Maailmalla Marylandissa - kotona Suomessa

Kai se nyt on jo kaikille tullut selväksi, että en sitten yhtään tykkää Suomen talvesta, tai siis pimeästä, kylmästä ja lumesta. Kirkasvalolamppu on pitänyt nyt jo kaivaa esiin ja ottaa käyttöön; toivottavasti sen avulla seuraava puoli vuotta menisi vähän iloisemmalla päällä kuin vuosi sitten.

Mutta siis hei, onko ihan pakko alkaa kestämään sitä lunta maassa ja ilmassa jo näin aikaisin??? Kysyn vaan???

 

Eka kännykkäkuvan otin maanantaina työpaikan parkkipaikalta ja toka kuvan meidän pihalla tänä aamuna. Plääh. Tulisi edes joulu pian!

Nyt ollaan oltu jo himpun päälle vuosi Suomessa USAsta paluun jälkeen. Toisaalta tuntuu, että aika on mennyt tosi nopeasti, ja toisaalta taas, että täällähän ollaan jo oltu ihan ikuisuus; tai paremminkin, että ei missään olla koskaan käytykään.

Nähtävästi oltiin maailmalla sen verran lyhyt aika, että mitään massiivista paluushokkia ei kenellekään ole tullut. Toki meillä, varsinkin minulla ja Akilla, on ollut välillä kovastikin ikävä Amerikkaan, ja toivotaankin joskus sinne maailmankolkkaan vielä pääsevämme ainakin käymään, mutta kaikilla on sellainen olo, että täällä Suomessa on meidän koti ja tänne kuulutaan.

Silloin, kun tultiin takaisin, Mika oli sitä mieltä, että nyt sitten ei ikinä lähdetä mihinkään, mutta onpa tuokin jo vähän lieventänyt puheitaan, ja ehdotellut, että sitten joskus, vuosien päästä, voitaisiin tehdä samanlainen vuoden-parin reissu vaikka USAn länsirannikolle. Minä olen ehdotellut muitakin maailmankolkkia, ja uhannut, että voisin itsekseni vaikka käydä muutaman kuukauden jossakin espanjankielisessä maassa vaihdossa jossain vaiheessa. Aki taas suunnittelee menevänsä lukioaikana vaihto-oppilaaksi Amerikkaan. Joten jonkunlainen matkakipinä meille on jäänyt päälle siitä reissusta.

Kielitaidon kannalta reissu on osoittautunut tosi antoisaksi kaikille. Aki on tietenkin tässä se ehdoton voittaja, kun käy englanninkielellä täällä Suomessakin koulunsa, ja kirjoittelee nykyään sellaisia esseitä ja tehtäviä, joihin minunkaan kielitaitoni ei välttämättä riittäisi. Miskalla kielitaidon karttuminen ehkä näkyy tällä hetkellä vähiten, kun hän ei pääse (eikä toisaalta haluakaan) englantia käyttämään arjessa. Mutta kuitenkin esim. laulaa Singstar-pelin englanninkielisiä lauluja tosi sujuvasti. Hänelle yritettiin ottaa alkeisenglannin opetus koulussa ylimääräisenä mukaan, mutta Miskalla ei sitten riittänyt motivaatio; itse olen sitä mieltä, että hän ei halua erottua joukosta sillä, että osaisi jotain reilusti enemmän kuin muut. Saa sitten nähdä, miten käy ensi syksynä, kun kolmannella luokalla aloittavat englannin opiskelun. Hieman eri tasolla kun hän kuitenkin on kuin muut ikäisensä sen suhteen…

Minun työelämässä tutkijavaihto on näkynyt yllättävänkin vähän. Parin julkaisun kirjoittamisen tiimoilta olen itse pitänyt yhteyttä vaihtopaikan ihmisiin, mutta muuta kaavailtua yhteistyötä ei ole syystä tai toisesta saatu polkaistua käyntiin. Työnkuvaani, palkkaani tms. vaihtoaika ei havaittavasti muuttanut mihinkään suuntaan. Ehkä vika on omassa aktiivisuudessani, en tiedä. Mutta jotenkin olisin odottanut enemmän kiinnostusta vaihdon hyödyntämiseen organisaatiossa.

Arkielämässä ollaan huomattu, että vaihtoaika on laajentanut näkemystä ja antanut asioille uusia merkityksiä ja ulottuvuuksia. Ihan siitä alkaen, että esimerkiksi amerikkalaisten elokuvien katseluun liittyy nyt se sikäläisen elämänmenon tarkkailu enemmän; on kiva huomata samanlaisuuksia ja bongata esim. tuttuja kauppaketjuja kuvissa. Tietenkin esimerkiksi USAn presidentinvaaleja tuli seurattua tarkemmin kuin ehkä muuten olisi tullut ja muutenkin sieltä päin kuuluvia uutisia luettua.

Itselleni ehkä kuitenkin se asia, mihin vaihdon ansiosta tutustuin ja mikä on jäänyt täysin jokapäiväiseksi sen jälkeen, on tämä blogimaailma. Mihin valtavaan yhteisöön olenkaan päässyt sisään, niin bloggaajaksi kuin varsinkin muiden blogien lukijaksi ja eri ihmisten elämänmenon seuraajaksi. Olen "tutustunut" niin moniin hienoihin ihmisiin tänä aikana, etten olisi ikinä uskonut. Osan olen jopa päässyt tapaamaan ihan nokakkainkin. Blogistania on antanut minulle todella paljon uusia ulottuvuuksia ja näkökulmia uusiin ihmisiin ja eri maailmankolkkien arkeen, että en olisi ikinä moista osannut etukäteen kuvitella. Tästä siis suuri kiitos teille kaikille, jotka kanssani täällä blogistaniassa surffailette.

Joulu alkaa olemaan jo lähellä; siitä todisteena eräänä iltana napattu kuva parista tonttupojasta hiipimässä meidän talon lähettyvillä…

  

Tänään oli ensimmäinen adventtisunnuntai, ja sitä käytiin Miskan ja parin muun kaverin kanssa ottamassa vastaan Turkansaaren ulkomuseossa, jossa ensin nautittiin tämän joulunajan ensimmäisestä (vaan ei varmaan viimeisestä) tiernapoikaesityksestä. Minä ja Miska tykätään kovasti tiernapojista, ja lauleskellaan itsekin niitä lauluja ahkeraan.

 

 

 

Esityksen jälkeen adventtiajan vastaanotto jatkui kauneimpien joululaulujen laulamisella; sehän on minulla jo monikymmenvuotinen perinne. Aina on yhtä ihanaa veisata viimeiseksi Maa on niin kaunis -laulu. Tästä on hyvä aloittaa jouluvalmistelut!

Tänä aamuna näytti tältä:

 

 

 

Sataa, sataa ropisee, pilipilipom… Syksy on taas ilonamme. Mitä järkeä on neljässä vuodenajassa, jos ne vuodenajat ovat syksy, kylmä loskainen syksy, märkä joskus vähän lämpimämpi syksynoloinen, ja erittäin sateinen melkein-jo-syksy??? Kysyn vaan.

Eilen nostettiin meidän pikkuruiselta pottumaalta ensimmäiset omat perunat. Mmmmm… oli hyvää! Perunoiden kanssa oli tietysti voi-sipulikastiketta (No joo, tunnustan, voi ei ole voita vaan Keiju Deli Merisuola -margariinia.) Lisukkeena hedelmäinen kasvishöystö sekä rosepippurinen broilerin fileepihvi. Nam!

Kasvihuonekin meillä on, tosi pikkuruinen. Sitä on ollut mukava hoidella.

  

Mansikkaa on sekä tavallista että kuukausimansikkaa. Ensi kesänä ostetaan ehkä vain kuukausimansikka-amppeli, siitä kun tulee niin paljon enemmän satoa.

