Maailmalla Marylandissa - kotona Suomessa

… kallellaan, Pisan torni siis. Se tuli tänään katsastettua, kävin ihan tornin huipulla asti. Melko hassua kulkea pyöröportaissa, jotka vuorotellen viettää oikealle ja vasemmalle, riippuen siitä millä puolella tornia olet menossa… 

Vuokrasin hotellista pyörän, jolla olen eilen ja tänään huristellut kokouspaikalle ja illallispaikalle ja nähtävyyksiin. Kätevää, nopeaa, näppärää ja himpun verran pelottavaa. Täällä on paljon autoja ja kapeat kadut, mutta yllättävän hyvin pyöräilijät mahtuu sekaan. Ehdottoman positiivinen kokemus, pitäisi varmaan kokeilla muissakin reissukaupungeissa.

Kyllä noissa vanhankansan sananlaskuissa on vinha totuuden siemen!

Tänä aamuna valkkailin, mitkä kengät laittaisin jalkaan, ja sen verran oli kesäinen olo (vaikka vettä sataakin, mutta silti!), että sandaalit piti kaapista saada. Ja ne kaikkein korkeimmilla koroilla tietty… Siinä sitten niillä astelin, ja mietiskelin, miksihän näitäkin kenkiä olen niin vähän vielä pitänyt. Hyvin käy niillä askellus, ja tuntuu tosi mukavalta jalkaan. Ja kyllähän kintut koroissa näyttää ainakin himpun verran mukavammilta kuin ilman korkoja… Se oli se ylpeys.

Sitten saavuin työpaikalleni, ja edelleen tuntui hyvältä. Kunnes… työhuoneeni käytävälle kun pääsin, ja lattiamateriaali muuttui muovilaataksi, … kuului vain iso rymähdys ja pari kovaan ääreen sanottua valittua sanaa, ja työkaveri löysi minut istumasta keskellä käytävää ja pitelemässä nilkkaani. Käsilaukku ja läppärilaukku olivat lentäneet muutaman metrin eteenpäin, polvessa iso mustelma ja nilkka nyrjähtänyt. Se oli se lankeemus sitten.

Nyt sitten olen istunut työpöytäni ääressä (onneksi läppärille ei käynyt kuinkaan!) koko päivän jalka koholla. KKK:n yksi osuus siis on suoritettu; kylmää ja kompressiota ei tähän hätiin tästä putiikista löytynyt, joten koitetaan sitten yhdellä K:lla kolmen sijaan. Huomenaamulla pitäisi lähteä työreissulle Lontooseen loppuviikoksi, saapa nähdä, miten nilkka kestää. Siellä kun kuitenkin pitäisi varmaan pystyä kävelemään enemmän kuin kotona on pakko.

Kuvassa ne syylliset kengät, ja niiden etualalla sitten se maallisempi versio, eli mitkä piti suosiolla laittaa jalkaan. Hmph…

Kovin usein ei voi sanoa, että on ollut lähes täydellinen työpäivä, mutta eilen melkein voi… Enkä edes ollut koko päivältä odottanut oikein mitään, itse asiassa ennakko-odotukset olivat ehkä jopa miinuksen puolella. Jospa siinä piileekin syy, miksi tuntui niin mukavalta.

Meillä oli sentteripäivät Maikkulan kartanossa. Ohjelmassa kaikenlaista yleisinfoa ja arvokeskustelua iltapäivään asti. Jopa ne osuudet oli kaikista tähänastisista virallisista työmiitingeistä kivoimmat ja parhaiten järjestetyt. Sitten koittikin aika kirkkovenesoudun, ja se kyllä kuulkaa oli melkoisen mukavaa! Nyt on sitten kädet ja hartiat kipeät, mutta ihan sen arvoista. Hienot on maisemat Oulujoella, eikä edes lunta satanut, vaikka säätiedotus oli niin luvannutkin.

Jos soudun jälkeen olisi ollut saunomismahdollisuus, niin päivä olisi ollut ihan täydellinen, mutta kun se puuttui (kummaa piheilyä!!!) niin päivän saldona siis vain melkein perfekti. Ilta jatkui erinomaisen hyvän ruuan ja juoman merkeissä, ja kun vielä pääsin yllätysjatkoille yllätysosoitteeseen, jossa sai tuntitolkulla hoilata suomihittejä karaokelaitteiston säestyksellä ja kaulakkain ihan uusien yllätysystävien kanssa, niin eipä paljon parempaa voi pyytää. Yllättävän hubaa!

Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat, polvet, varpaat… Vai miten se lastenlaulu menikään? Jep, pää on aina välillä kipeä, vasen olkapää on ollut jo kohta kolme vuotta kipeä, pepun voisi korvata vaikka ristiselkä, joka on nyt viime aikoina taas vähän reistaillut, no, polvissa sentään ei ole mitään vikaa, varpaat, tai lähinnä vasen pottuvarvas ja jalkapöytä on kyllä olleet kipeät pari kuukautta… Että ihan sairas vääns, eikä sitten kuitenkaan. Aivan toimintakykyinen yksilö, kai nämä krempat on lähinnä merkkinä siitä, että ikää tulee ja painoa on vähintään riittävästi.

