan Capitolista lähtee. Jotenkin luulisi, että näkyisi selkeämmin ja laajemmalle, että ollaan yhden maailman mahtivaltion pääkaupungin ytimessä. Mutta ei. Ehkä se on hyväkin asia, en tiedä, mutta ihmetyttää se silti, joka kerta.

Kuohuksissani olin ajatellut kirjoittaa vielä pitemmän ja yksityiskohtaisemman raportin kamalasta kevätmyrskystä, joka viivästytti reissusta kotiin pääsyä kohtuuttomasti. Nyt yhden yön hyvin nukuttuani ja arkeen palattuani huomaan, että vaikeudet olivat kuitenkin onneksi suurelta osin omassa päässäni ja väsymyksen ja turhautumisen aiheuttamia. Loppujen lopuksi iso osa asioista sujui varsin jouhevasti vaikeasta tilanteesta huolimatta. Eihän sille myrskylle kukaan mitään voinut. Ja lopputulos on se tärkein, eli minä olen turvallisesti kotona, ja matkalaukutkin (ja niiden sisältö) ovat tallessa. Tässä siis matkan viimeisen etapin sujuminen enää vain pääpiirteittäin. (Juu, tiedän, että tämäkin on pitkä, olkaa siis iloisia, että en kirjoittanut niin yksityiskohtaisesti, kuin ensin aioin!)

Jouduttiin tunnin verran ennen New Yorkiin laskeutumista kiertelemään siinä ympäristöstä, koska sääolot olivat melkoisen kehnot ja kentälle ei voinut päästää normaalia määrää koneita yhtä aikaa. Laskeuduttiin siis noin viiden aikaan sunnuntai-iltapäivällä. Kapteeni kuulutti, että yli 100 jatkolentoa on peruttu, ja jokaisen jatkomatkustajan on syytä käydä tarkistamassa oman lentonsa tilanne tulopalvelussa.

Minulle kerrottiin tulopalvelussa, että minun lentoni on lähdössä normaalin aikataulun mukaisesti, klo 20.10. ja siitä tyytyväisenä kiikutin matkalaukkuni tullin läpi jatkomatkustajien hihnalle. Rauhassa siirryin jatkolennon terminaaliin, kävin vähän kaupassa siellä ja menin loungeen kuluttamaan aikaa, siellä kirjoitin iloisella mielellä tuon edellisen postauksen.

No, annas olla, kun siirryin portille toista tuntia myöhemmin, saankin kuulla, että minunkin lento on nyt peruttu. Kiirehdin takaisin loungeen kysymään muita mahdollisia lentoja, mutta lounge-emännät sanovat, että ensimmäiset vaihtoehdot ovat seuraavana päivänä, ja että alueen hotellit ovat täynnä. Ajattelin, että voisin lähteä junalla tai bussilla, ja he etsivät minulle aikataulut näihin, viimeinen Greyhoundin bussi lähtisi klo 22 Baltimoreen, ja voisin ehtiä siihen, jos lähtisin heti. Ongelmana oli vain se, että matkalaukkuni olivat siellä jossain, menossa koneeseen, joka oli peruttu.

Minua neuvottiin menemään matkatavaraetsintä-virkailijoiden luokse, ja siellä oli se tämän reissun ikävin paikka. Virkailijoita ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ihmisten huoli laukuistaan, eivätkä he olleet valmiit tekemään juurikaan mitään niiden löytymiseksi. Yhteen paikkaan yrittivät soittaa, mutta kun sieltä ei vastattu, ilmoittivat, että muuta eivät voi tehdä. Vain niille asiakkaille, joista oli tiedostossa jo selkeä ilmoitus, että laukku oli jäänyt jollekin tietylle asemalle matkan varrella, he suostuivat tekemään mitään, eli käytännössä ottamaan ylös toimitusosoitteen, mihin laukku sitten sen saavuttua vietäisiin. Muille totesivat vain, että eivät tee mitään, ja että meidän pitäisi vain itse etsiskellä laukkujamme eri matkatavarahihnoilta.