 

Tomaattejakin on sekä kirsikkatomaatteja että tavallisia. Kummastakin näyttää tulevan ihan hyvä sato. Paistaisi vain joskus edes se aurinko, että saisivat vähän punaa poskiinsa! Kesäkurpitsoilla pääsee herkuttelemaan ihan viikon-parin sisään. Mika jo lupasikin tehdä taas herkullista ratatouilleaan, kunhan ensimmäiset kurpitsat tuolta poimitaan.

 

Tilliä, ruohosipulia ja persiljaa on napsittu paljon; niitä tulee ihan yli oman tarpeen. Ja salaattia, sitä riittäisi joka päivä syötäväksi, mutta pakko on tunnustaa, että niin paljon sitä ei tule käytettyä…

 

Huomenna taas töihin; lomat alkaa tältä erää olla nautittuna. Säät ei olleet parhaat mahdolliset (niinkuin ei kenenkään muunkaan loma-aikana tänä kesänä; ihan tosi huono kesä vaihteeksi…), mutta onpahan ollut sitten sitä paremmin aikaa löhöillä, lueskella, järjestellä vaatekaappeja, kirjahyllyjä, varastohuonetta… Voisin kyllä vielä lomailla pari viikkoa ihan hyvin, en laittaisi ollenkaan hanttiin. Enhän minä enää edes muista, mitä siellä töissä tehdään…

Nyt sitten päivät alkaa lyhenemään kohti syksyä, kun keskikesä meni jo. Mutta äh, sitä emme vielä murehdi, kun kesäloman alkuunkin on vielä kolme viikkoa. Odotan kyllä lomaa kuin kuuta nousevaa; sen verran rankka on tämä kevät ollut lähinnä töitten osalta. Kerrankin tuntee oikein tosissaan, että on loman ansainnut!

Mutta siitä juhannuksesta; kylläpäs oli mukavaa! Sisko perheineen oli meillä kylässä pitkän viikonlopun, torstai-illasta maanantai-aamuun. Minä olin ehkä vähän heikossa hapessa sattuneesta syystä, mutta eihän se menoa haitannut. Jaa, että mitäs sitten tehtiin? No ei juurikaan mitään, tai siis vaan oltiin, syötiin, juotiin, poltettiin nuotiota, komenneltiin lapsia, nautittiin keleistä (tunnin välein vaihteli aurinkoisesta sateiseen), vietettiin aikaa, laulettiin, vähän tanssittiinkin, nukuttiin päiväunia, metsästettiin hyttysiä ja kärpäsiä, pelattiin lautapelejä. Semmoista pientä kivaa yhdessäoloa. Ja sitten sama kuvina:

 

 

 

Tänään haistelin ulkona tuomien ja vastaleikatun ruohon tuoksua. Koivuissakin alkaa olla jo peukalonpään kokoiset lehden alut. Ihanaa!

Kesän tuloa ei Marylandissa sillä lailla selkeästi huomannut kuin täällä. Suomen kesä on ihanaa aikaa!!!

Kuopukseni on jo kahdeksanvuotias, ja esikoiseni on kasvanut jo minua pitemmäksi. Hui kamalaa, mihin ajalla on hoppu!

Miskan synttäreitä juhlittiin pitkään ja hartaasti, monessa eri erässä kävi vieraita lauantaipäivästä sunnuntai-iltaan. Yhdet mieluisat yövieraatkin saatiin majoittaa. Mukavaa oli!

Tässä meidän perheen miehet tutkii aamuvarhaisella Miskan ensimmäistä synttärilahjaa, eli uutta kännykkää. Joku fiksu ihminen (kröhöm… lue: allekirjoittanut) kun pesi Miskan vanhan kännykän pyykkikoneessa kirjopesuohjelmalla tässä päivänä eräänä, niin tulipa yllättävä tarve hommata pojalle uusi yhteydenpitokapula…

Kaverisynttäreihin kai tuo sankari olisi kutsunut koko koulun, mutta joku tylsä ihminen (edelleen, lue: allekirjoittanut) rajoitti kutsuttavien määrän kymmeneen. Juhlissa yksi valtavasti hauskuutta aiheuttanut ohjelmanumero oli tuo kuvassakin näkyvä kynttilöiden puhaltaminen. Meillä kun oli sellaiset "sammumattomat" kynttilät kakussa, eli niitä sai aika kauan puhaltaa, ennen kuin ne loppujen lopuksi sammuivat. Hilpeää, kun aina vaan melkein sammunut kynttilä syttyikin uudestaan…

Erityisesti huomatkaa meidän pienen patriootin kakkuvalinta. Ehdottelin kaiken maailman Pokemon-, Code Lyoko - tai Wings-kakkuja (suosittuja lastenohjelmia, toim.huom.), mutta ei. Suomen lippu se olla pitää! Kaikkea se vuosi ulkomailla saakin pienessä mielessä aikaiseksi! Ei paha!

.

Olen miettinyt tosi paljon viime aikoina, että mitä ihmettä teen tämän blogin kanssa. Ei tuntunut järkevältä mainostaa tätä jonain ulkomaanvuosiblogina, kun kohta puoli vuotta ollaan jo oltu takaisin Suomessa, eikä mihinkään olla täältä enää (ainakaan pitkiin aikoihin/pitkäksi aikaa) lähdössä.

Alunperin aioin lopettaa koko blogin. Jättää siis sen vain nettiin joillekuille tietoa etsiville löydettäväksi, mutta lopettaa päivitykset. Nyt juuri, tänään, noin tunti sitten, tein päätöksen. En raski lopettaa tätä, en millään.

Vaikka päivitystahti on suunnattomasti hidastunut varsinkin viimeaikoina, kun elämä on tätä ihan perusparasta kiireistä normaalia arkea, niin silti haluan pitää tämän henkireiän ja itseni ilmaisukanavan ihan omalla tutulla paikallaan. Mietin nimittäin sitäkin, että olisin aloittanut uuden blogin puhtaalta pöydältä jossain muussa osoitteessa. Mutta en sitten halunnutkaan vaihtaa puhtaalle pöydälle, tämä vanha kantapöytä sopii mulle oikein hyvin. Vaihdoin sitten vain otsikon; nyt ei ollakaan enää vain maailmalla Marylandissa, vaan sen lisäksi ollaan kotona Suomessa. Noin pienellä muutoksella sain itselleni mielenrauhan, enkä enää koe huijaavani satunnaisia tänne eksyviä.

Joten täältä minut löytää jatkossakin, silloin tällöin. En ota mitään paineita päivitystiheydestä enkä tekstin laadusta. Voipa olla, että tekstikin vähenee, ja postaukset muuttuvat enemmän kuvapainotteisiksi. Jää nähtäväksi, mihin tämä tästä kehittyy. Mutta blogi on ja pysyy, tässä ihan samassa osoitteessa. Mitä sitä turhaan pitäisi toimivaa vaihtaa…

Tuossa vasemmalla kuva meidän hääpäivän vietosta; meidän sviittiin kuului oma terassi Rotuaarille päin, siellä oli kiva seisoskella ja katsella alla olevaa hulinaa. Nytkin on hulinaa ja juhlia näköpiirissä, sunnuntaina kun on äitienpäivän lisäksi Miskan 8-vuotissyntymäpäivä. Juhlat pidetään suurimmaksi osin jo huomenna; jostain kumman syystä en halunnut kymmentä alle 10-vuotiasta meille sunnuntaina riehumaan… Kakun tekoon siis pitää rientää, taas. Tuloksia sitten voi viikonlopun jälkeen käydä kurkkimassa kakkublogista.

Tulipas vietettyä oikein perinteinen vappupäivä!