Senpä johdosta sitten olen käynyt nyt useamman kerran tälle vuodelle OMT-fysioterapiassa. Mediterapian Markus on tosi taitava, voin suositella! Sai ylipuhuttua minut jopa akupunktion ottamiseen. Ja se neulojen pistely oikeasti toimii! Olin vähän epäileväinen ensin, mutta kyllä sillä yllättävä vaikutus on minun kolotuksiin ollut. Eikä neulojen laittaminen käy kipeää. Nyt on sitten mm. ristiselkä nitkautettu paikoilleen, hartioita hierottu, ja jalkapöytään ja olkapäähän isketty akuneuloja. Kyllä taas kelpaa tyttösen juoksennella maailmalla.

Ja niinhän minä teenkin. Tällä hetkellä kirjoitan tätä Lillehammerissa, hotellihuoneessa. Olen täällä yhdessä konferenssissa, tänä iltana palaan taas kotimaan kamaralle. Lillehammer muuten on ihan OK paikka; ihan norjalaisen oloinen kiva pieni kaupunki, ennakko-odotuksiani positiivisempi. Heh, minun hotellista konferenssipaikalle on jyrkkä ylämäki; sinne menemiseen kuluu 15 minuuttia ja takaisin kävelee 5 minuutissa, kun saa alamäkeen tulla.

Minä niin kovasti tykkään meidän tiimistä, työkaverit on tosi kivoja ja niitten kanssa voi jutella melkein mistä vaan. Välillä olen vähän pihalla, ainoana naisena kun kiinnostuksen kohteet ei aina ihan kohtaa, mutta pojat ne jaksaa hyväntahtoisesti naureskella ja vääntää rautalangasta.

Aiemmin minulla oli oma työhuone, mutta nyt Suomeen paluun jälkeen olen muuttanut yhden tiimikaverin kanssa samaan huoneeseen, ja tämä onkin yllättäen paljon kivempaa näin. Varsinkin se, että nyt ollaan kahvitaukoja vietetty useamman kerran meidän huoneessa koko tiimin voimin, niin tänäänkin.

Äsken töistä lähtiessään kämppäkaveri heitti minulle tuon kuvassa olevan pullon, ja käski ottaa yhden napin. Ajatteli vissiin, että olen todella sen tarpeessa. Tuotteen nimi on Neropattinappi, ja nimen alla etiketissä lukee "Ontuvan oivalluskyvyn ensioireisiin". Nähtävästi olen tänään vaatinut erityisen paljon rautalangasta vääntämistä… Otin samantien yhden napin, ja hetken päästä toisenkin. Jospa huomenna kahvitauolla minullakin leikkaisi ajatus vähän nopeampaa… Ainakin tulin tästä eleestä niin hyvälle tuulelle, että piti samantien blogata ja jakaa sitä hyvää tuulta eteenkinpäin.

PS. Tänään on muuten historiallinen päivä. Edellinen kerta, kun Laskiaistiistai ja Runebergin päivä sattuivat samalle päivälle, oli vuonna 1856! 

Sen verran vielä palaan edellisen bloggauksen tunnelmiiin, että loppumatka sujui tosi nopeasti. Torstai oli koko päivä menoa ja meinikiä, ei mitään turistiaktiviteetteja. Perjantaina jäi n. 3 tuntia aikaa kaupungin kiertämiseen, tässä muutama kuva siltä kävelyreissulta.

Firenze teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen! Se on todella kaunis kaupunki, varsinainen taidegalleria koko paikka, patsaita löytyy joka puolelta kaupunkia enemmän kuin missään, ja ne kapeat kadut ja vanhat rakennukset ovat hurmaavia! Ehdottomasti käymisen arvoinen kohde!

Lauantaina sitten lähdin aikaisin aamulla lentelemään pohjoiseen päin. Vaihdoin konetta Milanossa, ja vaihtoaikaa oli yli 2 tuntia, joten oli hyvä hetki pitää pieni blogitapaaminen. Milanon bloggaaja siis tuli perheineen minua sinne moikkaamaan, ja sain tutustua todella mukavaan pariskuntaan ja maailman hurmaavimpaan pikkuvauvaan. Kylläpä aika kului nopeasti ja mukavasti, aivan ihania ihmisiä sitä pääsee tapaamaan tämän bloggaamisen myötä!

Loppumatka Helsingin kautta Ouluun sujui hyvin, ja aikataulussa, olin kotona illalla puoli seitsemän aikaan (12 tuntia hotellilta lähdön jälkeen). Matkalaukku tietysti jäi taas jälkeen, se tuli vasta sunnuntaina. Mutta sepä ei tässä päässä enää haitannut.

Oulun seudulla oli ollut loppuviikosta lumimyrsky, ja sain lentokentän parkkipaikalta kaivaa auton kinoksen alta, ja auton takanakin oli semmoinen kinos, että siitä ei päässyt suoraan lähtemään, vaan lumiharjalla sitten (lapion puutteessa) harjasin puoli metriä lunta auton takaa molemmille sivuille, että sain auton peruutettua parkkiruudusta tielle. Tuulilasi oli tietysti jäätynyt kunnon betonijäähän, ja sitä sai urakalla täysin voimin rapata. Mutta en antanut sen masentaa, olinhan täynnä Italian lämmintä aurinkoa.

Kello herätti keskiviikkoaamuna klo 4.00. Nousin, hoidin aamutoimet, join lasin vettä, ja pakkasin laukut loppuun. 4.55 lähdin ajamaan Oulun lentokentälle. Klo 5.20 olin lentokentän lähtöselvitysjonossa. Minun edelle sattui lauma (3 kpl) nuoria miehiä, jotka olivat nähtävästi nousseet aamulla väärällä jalalla sängystä ja pottuilivat virkailijalle, minkä ehtivät. Ongelmia oli matkatavarasäännösten tulkitsemisessa, pojat kun olisivat välttämättä halunneet käsimatkatavaraksi jotain, mitä ei matkustamoon saanut viedä. Kuvittelivat itsestään liikoja, kun arvelivat, että virkailija ihan heitä ärsyttääkseen keksi sääntöjä. Lähtivät ne siitä sitten lopulta, mutta vielä turvatarkastuksessa ja portillakin kovaan ääneen pitivät asiasta elämää, haukkuivat virkailijaa ja lentoyhtiötä ja Ilmailulaitoksenkin siihen kaupan päälle. Huoh.