Minä sitten jonkun ajan päästä löysinkin toisen matkatavarani, pahvilaatikon, eräältä hihnalta, jossa se oli maannut tuntemattoman ajan odottamassa, kuka sen noutaa. Mutta varsinaista matkalaukkuani, jossa kaikki tärkeimmät tavarani olivat, ei sieltä löytynyt. En tiennyt, mihin aikaan lennon peruutus oli saatu tietoon, enkä osannut sille kyseiselle hihnalle tulla laukkua etsimään ennen kuin pitkän ajan päästä, kierrettyäni loungen ja matkatavaraetsintä-virkailijoiden kautta parin terminaalin kaikki matkatavarapisteet. Siksi minua hirvitti, että jospa ne tavarat olivat tulleet sille hihnalle jo ties kuinka kauan aikaa sitten tahansa, ja joku muu olisi päättänyt ottaa minunkin laukkuni sieltä vartioimattomalta hihnalta itselleen ja kävellä niine hyvineen ulos. Se kun olisi ollut siellä ihan mahdollista.

Pyysin virkailijaa tekemään ilmoituksen toisesta laukustani, kadonneesta matkatavarasta, jotta voisin sen laatikkoni kanssa lähteä bussiin ja ehtisin vielä samana yönä kotiin. Virkailija vain katsoi minua kuin halpaa makkaraa, ja totesi, että ei väliasemilla voi tehdä ilmoitusta jälkeenjääneestä matkatavarasta, ainoastaan pääteasemalla voi sen tehdä. Ja minun pääteasemani on Washington, joten minun on mentävä Washingtonin lentokentälle, jos haluan ilmoittaa kadonneesta laukusta. Minä sanoin, ja muut matkustajat minun vieressäni toivat julki olevansa samaa mieltä kanssani, että kyllä New York nyt on minun määränpääni, koska minulla ei ole mitään lentoa tästä eteenpäin, enkä minä mitenkään pääse nyt Washingtoniin sitä katoamisilmoitusta tekemään. Virkailija kuitenkin totesi ilmoituksen tekemisen olevan mahdotonta, ja sanoi, että ei minulla ole muuta vaihtoehtoa, kuin odottaa, että laukku jostain ilmaantuu, tai sitten lähteä bussille ilman sitä laukkua, jolloin se sitten mahdollisesti makaa jossain hihnalla siihen asti, että kuka tahansa halukas sen sieltä noukkii. Sitä kun ei kertakaikkiaan voi ilmoittaa kadonneeksi täällä, jolloin he virkailijat eivät sitä hihnalta talteen poimi.

No, lopulta, puoli kymmenen pintaan, sain kuin sainkin sen toisenkin laukkuni; edelleen olin kierrellyt niitä matkatavarahihnoja ja käynyt välillä virkailijoilta kysymässä, onko mitään tietoa, mihin loput laukut peruutetuista koneista voisivat tulla. Sitten yhtäkkiä, erään hihnan ohi kävellessäni, näin kuinka minun laukkuni tipahti siihen. Voi sitä ilon päivää!

Tässä vaiheessa oli kuitenkin selvää, että en enää ehdi siihen viimeiseen bussiin. Lähdin tavaroineni toiseen terminaaliin jonottamaan lipputiskille, jotta saisin selville, mitä vaihtoehtoja minulla nyt on. Kun lopulta pääsin lippuvirkailijan luokse, hän tutki tilannetta, ja totesi, että paras vaihtoehto on yrittää lähteä seuraavana aamuna LaGuardian kentältä Baltimoreen, se lento voisi oikeasti toteutua todennäköisemmin kuin mikään JFK:lta Washingtoniin.

Koska olin lentänyt AA:N lennolla Euroopasta, virkailija sanoi voivansa tehdä poikkeuksen ja antaa hotellikupongin, jolla saisin huoneen lentokentän lähellä olevasta Ramadasta, jos siellä olisi tilaa. Tähän tulisi oikeasti kuvaus pitkistä jonoista ja vaivalloisesta matkasta ja vesisateesta ja epävarmuudesta ja epämukavuudesta ja nälästä ja väsystä ja äärimmäisen huonosta hotelliyöstä ja armottoman aikaisesta aamuherätyksestä ja niin poispäin, mutta tyydyn nyt vain sanomaan, että loppujen lopuksi sain pääni tyynyyn muutamaksi tunniksi sinä yönä, ja aamulla klo 4.45 pääsin lähtemään taksilla LaGuardian kentälle.