 

Aamupäivällä Muhoksen torille, siellä tietysti kuunneltiin Muhoksen Torvipoikien soittoa (Miskan pappa soittaa siinä klarinettia), ja osallistuttiin saappaanheittokisaan ja tikkakisaan. Myös onnenpyörää pyöritettiin, sääveikkausta jännitettiin (Ennätyslämpötilat, +19,2 astetta varjossa!!! Ei ihan sattunut meidän veikkaukset kohdilleen!), Mimmin seppelöinti katseltiin ja kevään ensimmäiset jäätelötötteröt ostettiin. Sama kuvina:

 

  

Sitten kotiin, ja vähän nakkeja ja perunasalaattia nassuun, ja seuraava tapahtuma, eli moottoripyöräkulkue. Joka vappupäivä meidän ohi ajaa iltapäivällä toistatuhatta motskaria, ja me ollaan tien varrella niille huiskuttamassa kun ne ovat Oulusta Muhokselle matkalla. Tällä kertaa kaksipyöräisiä oli liikkeellä vajaa puolitoistatuhatta, ja hyvänen aika, minäkin pääsin ihan perstuntumalta kokemaan ekaa kertaa, miltä paraatiajo tuntuu! Käväisin siis pyörähtämässä Muhoksella muitten mukana, olipas jännää!!!

  

 

Loppuilta sitten sujui hirmuisen mukavissa merkeissä meillä kotosalla ystäväperheen kanssa iltaa viettäessä, hyvin syöden ja juoden ja saunoen ja pelaten ja silleen. Ilma oli kuin morsian koko päivän, uskomattoman hienot kelit! Pojatkin innostuivat hiekkalaatikkoleikkeihin, vaikka melko kovasti saa meidän hiekkalaatikolla lapiolla hakata, että sieltä jotain saa ämpäriin asti.

  

Yksi asia on kaiken hauskuuden ja hulinan keskellä ollut silti mielessä vähän kummittelemassa. Pikkuveljeni hälytettiin sairaalaan 29.4., ja samantien leikkauspöydälle; hänelle sopiva sisäelin oli löytynyt, ja vanha meni vaihtoon. Hyvä, että sopiva löytyi, se tuli todella tarpeeseen; mutta leikkaus oli iso ja pitkä, eikä ihan vaaratonkaan, joten vappuaattona sitten jännitin kovasti ensimmäisiä uutisia. Onneksi ne olivat hyviä, ja tänään sain lisää hyviä kuulumisia. Veli päässee huomenna pois teho-osastolta tavalliselle osastolle, ja tilanne on niin hyvä kuin tässä vaiheessa voi olla. Paljon siis paranemissäteitä sinne HYKSin suuntaan toivottelen täältä minä!

Vasemmalla kuva siitä, minkä näköistä oli Lillehammerin seudulla, ja oikealla kuva autonikkunasta, kun se oli pari yötä odotellut Oulun lentokentän parkkipaikalla. Sinä aikana oli satanut vettä, joka oli samantien jäätynyt ikkunaan betoniksi kiinni, eikä sitä meinannut saada rikki jäärapalla edes kovemmilla otteilla. Niin, olenko jo sanonut, että inhoan auton ikkunoiden rappaamista?!

(Pahoittelen kuvien erityisen huonoa laatua, kännykkäkamerani ei ole ollenkaan paras mahdollinen, ja muuta ei ollut reissussa mukana.) 

Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi pulipuli… Joop. Siis aurinko on alkanut viimeinkin näkymään aamua-iltaa. Se jo lämmittääkin sen verran, että just viikonloppuna lumet tuli rymisten katolta alas. Potkurilla ei pääse enää minnekään, mutta ei vielä pyöräilykelikään ole. On aivan ihanaa, kun aurinko paistaa! Eilen olin kaverin kanssa kävelyllä, ja yhtäkkiä tuli tuttu olo: aurinko paistoi lenkillä silmiin. Totesin, että nyt tuli ihan samanlainen olo kuin Columbiassa järveä kiertäessä; pitäisi olla aurinkolasit mukana lenkillä! Ihanaa! Ehkä tämäkin talvi loppuu joskus!

Kotona on mukava olla! On ihanaa, kun tavarat alkaa olla suurinpiirtein paikoillaan. On kivaa, että saa hoitaa asioita omalla kielellä! On hauskaa, että pojilla (ja itselläkin!) on paljon kavereita ympärillä. Silti, aina välillä, tulee pikkuisen ikävä USAan, joihinkin tiettyihin paikkoihin tai tilanteisiin. Viime aikoina vielä useammin kuin hetikohta muuton jälkeen. Se varmaan kuuluu asiaan.

Kuvassa minä ja Aki paistetaan hillosmakkaraa omassa takassa. Takka ja leivinuuni on kyllä ihan ehdottomia olemassa, ja on sekin niin mukavaa, kun tiskikone pesee astiat kunnolla puhtaaksi!

Pääsiäisen aika on sujunut oikein mukavasti. Pitkäperjantaina meille tuli entiset USA-kaverit (nykyiset Itä-Suomi-kaverit) Eija, Olli, Emma ja Elis kylään. Päivä meni siinä syödessä, rupatellessa ja vähän ulkoillessa. Lauantaina käytiin Oulussa turisteilemassa, kohteina Tietomaa, Rotuaari ja tori.

   

Tietomaassa olisi totuttuun tapaan mennyt tuntitolkulla aikaa, me oltiin reilu 3 tuntia ja monta mielenkiintoisen näköistä vekotinta jäi kokeilematta. Sieltä löytyi mm. tämmöinen kivannäköinen kukka, ja pelottava fakiirinmatto.

   

Sunnuntaina oli ihan lepopäivä, vieraat starttasivat Suhmuraa kohti jo aamupäivästä. Pojat kävivät päivän mittaan kavereilla ja me aikuisetkin vähän ulkoilemassa. Ilta sujui kaikkien osalta mieluisasti, kun Miska jäi kaverinsa luo yökylään, ja Aki soitti USA-kaverilleen Davidille, ja sopivat mesetreffit. Pelasivat sitten kauan aikaa nettipelejä, tammea yms. Ihmeellistä tämä nykyteknologia.

  

Tänään sitten ei ole sen kummempia suunnitelmia. Ehkä vähän kyläillään, ja todennäköisesti yksi kaveri käväisee meillä kylässä. Mutta rauhallisesti otetaan ja nautitaan kotona olosta. Minä olenkin sitten koko viikon hyvin ansaitulla talvilomalla. Mika aloittaa huomenna uudet työt, Destia vaihtui Jaaraan, lähinnä työmaan sijainnin takia. On mukavampi olla Oulun seudulla töissä, että saa käydä muulloinkin kuin viikonloppuisin kotona. Sellaista meidän rauhaan kuuluu, tasaista mukavaa elämää siis.

Yksi asia, mikä eroaa Suomen ja Amerikan maiden kesken taitaa olla eri taudinaiheuttajat. Meillä pojat reagoivat hyvin eri tavoin USAssa oloon, siis terveydellisesti, ja nyt sitten Suomessa taas tilanne on kääntynyt samaksi kuin ennen USAan lähtöä.

Miskalla todettiin muutama vuosi sitten astma ja eläinallergia, joka vaati päivittäistä lääkitystä. Lääkäri sanoi, että lääkeannostusta kannattaa välillä yrittää vähentää, jotta nähdään, mikä on pienin annos, millä pärjätään. USAssa saatiinkin jättää lääkkeet pikkuhiljaa kokonaan pois, ainoastaan allergialääkkeet annettiin ennaltaehkäisevästi, jos oltiin johonkin eläinpaikkaan menossa (eikä silloinkaan aina muistettu). USAssa olon aikana Miskalle ei tullut yhtään hengenahdistus- tai allergiakohtausta, eikä yhtään korvatulehdusta (joka on ollut Miskan riesana ihan pikkuvauvasta lähtien, korvat on putkitetu neljään kertaan jo).