Oulu-Helsinki –lento sujui rutiinilla, ajallaan ja muutenkin normaalisti. Söin koneessa aamupalaksi tarjotun juustosämpylän ja join pari lasia vettä, lueskelin yhtä työpaperia. Helsingissä oltiin seitsemältä ja kiirehdin ensimmäiseksi tax free –myymälään, tunnin vaihtoajalla kun ei paljon ollut aikaa tuhlattavaksi, ja ripsiväri oli kuitenkin ostoslistalla. Sen jälkeen suunnistin lähtöportille, jossa selvisikin, että aikaa olisi ollut pitemmänkin kaavan shoppailulle. Kone oli myöhässä, vielä ei tiedetty kuinka paljon.

No, eipä se mitään, Roomassa oli tarkoitus olla kolme tuntia vaihtoaikaa, joten en hermostunut ollenkaan, arvelin vain, että sama kai se on odottaa Suomessa kuin Roomassakin. Tein vähän töitä, luin sähköposteja ja vastailin muutamaan. Aina kun on ainakin kännykkä mukana, on pienoistoimistokin mukana. Tunnin päästä ilmoitettiin, että kone myöhästyy edelleen, ja tiskiltä saa hakea kupongit, joilla saa jotain pientä purtavaa odotusaikana. Hain 6/8 euron kuponkini (6 euroa tax freessä, 8 kahviloissa) ja ostin sillä juotavaa, eli litran vettä ja hedelmäsmoothien. Lueskelin sitten loppuajan ostamaani naistenlehteä ja join juomiani. Otin päivän ensimmäisen valokuvan, ja päätin, että otan paljon kuvia ja bloggaan illalla tästä päivästä.

Lopulta päästiin matkaan hiukan ennen kymmentä, vajaa pari tuntia myöhässä. Helsingissä sää oli vähän ankean harmaa ja pilvinen. Mutta heti, kun päästiin pilvien yläpuolelle, aurinko alkoi paistamaan. Kivaa!

Aamupala saatiin heti ensimmäiseksi, jotain kasvismunakasta ja pekonia. Kyllä sillä enin nälkä lähti, vaikka ei mitään erityisen maistuvaista ollutkaan. Olihan annoksessa tietysti myös sämpylä ja jugurtti, sekä tuoremehu. Kerrankin oli tilaa levittäytyä kunnolla tarjottimen kanssa, minulla oli kolme paikkaa itselleni, ei siis ketään vieressä. Käytinkin tilaisuuden hyväkseni oikaisemalla jalkani koko penkkiriville, luksusta!

Loppumatka sujui lueskellen, lepäillen ja mietiskellen. Valokuviakin otin, kun Italian maaperän ensimmäisen kerran näin. En ole koskaan ennen Italiassa käynyt, senkin takia oli tosi kiva tulla tänne. Maasto oli paljon kumpuilevampaa kuin olin osannut ajatella! Mutta ihan yhtä vihreää kuin olin kuvitellutkin.

Rooman lentokentän ympärillä jouduttiin vielä lentelemään parikymmentä minuuttia ylimääräistä. Tämänpäiväiset lentojen viivästymiset johtuivat Rooman seudun kovasta tuulesta, jonka takia lentokentällä oli jouduttu sulkemaan yksi kiitorata, ja lentokoneet siis jonottivat vuoroaan päästäkseen laskeutumaan auki olevalle radalle. Perille Roomaan tultiin siis kaksi tuntia myöhässä. Etsin ensin transfer-tiskin, josta sain tarkastuskortin viimeiselle, Alitalian, lennolle. Sen jälkeen kävelin lähtöportille. Alun perin piti olla tunti aikaa, mutta kävi pikkuhiljaa ilmi, että tämä Rooma-Firenze -lentokin on myöhässä, loppujen lopuksi se myöhästyi noin tunnin lähtöajastaan.

Kävelin jonkun aikaa lentokentällä ja katselin elämänmenoa siellä. Hyvin italialaiselta näytti, ihan jännää. Loppujen lopuksi istahdin lähtöportin viereen penkille, napostelin mukaan ottamiani pikkuporkkanoita ja katselin ihmisiä. Siinä odotellessa soitin Suomeen Mikalle ja Miskalle, ja laitoin tekstiviestin Akille.

Lentomatka Roomasta Firenzeen sujui nopeasti, noin tunnissa. Matkalla tarjoiltiin juotavaa (otin vettä) ja suolakeksejä. Firenzeen kone saapui puoli neljän aikaan, näköalat juuri ennen laskeutumista oli hyvät kaupungin suuntaan.