Siellä taas aika kului iloisesti jonottaen muiden edellisestä päivästä asti odottaneiden matkustajien kanssa ensin lähtöselvitykseen, sitten turvatarkastukseen (jossa tietysti minut valittiin erityistarkastukseen), ja portille. Viime hetkeen saakka oli epäselvää, pääsisikö koneemme lähtemään, suurin osa koneista oli kuitenkin peruttu, mutta lopulta klo 8.30 meidät pyydettiin portilta vesisateisen pihan kautta koneeseen. Koneen portailla seisoessamme kävi kuitenkin ilmi,että se kyseinen kone olikin menossa ihan eri paikkaan. Kun lentoemäntä kuuli meidän haluavan mennä Baltimoreen, hän komensi meidät takaisin kentälle tuuleen ja vesisateeseen odottamaan. Lopulta sitten pienoisten selvittelyiden jälkeen se oikea konekin löytyi, käveltiin sitten siinä myrskyssä kenttää pitkin seuraavan portin lähelle, olivat laittaneet sen meidän koneen väärään paikkaan…

Lopulta siis päästiin kuitenkin ilmaan. Lento oli tosi pelottava, kone keikkui kovan myrskytuulen takia miten sattuu, ja välillä tipahti ison matkaa alaspäin ja vaappui ja huojui ja natisi. Mutta niin vain perille päästiin, Mika oli vastassa ja laukutkin tulivat. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kotona olin sitten puolisen vuorokautta myöhässä, vähän ennen yhtätoista maanantai-aamupäivällä. 30 tuntia oli kulunut aikaa siitä, kun olin tullut Helsingin kentälle ja kuvitellut olevani samana iltana kotona.

Perjantaiaamuna lähdettiin sitten ajamaan Bataviasta kohti New Yorkia, matkaa n. 500 kilometriä.

 

Melkoisen suoraan ajeltiin, ei edes paljoa pysähdelty, ja perillä oltiin neljän jälkeen. Meillä oli hotelli New Jerseyn osavaltion puolella, Newarkissa, koska Manhattanin hotellit on niin suolaisen hintaisia, että ei niihin oikein ole varaa. Majoituttiin Comfort Suites –hotellissa, voin suositella muillekin, hinta oli edullinen, ja siihen kuului hyvä aamupala ja nettiyhteys. Ja isot huoneet, meillä oli kaksi parisänkyä ja vuodesohva ja hyvin mahduttiin. Ja hotelli on mailin päässä Newarkin rautatieasemasta, josta pääsee junalla vajaassa puolessa tunnissa Manhattanille edullisesti, puolellatoista taalalla.

Silloin perjantai-iltana ajettiin Liberty State Park -puistoon, mistä oli hyvät näkymät New Jerseyn puolelta Manhattanille, ja Vapauden patsaan selkäpuolelle. Siellä ihmeteltiin aikamme pilvenpiirtäjiä. 

Seuraavana aamuna sitten lähdettiin kothi Manhattania. Ensin taksilla juna-asemalle, sitten junalla Manhattanille, World Trade Center -asemalle. Siinä hetki ihmeteltiin raunioita ja rakennustöitä, ja jatkettiin sitten matkaa metrolla. Mentiin Rockefeller Center’iin, jonka aukiolla lapset luistelivat luistinradalla, ihan niin kuin monessa elokuvassa ja sarjassa on näkynyt. Rockefeller Centerin huipulle mentiin ensin hissillä 67. kerrokseen ja siitä sitten vielä liukuportaita ja tavallisia portaita ylös, niin että lopulta oltiin 70. kerroksessa, katolla. Sieltä oli tosi erinomaiset näkymät yli Manhattanin, ja varsinkin Central Park ja Empire State Building näkyivät hienosti. Tuulihan siellä tietty kovasti ja vähän oli kylmä taas, mutta eipä se haitannut, melko pitkään siellä viivyttiin.

Sitten käveltiin Times Squarelle päin, matkalla ostettiin yhdestä kadunkulmasta hodarit niin kuin siinä kaupungissa vissiin kuuluu tehdä. Kaiken kaikkiaan koko kaupungissa ihmisiä ja liikennettä oli paljon vähemmän mitä oltiin odotettu, varmaankin pääsiäispyhillä oli osuutta asiaan. Ihan suht rauhallista oli mennä. Times Squarella sitten kierreltiin ja ihmeteltiin, pisimmän aikaa oltiin M&M World -kaupassa. Se oli ihan hauska paikka.  