Aki on aina ollut perusterve, ei mitään häikkää missään. USAssa kuitenkin Akilla alkoi muutaman kuukauden olon jälkeen jatkuva ympärivuorokautinen kuiva yskä. Kokeiltiin ensin yskänlääkkeitä ja sitten allergialääkkeitä, mutta apua ei niistä ollut. Suomessa kesälomalla ollessamme käytiin lääkärissä, jossa tutkittiin viimeisen päälle, mutta syytä ei löytynyt. Aloitettiin kolmen kuuakuden kokeilu astmalääkkeillä, jotka auttoivat heti. Kun kokeiluaika loppui, ja sitä myöten astmapiippu tyhjeni, yskä alkoi uudelleen. Siinä vaiheessa oli kuitenkin enää pari kuukautta USA-oloa jäljellä, joten päätettiin, että katsotaan sitten Suomessa tilanne uudelleen.

Tänne Suomeen muuton jälkeen Akilla ei sitä yskää sitten ole ollut ollenkaan, eli nähtävästi oli joku ihan Amerikka-sidonnainen ärsyke, joka sen aiheutti. Miskakaan ei onneksi ole tähän asti tarvinnut juurikaan astmalääkkeitä, ja allergialääkkeitäkän ei paljon. Mutta tänään Miska oli lääkärillä, joka totesi molemmat korvat tulehtuneeksi ja silmäkin oli vähän tulehtunut. Nyt sitten jännätään, täytyykö vielä kertaalleen korvat putkittaa vai paranisiko ilman. Tähän asti vain se tulehduskierre ei ole oikein koskaan katkennut ennen kuin on putket laitettu…

Jos tästä haluaisi jotain äkkinäisiä johtopäätöksiä vetää, näyttäisi siltä, että Miskan pitäisi elää USAssa ja Akin täällä Suomessa, jos haluavat pysyä terveenä. No, ehkä on olemassa muitakin muuttuvia tekijöitä, jotka näihin asioihin vaikuttavat, mutta tuli vain mieleen…

Ja lopuksi kuva, jonka myötä toivotan teille Oikein Hauskaa Pääsiäistä! Trullin saalis viime sunnuntaina oli huima, siitä huolimatta, että virpomiskierroksen aikana oli vähän kuumeessa.

Miska, Aki ja Akin mummo olivat jossain vaiheessa skypetellessään keksineet, että poikien pitää mennä käymään mummolassa ihan kahdestaan. Miska kun ei ollut koskaan Akin mummolassa käynyt. Nyt sitten tuli suunnitelman toteutuksen aika.

Lauantaina pojat siis hyppäsivät reppuineen Oulun juna-asemalla junaan, ja ihan kahdestaan matkustivat Kemiin, jossa mummo oli odottamassa. Kemissä olivat käyneet lumilinnassa ja Keminmaalla Kallin mäessä ja peikkometsässä. Mukavaa oli ollut, varsinkin Miskalla. Akia vähän painoi vastuu pikkuveljestä ja se heijastui pienenä kireytenä välillä, Miska kun osaa välillä olla tottelematta auktoriteettejä…

Meillä täällä kotosallakin oli ihan mukavaa, taisi olla ensimmäinen täysi vuorokausi reilusti yli vuoteen, että saatiin olla Mikan kanssa ihan kahdestaan. Saatiin ihan rauhassa kämppää laitettua kuntoon, ehkä tästä pikkuhiljaa hyvä tulee.

Tänään sitten oltiin juna-asemalla vastassa poikia, hyvin oli matka mennyt. Toki oltiin useampaan kertaan väliaikatietoja saatu reissulaisilta kännykän kautta sekä eilen että tänään. Siinä junaa odotellessani mietiskelin, että tässä on taas yksi syy, miksi Suomessa kuitenkin loppupeleissä on mukavampi asua kuin muualla. Ikikuuna päivänä en olisi USAssa uskaltanut poikia laittaa keskenään mihinkään liikennevälineeseen, lyhyempääkään matkaa menemään, saatikka sadan kilometrin päähän. Kyllä täällä vain on edelleen niin paljon turvallisemman tuntuista kuin tuolla suuressa maailmassa!

Paljon on tässä huushollia järjestellessä löytynyt tavaroita, joille pitäisi löytyä uusi koti. Pitää katsoa, jaksanko alkaa myymään tavaraa esim. Huuto.netissä, tai jossain viikkokirppiksellä.

Ai niin, ja tänään kun tulin töistä, postilaatikosta löytyi kirje Muhoksen kunnalta. Olivat sitten muuttaneet meidän osoitteen! Älkää siis ystävät ja sukulaiset ihmetelkö, kun saatte lähiaikoina meiltä osoitteenmuutoskortin. Talo on sama vanha, ja löytyy samasta paikkaa, osoite vain on muuttunut. Ennen asuttiin Rantatiellä, nyt ollaankin Käpytiellä. Hassua!

Olisi tarkoitus kirjoittaa pitemmästikin jossain vaiheessa. Ensinnäkin autoasioista, kun ne nyt on mukautettu Suomen lain mukaisiksi, ja osittain katsastettu ja verotuspäätöskin on toisesta tullut. Mutta jätän sen asian kuitenkin vielä hautumaan. Toiseksi mielenpäällä on yleinen Suomeen sopeutuminen, mutta sekin on niin laaja asia, että saa jäädä vielä odottamaan oikeaa aikaansa.

Kerronpa näiden sijaan, että tänään meidän Miskalla oli ensimmäinen rumputunti! Miska on ihan pienestä asti toivonut oppivansa soittamaan rumpuja, ihan niinkuin Aki toivoi aina oppivansa soittamaan kitaraa. Aki kulkee nyt neljättä vuotta soitonopettajalla, joka hänelle opettaa sekä pianon- että kitaransoittoa, ja Miska nyt sitten tosiaan aloitti soittotunnit. Toivottavasti innostus jatkuu edelleen!

Minä taas soitan lähinnä suutani, ja sitä pääsen taas harrastamaan erinomaiseen seuraan, kun menen viikonloppuna Tampereelle pikkujouluihin (Joo, tiedetään, että ollaan vähän myöhässä, mutta kun ei aiemmin ehtinyt! ). Enää kaksi yötä, maltan tuskin odottaa!

Sen verran vielä palaan edellisen bloggauksen tunnelmiiin, että loppumatka sujui tosi nopeasti. Torstai oli koko päivä menoa ja meinikiä, ei mitään turistiaktiviteetteja. Perjantaina jäi n. 3 tuntia aikaa kaupungin kiertämiseen, tässä muutama kuva siltä kävelyreissulta.

 

 

Firenze teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen! Se on todella kaunis kaupunki, varsinainen taidegalleria koko paikka, patsaita löytyy joka puolelta kaupunkia enemmän kuin missään, ja ne kapeat kadut ja vanhat rakennukset ovat hurmaavia! Ehdottomasti käymisen arvoinen kohde!

Lauantaina sitten lähdin aikaisin aamulla lentelemään pohjoiseen päin. Vaihdoin konetta Milanossa, ja vaihtoaikaa oli yli 2 tuntia, joten oli hyvä hetki pitää pieni blogitapaaminen. Milanon bloggaaja siis tuli perheineen minua sinne moikkaamaan, ja sain tutustua todella mukavaan pariskuntaan ja maailman hurmaavimpaan pikkuvauvaan. Kylläpä aika kului nopeasti ja mukavasti, aivan ihania ihmisiä sitä pääsee tapaamaan tämän bloggaamisen myötä!

 

Loppumatka Helsingin kautta Ouluun sujui hyvin, ja aikataulussa, olin kotona illalla puoli seitsemän aikaan (12 tuntia hotellilta lähdön jälkeen). Matkalaukku tietysti jäi taas jälkeen, se tuli vasta sunnuntaina. Mutta sepä ei tässä päässä enää haitannut.