Firenzen kentällä menin ensin odottamaan matkalaukkuani, jota ei sitten koskaan tullutkaan. Hmph, olisihan se pitänyt arvata. Se oli jo Oulussa lähtöselvitetty Firenzeen asti, ja Roomassakin virkailija syötti koneelle tiedon, että minulta on laukku jo laitettu. Vaihtoaikaakin oli molemmissa, siis sekä Helsingissä että Roomassa reilusti myöhästymisien takia. Joten ei periaatteessa ole mitään syytä, miksi se ei olisi tullut perille asti… Mutta sellaista sattuu. No, tein siis jälkeenjäämisilmoituksen laukusta, ja virkailija lupasi toimittaa laukun hotelliin heti, kunhan se löytyisi. Illalla tulisi vielä yksi kone Roomasta Firenzeen, ja olisi periaatteessa mahdollista, että se siinä tulisi. Niin, ja sanoihan hän senkin, että jos minun täytyy jotain tarvikkeita ostaa tilalle, niin kannattaa säästää kuitit ja yrittää saada rahat Alitalialta takaisin. Jännä asenne, Finnairilla yleensä sanotaan, että tiettyyn summaan asti kuiteista saa rahat automaattisesti takaisin, mutta täällä sitä pitää vain yrittää.

No, sitten lähdin taksilla hotellille. Aurinko paistoi! Taksikuski oli vähän jotenkin hassu, hän puhui kännykkään koko matkan ajan, ja nauroi ärsyttävällä tavalla kovaan ääneen yhtenään. Taisi olla hauska ihminen langan toisessa päässä. Minusta oli kiva katsella ympärille taksimatkan aikana; kaikki näytti hyvin italialaiselta, jotenkin siltä kuin olin kuvitellutkin. Tosi paljon oli skoottereita joka paikassa, ja polkupyöriäkin! Hotellille saavuin neljän aikaan paikallista aikaa, eli viiden aikaan Suomen aikaan. 12 tuntia siitä, kun olin lähtenyt kotoa aamulla.

Huoneeseen päästyäni keitin ensi töikseni teetä ja join sitä pari kuppia. Yritin tarkistaa sähköpostit, mutta en saanut vpn-yhteyttä toimimaan, eli en päässyt työposteihin käsiksi. Ehkä hyvä niin… Soitin samaan hotelliin jo edellispäivänä tulleelle työkaverilleni, että olen perillä, ja sovittiin, että mennään syömään illalla, kunhan olen käynyt ensin jotain välttämättömyystarvikkeita ostamassa kadonneiden tilalle. Huoneen ikkunasta oli ihan kiva näkymä kaupungin punaisille katoille.

Viiden aikaan lähdin kävelemään kaupungille, ensin kävelin Duomon ympäri, sieltä ostoskatuja pitkin Arno-joelle, yhtä siltaa pitkin yli ja joen toista rantaa pitkin Ponte Vecchiolle, kuuluisalle kultakauppasillalle. Siitä sitten Uffizi-gallerian ohi takaisin Duomolle päin. Ilta ehti jo pimentyä siinä tepastellessa.

Näkyihän kaupungilla toki vallan mainioita pikkuputiikkeja, joissa olisi voinut pysähtyä aikaa viettämään vaikka kuinka paljon. Jäätelö- ja leivoskaupat erikoisesti houkuttelivat, lihakaupat eivät niinkään, vaikka hauskan näköisiä olivatkin. Mutta Firenze ainakin näin äkkiseltään, muutaman tunnin tutustumisen jälkeen, vaikuttaa tosi kivalta, elämänmakuiselta, kauniilta kaupungilta!

Matkan varrella soitin Alitalialle ja kysyin, onko laukkua näkynyt. Ei ollut, eikä kuulemma ainakaan tänään enää tulisi. Kävin parissa pikkukaupassa katselemassa tavaroita, mutta vasta ihan lopuksi sitten löysin vähän isomman tavaratalon, josta sain ostettua deodorantin, hammasharjan ja –tahnan, käsirasvan, hiustenhoitoaineen, hiusharjan ja aurinkopuuterin. Siinäpä ne tärkeimmät, mitä ihminen välttämättä tarvitsee yön yli. Onneksi satuin sen ripsivärin ostamaan jo Helsingissä!

Harmittaa, että meikkipussi oli matkalaukussa. Ennen vanhaan se oli aina käsimatkatavaroissa mukana, mutta kun nykyään ei saa olla nestemäisiä aineita, niin en ole jaksanut alkaa pakkaamaan niitä erikseen, vaan olen vain laittanut koko meikkipussin matkatavaroihin. No, jospa tästä taas opin, että kannattaisi nähdä erottelun vaiva, ja ottaa ne pikkupakkaukset esim. hoitoainetta ja rasvaa niihin minigrip-pusseihin, jotka saa mennä läpivalaisun läpi jos ne nostaa erikseen hihnalle.

Meikkipussin lisäksi matkalaukussa ei varsinaisesti ollut mitään, mitä ilman en yhtä päivää pärjäisi. Käsimatkatavaroissa minulla oli tietokoneen ja työpapereiden lisäksi jakkupuku ja vaihtopaita ja –alusvaatteet. Niillä pärjäisin seuraavan päivän kokouksen ihan ok, paitsi kenkien puolesta. Oli ollut tarkoitus laittaa avokkaat jalkaan, mutta nyt pitäisi sitten olla nilkkureilla. Mutta uusia kenkiä en kyllä tämän takia alkaisi ostelemaan. Kenkien ja vaihtovaatteiden lisäksi jälkeenjääneessä laukussa oli jumppavaatteet ja sykemittari (kun olin aikonut käydä hotellin kuntosalissa) sekä ilmakiharrin, näitä kaikkia kyllä tarvitsisin, mutta hetken pärjään ilmankin. Loppulaukku sitten olikin täynnä tuliaisia, joita aion paluumatkalla viedä Milanoon, kun pidetään pikainen pieni bloggaajamiitti siellä lentokentällä. Toivottavasti siis laukku tulee ennen lauantaiaamuna!