Siitä sitten pikkuhiljaa ajettiin metrolla ihan saaren etelänokkaan. Tai no, metrolla ei päästy ihan perille asti, vaikka periaatteessa olisi pitänyt, vaan yhdellä pysäkillä piti mennä pois metrosta ja vaihtaa bussikyytiin. Ei sitä ensin tajuttu, kun metrossa siitä kuulutettiin, mutta onneksi ystävälliset kanssamatkustajat meitä valistivat, ja niinpä palattiin takaisin yksi metropysäkin väli ja päästiin oikeaan bussiin.

Eteläkärjessä lähdettiin ilmaisella lautalla Manhattanilta Staten Island’ille ja tultiin saman tien takaisin, se lautta menee siitä Vapauden patsaan edestä, joten monet turistit reissaa sitä väliä saadakseen kuvia patsaasta, ja niin mekin. Kun oltiin palattu Manhattanille, mentiin bussilla vähän keskemmäs kaupunkia ja käveltiin hetkinen, käytiin syömässä ja sitten lähdettiinkin junalla takaisin hotellille.

 

Sunnuntaiaamuna sitten päätettiin uskaltautua autolla Manhattanille, kun ei siellä niin paljon sitä liikennettä ollutkaan. Mika kyllä ajeli siellä ihan kuin olisi aina siellä sompaillut. GPS-laite ei muuten toimi siellä pilvenpiirtäjien keskellä… Saatiin auto ilmaiseen kadunvarsiparkkiin ihan Times Squarelle aivan helposti. Wau!

Kierreltiin ja ihmeteltiin vielä jonkun verran, ja käytiin tietty Hard Rock Cafessa ja Planet Hollywoodissa. Lounaan jälkeen sitten oli aika lähteä JFK:n lentokentälle päin. Minä ja Olli jäätiin sinne, ja lennettiin sitten illemmalla Finskillä Suomeen, meille annettiin bisnesluokan penkit, eli päästiin ihan makuuasentoon sitten yöksi, ja matka meni nopeasti ja mukavasti. Mika ja pojat sitten lähtivät ajamaan Marylandia päin, seitsemän aikoihin olivat perillä, sekin matka oli kuulemma mennyt kivuttomasti poikien katsellessa DVD-elokuvia.

Kaiken kaikkiaan ihan kiva reissu, ja vaikka olikin tosi paljon ajamista pitkien välimatkojen takia, se ei sitten loppujen lopuksi haitannut yhtään. Oli kiva nähdä vähän poikkileikkausta osasta maata, ja useammasta osavaltiosta. New Yorkissa, tai tarkemmin sanottuna Manhattanilla, pitää varmaan vielä käväistä toisenkin kerran, nyt jäi vielä paljon näkemättä, eikä se sitten niin stressaava paikka ollutkaan, mitä olin etukäteen vähän pelännyt. Vaikka onhan se melko hassua, miksi kaikkien ihmisten ja talojen pitää pakkautua yhdelle pienelle saarelle, kun kuitenkin maassa on tilaa yllin kyllin, jos vain vähän hajaantuisi. Ei minusta manhattanilaista tulisi kyllä koskaan.

Kyllä siellä paljon vettä virtaa, ja onneksi oli toppavaatteet mukana, oli äärimmäisen kylmä ilma!

Aamulla hotelliaamiaisen jälkeen lähdettiin ajamaan reilun tunnin matka Bataviasta Niagaralle. Yöllä oli tullut useampi sentti lunta, ja pakkasta oli muutama aste, tuuli vielä kylmensi ilmaa entisestään. Tässä kuva aamulla autoon mennessä, ja reitti.

 

Tosiaan, Niagara-joessa menee USAn ja Kanadan raja, ja putousten molemmin puolin on kaupungit kummassakin maassa, ja kummankin kaupungin nimi, yllätys yllätys, on Niagara Falls. Me siis suunnattiin ensin siihen USAn puoleiseen kaupunkiin.

Perillä suunnattiin Visitor Center’iin hakemaan kartta ja esitteitä, ja kysyttiin, mitkä paikat on auki, ja mitä kannattaisi käydä katsomassa. Nyt kun oli vielä talvikausi menossa, niin esimerkiksi laiva-ajeluja putousten alla ei järjestetty ollenkaan. 

Kierrettiin sitten niitä putouksia ihastelemassa alta ja päältä ja sivusta. Käytiin mm. näköalapaikalla, joka oli rakennettu Niagarajoen päälle, ja Cave of the Winds –paikassa, joka oli Goat Islandilla putousten alapuolella. Ja tietysti matkamuistomyymälässä, mistä tarttui mukaan vaikka mitä tavaraa, sekä Hard Rock Cafe’ssa, joita sitten olikin molemmilla puolilla rajaa, ja Mikalle tietty kummastakin piti löytää t-paita ja Hurricane-lasi, kun se niitä keräilee.