Oulun seudulla oli ollut loppuviikosta lumimyrsky, ja sain lentokentän parkkipaikalta kaivaa auton kinoksen alta, ja auton takanakin oli semmoinen kinos, että siitä ei päässyt suoraan lähtemään, vaan lumiharjalla sitten (lapion puutteessa) harjasin puoli metriä lunta auton takaa molemmille sivuille, että sain auton peruutettua parkkiruudusta tielle. Tuulilasi oli tietysti jäätynyt kunnon betonijäähän, ja sitä sai urakalla täysin voimin rapata. Mutta en antanut sen masentaa, olinhan täynnä Italian lämmintä aurinkoa.

Jos ei kerran aurinko tule katsomaan meitä, niin minä menen katsomaan aurinkoa… Ei kai siinä muu auta!

Huomenaamulla lennähdän loppuviikoksi työmatkalle Italiaan, Firenzeen. Sen säätiedotus näytti tältä:

  

Toivottavasti aikataulu antaa periksi sen verran, että ehdin edes vilahdukselta nähdä sitä aurinkoa, jotta jaksan sitten taas paremmin odottaa kevättä pimeässä Suomessa.

Voi, kun kaipaan aurinkoa! On pimeää, kun lähden töihin, ja pimeää, kun tulen töistä. Viikonloppuisin periaatteessa olisi mahdollista nähdä aurinkoa, mutta tähän asti se on melko tehokkaasti piilotellut paksun pilviverhon takana. Laskettiin tässä yhtenä päivänä Mikan kanssa, että ollaan nähty auringon paistavan Suomeen tulon jälkeen, eli joulukuun alusta lähtien, neljänä päivänä. Se ei ole paljon se.

Toki koko ajan mennään parempaan suuntaan, kuukauden tai parin päästä on kevätauringon vuoro. Kun sitä vain jaksaisi odottaa…

Kuvassa yksi niistä harvoista kerroista, kun aurinko nähtiin. Ollaan poikien kanssa tuossa meidän kodin vieressä, Oulujoen rannassa, tarkistamassa, näkyykö joella jäätä. Sulahan se vielä on, ei näillä pakkasilla mikään ehdi jäätyä…

Epäilen pahasti, että kalenterissani on joku virus, joka leviää valtavaa vauhtia ja uhkaa pian täyttää kaikki sivut! Nojoo, ehkä se ei ole virus, ehkä se olen ihan minä itse…

Yksi iso muutos Suomeen palatessa on ollut kiire. Koko ajan pitäisi tehdä jotain tai olla menossa jonnekin. Kauheaa aikatauluttamista.

Totuin jo niin hyvin USAssa olon aikana, että työaikataulut pystyin päättämään melko itsekseni, vain marginaalinen osuus aikatauluista oli riippuvainen muiden, siis työkavereiden tai vastaavien, aikataulusta. Muutenkin työaika oli melko rauhallista, ei ollut kuin pari palaveria viikossa, muun ajan pystyi käyttämään tehokkaasti siihen ihan oikeaan työhön. Kotona vapaa-ajalla ei tarvinut työhommia tehdä tai murehtia kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän koko vuoden aikana. Ja työmatkoja ei ollut koko vuoden aikana kuin pari.

Ohjelmoimatonta vapaa-aikaa oli myös tosi paljon, kun ei ne sosiaaliset ympyrät olleet suurensuuret. Ehkä kerran-pari kuussa keskimäärin meillä kävi joku tai me käytiin jossain kylässä. Muu aika siis vain oltiin omalla perheellä, joko ihan kotona oleskellen tai jossain jotain tekemässä tai näkemässä. Muistan vielä, että minulle oli vähän vaikeaa se, että sosiaalista elämää oli niin vähän. Mutta kai siihen sitten loppujen lopuksi tottui, kun nyt on tämä Suomen arkitodellisuus iskenyt niin kovasti silmille.

Ensinnäkin työ. Voi hyvänen aika, oliko se oikeasti ennen vaihtovuottakin tällaista? Järjellä ajatellen, muistan, että oli. Ja itse asiassa se taisi olla silloin vielä kiireempääkin. Silti, nyt se tuntuu jotenkin pahemmalta, kun tottui jo niin erilaiseen arkeen. "Nakkisuojassa" rapakon takana oli melko kivaa olla töissä. Nyt (vaikkakin mieluummin kyllä olen täällä Suomessa töissä, sekä työn sisällön että työkavereidenkin puolesta) töissä on palaveriä palaverin perään, monta eri hommaa päällekkäin ja kiire koko ajan. Matkoillakin olen käynyt jo riittämiin, viime viikolla ja tällä viikolla päiväseltään pääkaupunkiseudulla, ja ensi viikolla menen useammaksi päiväksi Italiaan. Ne ei sinänsä harmita, tykkään tosi paljon matkustamisesta niin työssä kuin vapaa-ajalla, ja ne päivän reissutkin oli oikeasti tarpeellisia ja hyödyllisiä. Mutta ne, samoin kuin jatkuvat kokoustelut, vie paljon aikaa kalenterista, ja sitten tutkimus- ja kirjoitushommat kasaantuu odottamaan sopivaa hetkeä, jota ei koskaan oikein tunnu olevan. Ja jotain hommia on sitten ihan pakko tehdä kotona illalla tai viikonloppuna, kun puhelin ja sähköposti ovat hetken vähän hiljempaa.

Sitten vapaa-aika muuten… Tästä mietin, että uskaltaako oikein kirjoittaakaan, etteivät ystävät ja tutut ymmärtäisi asiaa väärin. Siis ihan oikeasti; meistä on tosiTOSI kivaa nähdä kaikkia kavereita ja sukulaisia, nyt kun viimein helpommin päästään ihan nokakkain. Mielellään tullaan kylään, meille saa tosi mieluusti myös tulla kylään (, jos vain kestää tämänhetkisen kaaoksen), ja innolla tapailen ystäviä muuallakin, kaupungilla tai missä vaan. Aikataulutus on vain niin vaikeaa, kun kalenterit on melko täynnä, ja samalle illalle tai viikonlopulle ei oikein tekisi mieli kovin monta eri juttua varata. Arkihommat pitää hoitaa, pyykit pestä, läksyissä auttaa, taloa lämmittää, ruuat laittaa, lenkillä käydä jne. Nukkuakin pitäisi. Ja sitten on jatkuva huono omatunto niistä purkamattomista laatikoista (, joita kyllä on nyt jo huomattavasti vähemmän, kiitos ahkeran Mikan, joka niitä jaksaa availla! Mutta on niitä silti edelleen melko kasa…) ja paikalleenlaittamattomista tavaroista. Meillä on tavarakasoja vähän siellä täällä ympäri huushollia, kun ei vielä ihan tarkkaan tiedetä, mihin mikäkin menee.

Mistä saisi vuorokauteen toiset 24 tuntia lisää???

Kävin viime viikolla paluuterveystarkastuksessa, ja siellä terveydenhoitaja muiden tutkimusten ja kyselyiden lisäksi mittasi verenpaineen. Se huiteli yllättäen ihan pilvissä! Ilmankos päätäkin särkee ja korvissa humisee päivittäin. Nyt sitten pitäisi löytää kalenterissa aikaa jokaviikkoiselle työterveysasemalla käynnillekin, kun haluavat kontrolloida verenpainetta pitemmän ajan kuluessa. Huoh.

Mikalla siis!

Mikahan joutui silloin ennen meidän Amerikkaan lähtöä irtisanomaan itsensä. YIT asennoitui nihkeästi tuollaiseen välivuoteen, eikä antanut vuorotteluvapaata eikä virkavapaata. Siis Mikan ei auttanut muu kuin sanoa itsensä irti, että päästiin matkaan.