Niin, tämän pikaisen kaupunkikierroksen jälkeen kello olikin jo puoli kahdeksan, kun palasin hotellille. Soitin työkaverilleni ja lähdettiin syömään. Olikin jo nälkä! Mentiin hotellin vieressä olevaan ravintolaan, jossa oli paljon ihmisiä. Yhtenään ravintolassa kävi ruusujen ja aurinkolasien myyjiä, varsinkin ruusujen myyjät eivät meinanneet uskoa, että Reijo ei aio ostaa minulle kukkaa. Olettivat tietenkin, että olemme pariskunta… Söin erinomaisen hyvän pasta-kasvisannoksen ja jälkiruuaksi ananasta ja jäätelöä, kauniitakin olivat maukkauden lisäksi.

Syönnin jälkeen palattiin hotelliin. Minua jo väsytti, kun olin ollut aamuaikaisesta liikkeellä, joten menin suoraan huoneeseeni, kylpyyn ja sitten nukkumaan. Niin, ja siirsin kamerasta päivän kuvat tietokoneelle ja aloitin tätä päivän tapahtumien kirjaamista. Ihan loppuun asti en päässyt ennen kuin uni voitti puoli yhdentoista aikaan.

Nyt seuraavana aamuna aikaisin ennen aamupalalle lähtöä sitten kirjoitin tämän loppuun. Torstai ja perjantai sitten kuluu kokouksissa, ja lauantaiaamulla aikaisin lähden taas lentelemään Suomea kohti. Siihenkin menee koko päivä, Muhoksella olen (jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan) vähän kuuden jälkeen illalla. Matka-ajat ei ole meidän firmassa varsinaisesti työaikaa, eli ihan omaan piikkiin menee se lauantaipäivä, siitä ei saa matkustamiseen käytettyjä tunteja takaisin mistään. Se tuntuu vähän epäreilulta välillä. Miksi omaa vapaa-aikaa pitää käyttää työmatkoihin? Mutta eipä valitus auta, näin se vain on.

Jos ei kerran aurinko tule katsomaan meitä, niin minä menen katsomaan aurinkoa… Ei kai siinä muu auta!

Huomenaamulla lennähdän loppuviikoksi työmatkalle Italiaan, Firenzeen. Sen säätiedotus näytti tältä:

Toivottavasti aikataulu antaa periksi sen verran, että ehdin edes vilahdukselta nähdä sitä aurinkoa, jotta jaksan sitten taas paremmin odottaa kevättä pimeässä Suomessa.

Epäilen pahasti, että kalenterissani on joku virus, joka leviää valtavaa vauhtia ja uhkaa pian täyttää kaikki sivut! Nojoo, ehkä se ei ole virus, ehkä se olen ihan minä itse…

Yksi iso muutos Suomeen palatessa on ollut kiire. Koko ajan pitäisi tehdä jotain tai olla menossa jonnekin. Kauheaa aikatauluttamista.

Totuin jo niin hyvin USAssa olon aikana, että työaikataulut pystyin päättämään melko itsekseni, vain marginaalinen osuus aikatauluista oli riippuvainen muiden, siis työkavereiden tai vastaavien, aikataulusta. Muutenkin työaika oli melko rauhallista, ei ollut kuin pari palaveria viikossa, muun ajan pystyi käyttämään tehokkaasti siihen ihan oikeaan työhön. Kotona vapaa-ajalla ei tarvinut työhommia tehdä tai murehtia kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän koko vuoden aikana. Ja työmatkoja ei ollut koko vuoden aikana kuin pari.

Ohjelmoimatonta vapaa-aikaa oli myös tosi paljon, kun ei ne sosiaaliset ympyrät olleet suurensuuret. Ehkä kerran-pari kuussa keskimäärin meillä kävi joku tai me käytiin jossain kylässä. Muu aika siis vain oltiin omalla perheellä, joko ihan kotona oleskellen tai jossain jotain tekemässä tai näkemässä. Muistan vielä, että minulle oli vähän vaikeaa se, että sosiaalista elämää oli niin vähän. Mutta kai siihen sitten loppujen lopuksi tottui, kun nyt on tämä Suomen arkitodellisuus iskenyt niin kovasti silmille.

Ensinnäkin työ. Voi hyvänen aika, oliko se oikeasti ennen vaihtovuottakin tällaista? Järjellä ajatellen, muistan, että oli. Ja itse asiassa se taisi olla silloin vielä kiireempääkin. Silti, nyt se tuntuu jotenkin pahemmalta, kun tottui jo niin erilaiseen arkeen. "Nakkisuojassa" rapakon takana oli melko kivaa olla töissä. Nyt (vaikkakin mieluummin kyllä olen täällä Suomessa töissä, sekä työn sisällön että työkavereidenkin puolesta) töissä on palaveriä palaverin perään, monta eri hommaa päällekkäin ja kiire koko ajan. Matkoillakin olen käynyt jo riittämiin, viime viikolla ja tällä viikolla päiväseltään pääkaupunkiseudulla, ja ensi viikolla menen useammaksi päiväksi Italiaan. Ne ei sinänsä harmita, tykkään tosi paljon matkustamisesta niin työssä kuin vapaa-ajalla, ja ne päivän reissutkin oli oikeasti tarpeellisia ja hyödyllisiä. Mutta ne, samoin kuin jatkuvat kokoustelut, vie paljon aikaa kalenterista, ja sitten tutkimus- ja kirjoitushommat kasaantuu odottamaan sopivaa hetkeä, jota ei koskaan oikein tunnu olevan. Ja jotain hommia on sitten ihan pakko tehdä kotona illalla tai viikonloppuna, kun puhelin ja sähköposti ovat hetken vähän hiljempaa.