Jonkun tunnin päästä sitten päätettiin mennä Kanadan puolelle, kun oltiin luettu, että siellä on paremmat näköalat putouksille. Rajan ylitys sujui mutkattomasti, ensin USAn puolella tullimies kurkkasi autoon pikaisesti ja antoi luvan jatkaa matkaa, ja sitten Kanadan puolella tullimies kyseli, missä asutaan ja mitä aiotaan Kanadan puolella tehdä ja kauanko viivytään, ja tarkisti passit. Sitten piti ajaa tullin eteen parkkiin ja käydä ottamassa Kanadan leimat passeihin, ja sitten oltiinkin uudessa maassa. Varsinkin Miskalle oli tosi jännää ajatus, että vaihdettiin maata yhtäkkiä yllättäen.  

Käytiin Planet Hollywoodissa syömässä, ja sitten sinne putouksille. Ja aivan totta, kyllähän ne paljon paremmin siltä puolelta näkyivät. Oltiin siellä sen aikaa kuin tarjettiin, hirmuisen kauaa ei voinut olla, kun oli kylmä, ja kova tuuli, ja satoi sellaista jäävettä, joka mm. haittasi kovasti kuvaamista, kun linssiä piti kuivatella ja sulatella tiuhaan tahtiin.

 

Kanadan puolella ei sitten juuri muuta tehtykään. Niin no, vähän matkamuistoja sitten ostettiin tietty. Mutta sitten palattiin USAn puolelle, tullista selvittiin vielä nopeampaa kuin mennessä, ja ajettiin takaisin hotellille. Koko päivä siihen meni, mutta ehdittiin nähdä kaikki, mitä siellä oli putousten suhteen nähtävillä. Tietenkin, jos kauemmin aikaa siellä viettäisi, voisi käydä vaikka kasinoissa ja museoissa ja sen semmoisissa, ja kesäaikaan siellä laivaristeilyllä.

Kaiken kaikkiaan ihan mahtavathan ne putoukset oli, isot ja massiiviset. Ihan kiva, että ne on nyt nähty!

Eilen aamulla lähdettiin ajelemaan pohjoiseen päin, matkaa oli edessä sille päivälle noin 350 mailia, eli n. 565 kilsaa. Varttia vaille kymmenen lähdettiin, ja illalla puoli kahdeksan aikaan oltiin perillä. Reitti, mikä (suurinpiirtein)  ajettiin löytyy täältä.

Ajomatka meni hyvin, kerran pysähdyttiin syömään, kerran jälkkärille ja kerran vessaan. Muuten vaan posotettiin menemään. Laitettiin navigaattori ohjaamaan meidät alkupuolen matkasta lyhintä reittiä pitkin, näin vältettiin isoimmat moottoritiet ja nähtiin semmoisia pikkuteitä ja -kujia, mitä ei muuten varamsti tulisi nähtyä. Täytyy todeta, että kyllä tämä ameriikan ihmemaa on täynnä maaseutua, peltoa,  hevosia lehmiä ja vuohia.   Yhden vuorentapaisenkin yli mentiin, niin korkealla, että oltiin pilvissä. Tai usvaa kai se ennemminkin oli, mutta pilviltä tuntui. Ja tultiin serpentiinimutkia alaspäin. 

Pojat jaksoivat hienosti istua, vaikka kyselivätkin yhtenään, että koska ollaan perillä. Katselivat DVD:tä ja lukivat Aku Ankkoja, enimmäkseen. Majoitutaan Bataviassa, noin tunnin matkan päässä Niagaran putouksilta, jonne on tarkoitus lähteä tänään, kunhan muutkin heräilevät ja saadaan aamupala syötyä. Siellä ollaan koko päivä, ja tullaan sitten taas yöksi tänne samaan hotelliin.

Niin, joo, täällä sataa lunta! Ja lämpötila on himpun verran pakkasen puolella. Täytyy laittaa talvikamppeet päälle, kun lähdetään sinne putouksille, sen verran hyytävältä tuntui. 

Hyvää kiirastorstaita kaikille!