Nyt on koko vuosi vähän jännätty sitä, miten käy. Onhan se vähän hermoja kutkuttavaa, kun toinen ei yhtään tiedä, mihin menee töihin, vai meneekö ollenkaan, sitten kotiin palatessa.

No, pelot osoittautuivat turhiksi. Kovasti on ollut kysyntää. Mika alkoi ilmoittelemaan itsestään mahdollisiin työpaikkoihin syksyllä, ja kertoi, että olisi sitten loppuvuodesta työtä vailla. Joulukuussa kävi sitten neljään paikkaan työhaastattelussa, ja sai sitten itse valita, minne menee. Ikinä ennen ei ole ollut tuollaista mahdollisuutta! Mika sai myös itse päättää, milloin aloittaa työt, olisivat ottaneet vaikka silloin joulukuussa samantien hommiin, mutta ajateltiin parhaaksi, että hän on vielä kotona tämän pahimman järjestelyvaiheen yli. Nyt sitten, kun kaikki tavarat on kotona, ja molemmilla on auto, millä liikkua, on hyvä aika aloittaa uudet työt Destialla.

Ja olihan se kiva, että Miskakin sai rauhassa totutella täällä koulunkäyntiin niin, että isä oli kotona. Miska jo odottaa kovasti, että pääsisi olemaan yksin kotona, ja käyttämään omaa uutta (vanhaa) kännykkää, ja omaa kotiavainta. Täällä meidän pikkukylällähän ei mitään iltapäiväkerhoja ole. Miskan harmiksi vain pappa on aikonut tulla ainakin nyt alkuun varmistelemaan, että kouluun lähtö ja sieltä tulo sujuu hyvin. Mikä on meistä vanhemmista erinomaisen mukavaa, kyllä Miska sitten ehtii ihan tarpeeksi varmasti yksin kotona olemaan myöhemmin.

(Kuvassa Miska vierailulla minun työpaikalla viime torstai-iltapäivänä.)

Hauskaa viikonloppua kaikille! Työviikko oli jotenkin kamalan raskas ja kiirus, joten oli ihanaa, että viikonloppu lopulta tuli! Tänään on kaikki nukuttu pitkään, Miskakin (joka meillä aina [minun lisäksi] herää tosi aikaisin) heräsi vasta kahdeksan pintaan! Oli ihanaa lökötellä sängyssä ja kuunnella, että talossa oli ihan hiljaista, eikä minunkaan siis tarvitsisi vielä nousta.

Pojat lähti heti aamupalat syötyään koulun kentälle luistelemaan.

 

Mika pääsi lumitöihin, lumi on tosi ikävän märkää ja raskasta nyt.

Ja minä jäin sisähommiin, pyykkien lajittelu ensin, ja pyykkikone pyörimään.

SItten mietin, pitäisikö helpottaa Akin päivää, ja tyhjentää tiskikone (se on meillä periaatteessa aina Akin oma homma), vai menisikö kurkkimaan "laatikkohuoneeseen". Tuo meidän yksi huone on nyt täynnä noita purkua odottavia laatikoita. Se pitäisi pikkuhiljaa saada tyhjemmäksi… Päätös oli liian vaikea, joten tulin bloggaamaan sen sijaan…

 

Tämmöistä tavallista arkea meillä nyt. Iltapäivällä pitää suunnata Ouluun. Akin luistimet ovat niin pienet, että ei paksu sukka mahdu jalkaan, joten täytyy käydä ostamassa uudet. Järkkyä, 41 kokoiset luistimet melkein pienet!!! Minun pikkuvauvalla!!! Miskalla onneksi oli enon pikkuveljien vanhoja luistimia odottamassa, niin ei tarvinnut heti luistinkauppaan lähteä, ei sillekään enää vanhat omat luistimet mahtuneet. Klo 16.00 mennään sitten teatteriin; joulupukki toi meille perhelipun Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi -esitykseen, joten kulttuuri-ilta on tiedossa! Kivaa!

Aamulla mentiin klo 8.00 Oulun tulliin. Siellä meitä odotti rekan päällä oleva kontti, ja tullivirkailijat, jotka olivat jo varautuneet meidän tuloon. Ensin tullattiin muut tavarat, eli ne 59 laatikkoa. Meidän piti täyttää joku tuontilappu, ja lisäksi antaa pari aiemmin tehtyä paperia, eli pakkauslista ja vakuutus, että niissä ei ole mitään laitointa tai tullattavaa. Siinä hommassa meni alle puoli tuntia.

Sitten oli autojen tullauksen vuoro, siihen kului melkein pari tuntia. Tässä vaiheessa rekka-auton kuski sai tullivirkailijoilta luvan lähteä vaikka kahville, ja mennä kymmeneksi sovitulle purkupaikalle. Autojen suhteen piti täyttää jos jonkinmoista lappua ja lippua, ainakin siinä oli kummallekin autolle erikseen tullia varten autoveroilmoitus,vakuutus tullittomuuden edellytyksistä, käytetyn auton yksilöinti ja ajolupahakemus sekä AKEa varten siirtolupahakemus. Sitten niitä varten tarvittiin myös autojen rekisteriotteet, ostokuitit, USAn vakuutustodistukset viimeisen puolen vuoden ajalta, Suomen vakuutustodistus, minun työtodistus, Mikalta joku todistus, että oli ollut mukana (riitti minun työnantajan antama todistus siitä, että vakuutukset oli otettu myös Mikalle meidän USAssa oloajaksi), passit+viisumit, ajokortit, ööö… en muista oliko muuta. Mutta suurinta osaa niistä miljoonista papereista, mitä me oltiin varalta otettu mukaan, ei kysytty, ja vaikka noissa aikaa menikin, niin virkailijat oli ystävällisiä eivätkä yrittäneet hankaloittaa asioita tai olla ilkeitä (Heh, mitä se minusta kertoo, että olin ehkä vähän odottanut sellaista hankalaa kohtelua:.. ).

Vartin yli kymmenen päästiin siirtokilpien kanssa (á 15€) tullista pois, ajettiin sinne kontinpurkupaikkaan. Siellä hommat oli jo aloitettu, autot oli jo ajettu pois ja autojen ja tavaroiden välille rakennettu väliseinä oli melkein purettu. Oli kuulemma ollut lujaa tekoa tukirakenteet, sentin välein nauloja paksuissa lankuissa… Hyvä niin!

 

Kaikki tavarat ainakin äkkiä katsottuna on tismalleen siinä kunnossa, minkälaisina ne kuljetukseen annettiin. No, mitä autot nyt on huomattavasti pölyisempiä!

 

Tilanne todettiin hyväksi, ja Mika vei minut töihin, ja ajoi itse kotiin odottamaan, että kuljetusfirma toi pakettiautolla ne puretut laatikot meille kotiin. Sen jälkeen Mika nappasi valmiiksi ostetut molempien autojen talvirenkaat peräkärryyn, ja ajoi papan ja koulusta päässeen Miskan kanssa sinne purkupaikkaan, jossa vaihtoi oikean sään renkaat autoihin. Kolmen jälkeen se homma oli valmis, ja minut haettiin töistä sinne purkupaikkaan myös. Pappa ja Miska lähtivät sitten vanhalla autolla kotiin sen peräkärryn ja kesärenkaitten kanssa, ja minä ja Mika ajettiin uusine autoinemme lähimmälle bensa-asemalle. Hyvä olikin, ettei yritetty yhtään kauemmas ajaa, tankkienhan piti olla tyhjät konttiin pantaessa, ja Yariksessa optimointi oli onnistunut niin hyvin, että siinä huoltoaseman pihalla, kun jonotin, että minua edellä oleva auto tankkaisi ja lähtisi pois, bensa loppui! Mika sai sitten työntää pari metriä minun autoa, että saatiin se tankattua.