Sitten vapaa-aika muuten… Tästä mietin, että uskaltaako oikein kirjoittaakaan, etteivät ystävät ja tutut ymmärtäisi asiaa väärin. Siis ihan oikeasti; meistä on tosiTOSI kivaa nähdä kaikkia kavereita ja sukulaisia, nyt kun viimein helpommin päästään ihan nokakkain. Mielellään tullaan kylään, meille saa tosi mieluusti myös tulla kylään (, jos vain kestää tämänhetkisen kaaoksen), ja innolla tapailen ystäviä muuallakin, kaupungilla tai missä vaan. Aikataulutus on vain niin vaikeaa, kun kalenterit on melko täynnä, ja samalle illalle tai viikonlopulle ei oikein tekisi mieli kovin monta eri juttua varata. Arkihommat pitää hoitaa, pyykit pestä, läksyissä auttaa, taloa lämmittää, ruuat laittaa, lenkillä käydä jne. Nukkuakin pitäisi. Ja sitten on jatkuva huono omatunto niistä purkamattomista laatikoista (, joita kyllä on nyt jo huomattavasti vähemmän, kiitos ahkeran Mikan, joka niitä jaksaa availla! Mutta on niitä silti edelleen melko kasa…) ja paikalleenlaittamattomista tavaroista. Meillä on tavarakasoja vähän siellä täällä ympäri huushollia, kun ei vielä ihan tarkkaan tiedetä, mihin mikäkin menee.

Mistä saisi vuorokauteen toiset 24 tuntia lisää???

Kävin viime viikolla paluuterveystarkastuksessa, ja siellä terveydenhoitaja muiden tutkimusten ja kyselyiden lisäksi mittasi verenpaineen. Se huiteli yllättäen ihan pilvissä! Ilmankos päätäkin särkee ja korvissa humisee päivittäin. Nyt sitten pitäisi löytää kalenterissa aikaa jokaviikkoiselle työterveysasemalla käynnillekin, kun haluavat kontrolloida verenpainetta pitemmän ajan kuluessa. Huoh.

Mikalla siis!

Mikahan joutui silloin ennen meidän Amerikkaan lähtöä irtisanomaan itsensä. YIT asennoitui nihkeästi tuollaiseen välivuoteen, eikä antanut vuorotteluvapaata eikä virkavapaata. Siis Mikan ei auttanut muu kuin sanoa itsensä irti, että päästiin matkaan.

Nyt on koko vuosi vähän jännätty sitä, miten käy. Onhan se vähän hermoja kutkuttavaa, kun toinen ei yhtään tiedä, mihin menee töihin, vai meneekö ollenkaan, sitten kotiin palatessa.

No, pelot osoittautuivat turhiksi. Kovasti on ollut kysyntää. Mika alkoi ilmoittelemaan itsestään mahdollisiin työpaikkoihin syksyllä, ja kertoi, että olisi sitten loppuvuodesta työtä vailla. Joulukuussa kävi sitten neljään paikkaan työhaastattelussa, ja sai sitten itse valita, minne menee. Ikinä ennen ei ole ollut tuollaista mahdollisuutta! Mika sai myös itse päättää, milloin aloittaa työt, olisivat ottaneet vaikka silloin joulukuussa samantien hommiin, mutta ajateltiin parhaaksi, että hän on vielä kotona tämän pahimman järjestelyvaiheen yli. Nyt sitten, kun kaikki tavarat on kotona, ja molemmilla on auto, millä liikkua, on hyvä aika aloittaa uudet työt Destialla.

Ja olihan se kiva, että Miskakin sai rauhassa totutella täällä koulunkäyntiin niin, että isä oli kotona. Miska jo odottaa kovasti, että pääsisi olemaan yksin kotona, ja käyttämään omaa uutta (vanhaa) kännykkää, ja omaa kotiavainta. Täällä meidän pikkukylällähän ei mitään iltapäiväkerhoja ole. Miskan harmiksi vain pappa on aikonut tulla ainakin nyt alkuun varmistelemaan, että kouluun lähtö ja sieltä tulo sujuu hyvin. Mikä on meistä vanhemmista erinomaisen mukavaa, kyllä Miska sitten ehtii ihan tarpeeksi varmasti yksin kotona olemaan myöhemmin.

(Kuvassa Miska vierailulla minun työpaikalla viime torstai-iltapäivänä.)

Tällaista satoa meillä kasvoi tänä päivänä… Lupasin työkavereille tuoda huomiseksi töihin kakun ja mietiskelin pari päivää, että minkälaisen kakun haluaisin tällä kertaa tehdä. Sitten muistin, että minulla on vielä kokonaan kokeilematta sokerikuorrutemassat, jotka sain Salaiselta leivontaystävältäni viime kuussa. Ja koska meidän tiimin pojat ovat ihan pähkähulluja chilin syöjiä ja kasvattajia, ja ne sokerimassat olivat juuri oikean värisiä, hoksasin, että siinäpä idea.