Lauantaina startattiin aamusella etelää kohti. Ensin ajeltiin reilu tunti Washington DC:n halki Potomac-joen toiselle puolelle, Virginian osavaltioon, ja siellä sitten seurattiin vähän matkaa jokea ylävirtaan, kaverit olivat kertoneet, että kannattaa käydä siellä vesiputouksia katsomassa. Putousten nimi on Great Falls, ja ihanhan ne oli komeat. Vaikka kyllä Kiutaköngäs peittoaa tämän mennen tullen. Vitosen maksoi, että pääsi ne katsomaan, täällä kyllä osataan rahastaa…

Siitä sitten jatkettiin matkaa edelleen etelään, iltapäivällä saavuttiin Front Royaliin, joka on Skyline Drive -ajoreitin pohjoinen aloituspiste. Siellä pysähdyttiin turisti-infossa hankkimassa esitteitä ja karttoja, ja käytiin iltapäiväkahvilla sekä käveltiin vähän kaupungilla. Oikein kivannäköinen pikkupaikka oli. Ja pääkadun varrella puut oli komeassa kukassa!

Neljän aikaan sitten ajettiin Skyline Drive’n portille. 15 taalaa maksettuamme päästiin portin ohi ja alettiin nousemaan vuorille. Tämä ajoreitti kulkee Appalakkien vuoristossa Blue Ridge Mountain’in huipulla, Shenandoah luonnonpuistossa. Sen pituus on 105 mailia (= n. 170 km), ja maksiminopeus on 35 mph, eli ilman pysähdyksiä sen voisi ajaa kolmessa tunnissa, meillä meni reilu neljä tuntia. Maisemat oli hienot, tie kulkee suurimman osan aikaa n. 800-1000 metrin korkeudessa vuorenhuipulla, niin että vuoron perän näkee kummallekin puolelle alas laaksoon. Korkein kohta on 3680 jalan, eli noin 1120 metrin korkeudessa. Näköalapaikkoja on matkan varrella 75 kappaletta, tosi tiheään siis. Ja eläimiin siellä voi törmätä, me nähtiin kymmeniä valkohäntäpeuroja ja muutama tunnistamaton lintu ajon aikana.

 

Ehti tulla jo pimeä, kun viimein ajettiin reitin eteläpäästä pois. Sitten vaan kiireen vilkkaa iltapalan kautta hotellille ja nukkumaan. Aamulla sitten suunnattiin reissun pääkohteeseen, eli Lurayn tippukiviluolille. Ne oli mahtavat! Jotenkin on niin käsittämätöntä, että tuollaisia muodostelmia voi olla maan sisässä niin, ettei niistä mitään tiedä, eikä maan päälle näy. Kertakaikkiaan komea nähtävyys! Siellä luolissa käveltiin tunnin kestänyt, parin kilometrin pituinen, reitti oppaan johdolla. Ihmeteltiin ja ihasteltiin, kuvattiin paljon. Luolastossa on myös maailman suurin musiikki-instrumentti, eli urut, joiden pilleinä toimii tippukivet. Hienosti ne soittivat.

 

 

Huomaatteko muuten, mitä seuraavissa kuvissa olevat tippukivet muistuttavat?

 

Ihan selkeästihän vasemmalla on Hessu Hopo, ja oikealla paistettuja kananmunia…

Tippukiviluolista sitten siirryttiin (nähtävyysmyymälän jälkeen tietenkin) samalla tontilla olevaan, (kalliin, mutta hintansa arvoisen) pääsymaksun hintaan kuuluneeseen, Auto- ja kärrymuseoon. Siellä saatiin tutustua moneenkymmeneen menneisyyden kulkupeliin, hienoja olivat! Kuvassa on nykyisen Mersun edeltäjä, vuoden 1892 Bentz, jossa oli kokonaista 5 hevosvoimaa. Tämä oli yksi ensimmäisistä myyntiin valmistetuista autoista.

 

Sitten siirryttiin edelleen samalla tontilla olevaan Puutarhalabyrinttiin, jota etenkin pojat olivat odottaneet innolla. Otettiin sitten kisa, me kolme vanhusta vastaan ne kaksi poikaa, että kummat löytää nopeampaa kaikki neljä rastipistettä ja sitten ulos. Pojat voittivat meidät mennentullen ja palatessa, ja voi kuinka niillä oli hauskaa siellä pensaiden välissä kirmatessaan.