Sitten ajettiin kiireenvilkkaa taas tulliin, nyt niillä uusilla autoilla. Ehdittiin just ennen sulkemisaikaa; oltiin siis sekä melkein aamun ensimmäiset että illan viimeiset asiakkaat. Tullimies otti ylös molempien autojen runkonumerot ja mailimittarin lukemat ja merkkasi, mitä ominaisuuksia autoissa oli. Sitten saatiin lupa lähteä, postia kuulemma tulee perässä jossain vaiheessa, mutta jo sitä ennen autojen kanssa saa käydä katsastuskonttorilla, ensinnäkin hakemassa leima siirtolupalappuun ja toiseksi ainakin aloittelemaan katsastusprosessia. Jotain muutoksia kun noihin täytyy varmasti tehdä, mutta mitä kaikkea, se selviää sitten myöhemmin.

Mutta nyt on hyvä fiilis, kun autot ja tavarat on (vissiin) ehjänä kotona. Kun vaan joku vielä jaksaisi alkaa purkamaan nuo kaikki laatikot…

Ai niin, autoradioissa (tai siis radiolähetyksissä oikeastaan) ei USAssa yleensä käytetä kuin parittomia taajuuksia. Radio ei näin ollen viritä parillisilla kanavilla olevia radiolähetyksiä ollenkaan. Se olikin jo ennakkoon jossain määrin tiedossa, eikä se sinänsä haittaa, ihan tarpeeksi kanavia kuului näinkin. Mutta ihan vaan muistutuksena jollekulle, jolle se saattaa olla tärkeäkin ominaisuus.

Ps. Niin vielä, jos joku ei ole päivittänyt itseään meidän rahtimaksun osalta tuolta aiemmasta viestistä: Meidän rahtihintaepäselvyys ratkesi sillä, että sieltä firmasta tuli tänään ystävällinen meili, että saadaan unohtaa se edellinen lasku ja laittavat uuden, sovitun hintaisen laskun tulemaan.

Eilen meni tasaluku rikki, ja nyt on haussa se lukija, joka laskurin mukaan oli juuri se kävijä nro 50.000.

Tiedossa on seuraavat tuntomerkit: Kävijän tietokone on Supanet’in verkossa, ja sijaitsee Englannissa, Lancashiren maakunnassa, Burnleyn kaupungissa. Tietokoneen käyttöjärjestelmänä on englanninkielinen MS Windows XP, selaimena sekä Internet Explorer että Mozilla. Kävijä saapui lukemaan minun blogia Suomen aikaa klo 16.50, ja tuli tänne Saaran blogin linkistä. Jos tunnistat itsesi tästä, niin ilmoittaudu, joko jättämällä kommentti tähän postaukseen, tai laittamalla meiliä minulle tuossa reunassa olevaan osoitteeseen. Lähetän pienen muistiaisen tulemaan, kunhan saan osoitteen.

Ja te muut, olettehan jo osallistuneet arvontaan??? Vielä on loppuviikko aikaa jättää kommentti, jos se vielä on tekemättä!

Pitemmittä puheitta, oikein ihanaa tätä vuotta 2008 teille jokaiselle!!!

    

Eilen ScanAm ilmoitti meille, että meidän kontti oli edellispäivänä tullut Suomeen! Jee, ainakaan ei laiva uponnut välille, jospa ne tavarat saataisiin meille kotiin jo ensi viikolla!!!

Minähän kirjoitin jo aiemmin, että tavaralaatikot käytiin hakemassa meiltä kotoa 27.11. Sitten seuraavana päivänä, eli 28.11. vietiin itse meidän autot satamavarastoon. Sinne piti jättää autot ja niitten titlet, eli ne rekisteriotteen omistaosat. Kuitiksi saatiin sellainen lappu, mihin vastaanottava mies merkkasi, onko autossa mitään jälkiä ennestään kyljissä, ja montako laatikkoa auton sisällä on kyydissä. Siellä varastolla sitten firma on ne kaikki meidän tavarat pakannut yhteen konttiin ja sinetöinyt sen.

Kontti oli alunperin tarkoitus toimittaa laivaan, joka olisi lähtenyt 3.12. Baltimoresta Helsinkiä kohti, arvioitu saapumisaika Helsinkiin 26.12. No, ei siinä ihan niin käynyt, vaan sinä päivänä tuli ScanAmin Sörenilta meiliä, että he tarvitsevat mahdollisimman pian ne autojen titlet sinne heille. Höh, eivät hoksanneet tarkistaa sieltä varastosta, siellähän ne oli, soitin ja kerroin sen Sörenille. Sitten 4.12. tuli taas Sörenilta meili, että tarvitsevat vielä minun USAn sotu-tunnuksen, ja kopion minun passista, ennen kuin voivat kontin laittaa matkaan. Höh, miksi eivät voineet niitä yhtään ennemmin pyytää, olisihan ne ollut paljon helpompi toimittaa siellä samassa maassa ollessa. No, ei se mitään, faksi toimii täältä Suomestakin, ja saatiin se hoidettua. Mutta silloin jo oli selvää, että aikataulu petti.

Uusi aikataulu saatiin tietää vasta 10.12. Silloin selvisi, että kontti on menossa laivaan, joka lähtee 12.12. Baltimoresta, ja arvioitu Helsinkiin tulopäivä oli 5.1. Sitten seuraava ilmoitus tulikin meille jo Suomesta, paikallinen ScanAmin toimisto lähetti minulle 19.12. laivausilmoituksen, jossa näkyi, että kontti todella on siinä laivassa, ja uusi arvioitu Suomeen tulopäivä on 1.1. Ja nyt sitten tosiaan loppujen lopuksi laiva tulikin jo 27.12. eli ollaan melkein siinä alkuperäisessä aikataulussa kiinni, taisi olla myötätuuli laivalla…

Tässä välissä sitten ScanAm oli totaalisesti unohtanut, että oltiin sovittu, että kontti on sitten tarkoitus tulla heidän toimestaan Ouluun ja tullaus hoituisi täällä. Sitä nyt sitten heidän virkailija selvittelee, kun en tosiaan aikonut lähteä Helsinkiin tavaroita hakemaan… Toivottavasti onnistuu! Eilen sain täyttää ja lähettää heille kuitenkin jo vakuutuksen tullia varten siitä, että tavaroissa ei ole mitään tullattavaa, kuten esim. alkoholia ja tupakkaa, ja että tosiaan ollaan yli vuosi oltu pois maasta. Tällä lomakkeella pitäisi sujua muiden tavaroiden tullaus, autot on sitten asia ihan erikseen, siitä sitten kerron tarkemmin ensi viikolla, kunhan tiedän, mitä kaikkea kommervenkkiä siihen liittyy.

Nyt pitäisi aloittaa tavaroiden järjesteleminen taas. Ollaan yhtä ylimääräistä makuuhuonetta käytetty rompehuoneena, mihin on laitettu paikkaansaetsiviä tavaroita vähän piiloon joulun tieltä. Nyt, kun tiedetään, että se iso määrä tavaraa on hyvin todennäköisesti ensi viikolla meillä, pitää alkaa taas raivaamaan ja tyhjentämään se huone niitä laatikoita varten. Huh!

Muuten, tähän loppuun voisin vielä kiittää Heikkiä ja Kaijaa tosi paljon ilahduttaneesta joululahjasta! Paketista paljastui kauniisti rusetilla sidottu paksu pinkka A4-papereita, siis koko minun blogi värikuvineen, kommentteineen kaikkineen, printattuna! Aivan älyttömän paljon kiitoksia mahtavasta ajatuksesta!!!

Ja jotta tästä ei ihan kuvaton postaus tulisi, niin laitetaan tähän sitten kuva meidän parista muusta joululahjasta; näitä pelejä (Ubongo ja Inkan Aarre) on pelattu tosi paljon nyt joulun jälkeen, ovat mielettömän mukavia, ja hyvin sopivia koko perheelle!