Leivoin kakkupohjan sydänvuokaan, sydämen kaaret oli just sopivasti chilin kannan muotoiset. Täytin kakun eilen, ja tänään sitten muotoon leikkasin siitä nämä kaksi eri chiliä ja päällystin voikreemillä (se oli hankalaa, minun kakku oli varmaan liian kostea, tai sitten en vaan osaa, kun en ollut ennen tehnyt). Jännittävin kohta oli se, kun kaulin sokerimassan ja nostin sen kakun päälle, en ole ikinä moista tehnyt, mutta ihan hyvin se sitten kuitenkin onnistui. Sitten vain kannat kiinni ja vähän muotoilua käsin. Täytyy sanoa, että olen itse ihan tyytyväinen tähän kokeiluun, minusta nuo on hauskoja!

Toinen viedään tänään kavereille, mennään iltakahveille ihan vartavasten, että saadaan maistella kakkua. Tuo punainen sitten lähtee minun mukana huomenna töihin, toivottavasti tiimikaverit tykkää!

Tänään vietetään taas Thanksgiving- eli Kiitospäiväjuhlaa tässä maassa. Viime vuonna oltiin vielä vähän pihalla koko juhlan tarkoituksesta, nyt sentään jo vähän tiedetään sen taustoja. Mutta silti ei aiota tänäkään vuonna sen kummemmin tätä tapahtumaa juhlistaa. Vaikka onhan se mukavaa, että kaikilla on pitkä viikonloppu.

Me päätettiin eilen, että lähdetään Kiitospäiväajelulle. Bensaa kun nimittäin pitää polttaa, juuri eilen sain taas ScanAmilta meiliä, ja saatiin tietää mm. että autojen bensatankit pitää olla melkein tyhjät, kun viedään autot satamaan. Ja eikös minulla ole tankki melkein täynnä… Tänään siis ahtaudutaan koko perhe pikkuautoon ja ajellaan katsomaan, miltä näyttää Atlantic Cityssä näin talvea odotellessa. Lähinnä pääkohteena meillä on sen kaupungin Hard Rock Cafe (lisää keräilytavaraa ja matkamuistoja pakattavaksi siis…), ja onhan se muutenkin kiva käväistä vielä vähän tuolla rannikolla päin. Yritetään myös bongata vielä puuttuvia rekisterikilpiä. 9 osavaltion kilvet on vielä kuvaamatta, toivottavasti edes pari saataisiin tällä reissulla napattua…

Muuttovalmistelut on taas edenneet jonkin verran. Merirahtina lähtevät laatikot lähtevät meiltä tiistaiaamupäivänä, ja autot käydään viemässä itse satamaan keskiviikkoaamuna. Laiva, jossa meidän kontti on kyytissä, lähtee sitten 3.12. Baltimoresta Suomeen, ja toiveissa on, että saadaan tavarat kotiin Muhokselle siinä joulun ja uudenvuoden välipäivinä. Saa nähdä, miten todellisuudessa homma toimii, mutta tämä on suunnitelma.

Kuljetusvakuutuskin on nyt otettu, ja oli huomattavasti halvempi kuin kuviteltiin. Joku näistä meidän muuttofirmatarjokkaista oli meille ne alustavat prosenttimäärät (1,5 ja 3,5 %) antanut, mutta If tarjosi paljon pienemmillä prosenteilla. Autoille tulee vakuutusmaksua 0,6022% auton arvosta, ja muille tavaroille hinta oli 0,8862% niiden arvosta. Meille yhteensä siis vakuutus tulee maksamaan n. 620 euroa arvioidun puolentoistatuhannen sijasta, jee!

Lentorahtia olen myös edelleen selvitellyt; Lufthansa periaatteessa voisi kuljettaa meidän laatikot, mutta eivät ole kauhean innokkaita eivätkä yhteistyöhaluisia. Joten taidetaan laittaa ne laatikot (lähinnä kaksi kitaraa, sähköpiano, kävelysauvat sekä jouluista tavaraa, eli siis semmosta, mitä tarvitaan Suomessa jo ennen joulua) matkaan Fedexillä, joka ainakin ihan mieluusti sen homman hoitaa ovelta ovelle.

Sitten vielä vähän muita kuulumisia. Miskalla kävi eilen kaveri, Hari, muutaman tunnin ajan kylässä. Harin isä harmitteli kovasti, kun ei aikaisemmin oltu hoksattu poikia kuljettaa toistensa luona, he kun asuvat tässä ihan lähellä. No, ei voi mitään. Lupasi kuitenkin, että vielä ennen lähtöä voisi Hari ainakin kerran käväistä. Se olisi kyllä mukavaa, Miskasta on ollut vähän tylsää, kun Akilla on käynyt täällä useampiakin kavereita, ja nykyään Aki käy paljon Davidin luona kylässä, ja Miskalla ei oikein ole kouluajan ulkopuolella ollut mitään sosiaalista elämää. Onpahan nyt edes tässä ihan lopussa sitten.

Lähtökuume alkaa kasvamaan koko porukalla. Mka on ihan pistoksissa, ei oikein malttaisi odottaa, että lähtöpäivä koittaa. Pojatkin joka päivä puhuvat täältä lähdöstä ja matkasta ja Suomeen menosta. Ruokia suunnitellaan sen mukaan, miten parhaiten saataisiin kaappeja tyhjäksi, ja enää ei mitään ylimääräisiä juttuja jääkaappiin osteta. Minulla pukkaa työstressiä, kun pitäisi pari paperia viimeistellä ja pari esitystä tehdä ja esittää ennen lähtöä, eikä enää ole monta työpäivää aikaa. Koko vuosi on ollut aikaa, ja silti lopussa tulee kiire… sitähän se on.