 

Näissä kolmessa nähtävyyspaikassa meillä oli vierähtänyt yhteensä melkein neljä tuntia, ja käväistiin vielä ajamassa hetkinen Lurayn kaupunkia läpi, ja kahden aikaan sitten tultiin Laulavan tornin kupeelle. Tässä noin 40 metrin korkuisessa tornissa on 47 kelloa, joita voi soittaa vähän urkujen tapaan. Kuunneltiin 45 minuutin mittainen esitys, komean kuuloista!

Sitten olikin jo aika lähteä ajelemaan kotiinpäin, iltamyöhään oltiin kotona. Paljon ehdittiin nähdä yhden viikonlopun aikana, kiva reissu! Tässä meidän ajoreitti, ainakin suurinpiirtein.

 

Niin, ja viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, täytyy muistiin merkitä tärkeä seikka. Miska oppi tämän matkan aikana puhaltaman purkkapalloja!   (Ja nuo eivät ole kuulosuojaimet, ei meillä niin kovaääninen auto ole, että niitä tarvitsisi… Ne on tavalliset langattomat kuulokkeet, jotka sillä on korvilla siksi, että katsoivat Akin kanssa takapenkillä DVD-elokuvia ajomatkalla, ja siihen laitteeseen kuuluu tuollaiset, ettei kaikkien autossaolijoiden tarvitse kuunnella elokuvista tulevaa ääntä.)

 

Siirsin reissuraportin koko matkasta helpommin luettavaksi yhdelle omalle sivulleen. En kuitenkaan kokonaan poista näitä postauksia, koska haluan säilyttää näihin tulleet kommentit näkyvissä.

Siirsin reissuraportin koko matkasta helpommin luettavaksi yhdelle omalle sivulleen. En kuitenkaan kokonaan poista näitä postauksia, koska haluan säilyttää näihin tulleet kommentit näkyvissä.

Siirsin reissuraportin koko matkasta helpommin luettavaksi yhdelle omalle sivulleen. En kuitenkaan kokonaan poista näitä postauksia, koska haluan säilyttää näihin tulleet kommentit näkyvissä.

Jatkan tätä raporttia taas illemmalla yhden päivän verran. Ajattelin vain tässä välissä huomauttaa, että nyt on sitten kummatkin pojat kirjoittaneet omat versionsa reissusta blogeihinsa, sieltä voi vilkaista. Linkit löytyy sivupalkista. Ja minullahan ne kuvat on siellä erillisellä sivulla, minne on linkki siellä Hätähousu-tekstissä.

Niin, ja vaikka tuossa sivussa säätyttö pitelee sateenvarjoa kovasti päänsä päällä, ja pisaroitakin näyttäisi olevan, niin todellisuudessa täällä ei kyllä ole tähän mennessä satanut yhtään vettä tänään. Joten vähän väärän kuvan antaa asiosta tuo tällä hetkellä… Ihan kiva melko pilvinen ilma, ja kohtalaisen lämmintä.

Edit: Tässä todistuskuvaa siitä, että kyllä täällä oli silloin meidän reissun aikana lunta satanut. Käytiin eilen Greenbeltissä Emman luona kylässä, ja leikkipuistoreissulla nähtiin lumikasa, jota pojat eivät tietenkään voineet vastustaa.

Siirsin reissuraportin koko matkasta helpommin luettavaksi yhdelle omalle sivulleen. En kuitenkaan kokonaan poista näitä postauksia, koska haluan säilyttää näihin tulleet kommentit näkyvissä.

Siirsin reissuraportin koko matkasta helpommin luettavaksi yhdelle omalle sivulleen. En kuitenkaan kokonaan poista näitä postauksia, koska haluan säilyttää näihin tulleet kommentit näkyvissä.

Eilen valitsin kuvia ja muokkasin niitä pienemmiksi, tänään olen ladannut kuvia tänne blogin puolelle. Josko vaikka huomenna saisin jo kirjoitettua ihan reissuraporttiakin. Mutta tässä nyt hätähousuille ensivilkaisu meidän reissukuviin. Valinta oli vaikea, yli 600 kuvaa otettu, ja 8 tuntia videonauhaa, joten ihan vaan raapaisu tässä. 

Niin, ja pakollinen säätiedotus, eilen illalla satoi hetken lunta, ja tänä aamuna täällä on 9 astetta pakkasta, hui!

Edit: Kuopus jo ehti laittaa oman raporttinsa… se on helppoa, kun ei ole paljon sanottavaa. Mutta työlästä äidille, jonka piti ne kaikki kuvat sinne ladata, huh.