Jouluaatto meni tosi mukavasti, oli kyllä ihanaa viettää sitä ihan perinteiseen tapaan viime vuoden poikkeavan joulun jälkeen!

Aamulla käytiin ensin joulusaunassa, sitten syötiin riisipuuroa ja luumu-rusinasoppaa, ja sen jälkeen käytiin hautausmaalla sytyttämässä kynttilät läheisten haudoille.

Iltapäivällä sitten tuli sukua meille, loppujen lopuksi paikalla olivat minun, Mikan ja Miskan lisäksi (Aki oli tällä kertaa viettämässä joulua isänsä kanssa) Mikan isä, äiti, setä, pikkusisko ja siskon mies, sekä minun äitini ja isoveljeni.

Ensin syötiin perinteisesti hyvin ja vähän liikaa, sitten odotettiin joulupukkia katsellen videota edellisiltä jouluilta. Joulupukki tuli puoli kuuden kieppeillä, ja toi lahjoja aivan mahdottoman paljon! Ollaankohan noin kiltteinä oikeasti oltu???

    

Lahjashown jälkeen sitten keitettiin kahvit ja glögit ja syötiin jälleen itsemme ähkyyn kakkuja, torttuja ja pipareita. Loppuilta kuluikin lahjoja ihmetellessä ja yhdessä ollen. Oikea joulu!

Taidan tällä kertaa keskittyä kuvina esitettäviin tunnelmiin meidän lähikoulun joulujuhlasta. SIellä oli ihanaa, niinkuin aina. Kuvat kannattaa klikata isommiksi…

 

 

Pitääpä päivittää poikien koulujutskia, en ole tainnut niitä niin paljon selittääkään vielä Suomeen paluun jälkeen.

Miska palasi vanhaan kouluunsa, siis siihen, missä eskarin aloitti reilu vuosi sitten. Luokkakaverit olivat pysyneet lähes ennallaan, vain yksi poika oli vaihtanut koulua ja kaksi uutta lasta oli tullut lisää. Nyt Miskan ekaluokalla on 9 oppilasta. Tosin kuten pienissä kyläkouluissa on tapana, meilläkin on yhdysluokat käytössä. Miska on siis yhdistetyssä ykkös-kakkos-luokassa, jossa näiden ekaluokkalaisten lisäksi on 7 kakkosluokkalaista; yhteensä siis 16 oppilasta yhdellä opettajalla. Lisäksi luokassa on toinen aikuinen, yhden ekaluokkalaisen henkilökohtainen avustaja, joka on tuttu jo eskarista; sama avustaja oli samalla tytöllä jo silloin reilu vuosi sitten.

Miskalla on koulu alkanut hyvin. Läksyjä tuntuu tulevan ekstravähän verrattuna Amerikan aikaan, ja muutenkin melko helpolta koulunkäynti tuntuu. Opettaja, juuri 60 vuotta täyttänyt konkari, on tosi kiva. Miska nauttii koulunkäynnistä, ja erityisesti kavereista. Kyläkoulun ihana joulujuhla perinteisine tonttuleikkeineen ja lauluineen on huomenillalla, meidän perhe odottaa sitä kovasti!

Aki meni sitten seiskaluokalle sinne Oulun kansainväliseen kouluun. Jännitti sitä kovasti, mutta näin puolentoista viikon kokemusten jälkeen tunnelma on ihan positiivinen. Heilläkin on pieni luokka, 16 oppilasta. Luokkakaverit tuntuu olevan ihan mukavia, heidän kanssaan voi välitunneilla pelailla. Koulun alku on sujunut rauhallisesti siksi. Tämä viikko on lyhennetyillä päivillä joululoman alkamisen takia, ja viime viikko oli koeviikko, ja kun Aki ei ollut ollut syksyä siellä, niin ei voinut kokeisiinkaan osallistua. Teki siis tunneilla omia hommiaan sen aikaa kun muita tentattiin. Toki jotain normitunteja (siis ilman kokeita) oli myös; niistä erityisesti biologia ja kotitalous tuntuivat kivoilta.

Työtä on aiheuttanut lähinnä vain ruotsi. Muut luokkakaverit kun tietysti olivat aloittaneet ruotsin opiskelun jo syksyllä, ja Akin pitää heidät kuroa kiinni ihan alkeista aloittaen. Ruotsin tuntien ajan Aki onkin saanut yksilöopetusta eri luokassa kuin muut, lisäksi tällä viikolla on ylimääräinen ruotsin tukiopetustunti joka päivä. Tosi nopeasti Aki kyllä on siitä kielestä päässyt jyvälle, ja vaikka välillä vähän nurisee sanojen opettelua ja läksyjen määrää, niin tuntuu kuitenkin nauttivan haasteesta. Näyttää siltä, että on mahdollista saada nyt joululoman aikana muut oppilaat kiinni, ja Aki voisi sitten alkaa seurata normiopetusta muiden mukana kevätlukukauden alussa. Mutta hoppua ja paniikkia ei ole, yksilöopetusta voi jatkaa niin kauan kuin on tarvis.

Tuosta koulusta sen verran vielä, että vähän yllättävää oli se, että vaikka opetus on (ainakin suurinpiirtein) kaikki englanniksi, niin oppikirjat ovat kuitenkin kaikki suomenkielisiä. Perusteluna taisi olla se, että oppilaiden täytyy oppia esim. matematiikan termit kummallakin kielellä, jotta ei karsita jatkomahdollisuuksia. Mutta ottaa varmaan oman aikansa tottua siihen, että kirjassa käytetään yhtä kieltä ja opettaja puhuu toista. Muutenkin koulussa kuulee yllättävän paljon suomea; Aki sanoi, että ehkä puolet keskusteluista käydään suomeksi ja puolet englanniksi.

Oman lisänsä Akin elämään tuo myös se, että nyt aloitettiin ensimmäisen kerran sellainen järjestely, että Aki asuu vuoroviikoin isänsä perheessä Oulussa ja vuoroviikoin meillä Muhoksella. Tällä hetkellä järjestely tuntuu toimivan hyvin, etenkin koulun takia. Isän asunto kun on ihan lähellä koulua, ja niinäkin viikkoina, kun Aki asuu Muhoksella, hän voi tarvittaessa mennä ennen tai jälkeen koulun kuluttamaan aikaa isänsä luo. Aki kulkee minun kyydissä kouluun Muhos-viikkoina, ja minä kuitenkin menen aina töihin klo 8 pintaan ja lähden pois klo 16 aikoihin. Melko monet koulupäivät ovat juuri sopivasti sen pituisia, mutta lyhyempiäkin löytyy. Tämä koko viikko on lyhyempää päivää, kun valmistautuvat joululomaan, ja Aki onkin sitten joka päivä koulun jälkeen mennyt isänsä luo tekemään läksyjä ja viettämään aikaa.

Kaikenkaikiaan siis ainakaan koulun aloituksessa ei ole juurikaan mitään ongelmia täällä takaisinmuuton jälkeen ilmennyt. Ihmeen sopeutuvaisia nuo pojat!

… lapselle ja aikuiselle.

Tultiin juuri Kauneimmat joululaulut -tilaisuudesta Laitasaaren rukoushuoneelta. Siellä oli ihanaa, nyt on joulumieli! Ei joulun tuloon tarvita hössötyksiä tai paikallaan olevia tavaroita, tärkeintä on oikea mielentila!

Olen käynyt kauneimmat joululaulut laulamassa joka vuosi varmaan jo lähes parinkymmenen vuoden ajan. Vain viime vuosi jäi sattuneestä syystä välistä. Minusta on ihanaa laulaa joululauluja isolla porukalla yhdessä, ja minusta on erityisen ihanaa se, että kumpikin poikaseni halusi edelleen lähteä mukaan laulamaan!

Kuva täältä.