Ai niin, poikien kouluilla oli tällä viikolla vanhempainvartit. Meillä oli sovittuna maanantai-illaksi tapaaminen Miskan opettajan kanssa, ja tiistai-illaksi Akin opettajien kanssa. Molemmista pojista saatiin vain kehuja, ja harmittelua siitä, että pojat nyt lähtevät pois. Mieluusti olisivat saaneet vielä täällä kouluissa jatkaa. Ihan kiva oli taas kuulla niin paljon positiivista palautetta.

Ja vielä yksi juttu on kertomatta. Minä kävin tiistaina aamusta Miskan opettajan pyynnöstä pitämässä Miskan luokalle esityksen Suomesta. Oppilaiden lisäksi esitystä tuli kuuntelemaan useampi koulun aikuinenkin, kiinostusta siis oli. Tunnin kerroin kaikkea, minkä kuvittelin lapsia kiinnostavan, ja näytin valokuvia. Siinä tuli käsiteltyä niin pimeät ja kylmät talvipäivät kuin valoisa ihana kesäkin, tietenkään joulupukkia unohtamatta. Hyviä kysymyksiä lapset esittivät, ja olivat kovasti kiinnostuneita Miskan kotimaasta ja koulunkäynnin eroista, ja siitä, miten pitkä matka sinne on, ja miten meidän kieltä puhutaan. Tuo oli hauska kokemus, olisi kannattanut pitää vaikka jo vähän aikaisemmin, jos vain oltaisiin hoksattu. Ja asiaa ja juttua olisi riittänyt kyllä toiseksikin tunniksi.

Tästä nyt tuli taas vähän tällainen sillisalaattipostaus, jossa käsitellään ihan kaikkea laidasta laitaan. Mutta sitähän tämä elämä on aina välillä, ja kun ei joka päivä tule kirjoitettua, niin täytyy sitten vuodattaa kaikki kerralla, kun sattuu istahtamaan koneen äärelle kirjoitustarkoituksella. Mutta hauskaa Kiitospäivää siis jokaiselle, ympäri maailmaa!

Tänään on sitten Halloween-juhlien aika. Akilla ei koulussa taida mitään juhlantynkää olla, mutta Miskalle piti laittaa naamiaispuku mukaan, kun iltapäivällä kuulemma juhlivat. Mutantti-ninja-kilpikonna oli asuna siellä koulussa, mutta illaksi pitää kuulemma saada pelottavampi asu päälle… Meillä töissäkin oli pienimuotoiset bileet, ohjeistuksena oli, että puku tai vähintään naamari on pakollinen. Melko moni näytti tyytyneen siihen naamariin…

Illalla on sitten pojilla ohjelmassa Trick or treat -kierros tässä meidän kotikadulla. Aki kyllä sanoi jo olevansa liian iso siihen, mutta suostui kuitenkin Miskan seuraksi lähtemään. Kuvia siitä seuraa hieman myöhemmin tämän vuorokauden puolella…

Tässä  pari kuvaa siitä, kun pojat koristelivat keksejä tässä yhtenä päivänä.

Ja tässä sitten haamut lähdössä karkkikepposkierrokselle, vasemmalta oikealle Oscar, Miska ja Aki, kaameat kolmoset.

Ja tässä illan saaliit, vasemmalla Miskan täysinäinen säkki, ja oikealla Akin tienaukset kauniissa rivissä.

Sunnuntaina siis jatkettiin juhlia, mentiin brunssille tuohon nurkan takana olevaan viinitupaan. Se oli semmoinen pieni ja fiini paikka, ehkä himpun liian fiini, varsinkin pojille. Ruokalista vaihtuu joka päivä, ja menulla on aina vain ihan muutama vaihtoehto. Eikä ruoka ole mitään yksinkertaista, vaan sellaista makujen sekoitusta, että ei pojat oikein meinanneet löytää mieluisia ruokia itselleen. Minun broileripiiras lisukkeineen ja Mikan Cuban Sandwich olivat oikein makoisia, ja minä sain vielä kuohuviinidrinkinkin juhlan kunniaksi. Mutta voi olla parempi mennä ihan aikuisporukassa sinne uudestaan, jos mennään.

Sitten lähdettiinkin ajelemaan Washingtoniin päin. Ohjelmassa oli tällä kertaa Intiaanimuseo, se oli oikein kiva, ja useampi tunti siellä vierähti. Miska otti kuvan kaikista rummuista, jotka siellä näki. Vähänkö se on rumpufani… Sen jälkeen käväistiin pikaisesti kävelemässä "dinosaurusmuseo", eli Luonnonhistoriallinen museo, läpi, kun oltiin sovittu treffit Pirjon ja Helmin kanssa siellä. Sitten vielä Mall’illa nähtiin sovitusti myös Eija, Olli, Emma, Elis ja Eijan äiti, ja mentiin tällä isolla suomalaisjoukolla Chinatowniin, ja erääseen kiinalaiseen ravintolaan syömään. Seura oli erinomaista, ruoka oli hyvää ja sitä oli enemmän kuin riittävästi, ja ilta kului joutuisaan. Lopuksi vielä käytiin Pirjon ja Helmin luona kylässä iltakahvilla, ja kotiin ajettiin niin, että olikin jo nukkumaanmenoaika. Oli kiva päivä!

No, en minä ihan nukkumaan vielä sitten ehtinyt, piti vielä leipoa kakkupohjat Brita-kakkua varten, jonka olin luvannut viedä töihin tänään. Töissä sitten täytin ja koristelin kakun, olin marsipaanikukat tehnyt jo lauantaina valmiiksi. Nämä paikalliset työkaverit eivät olleet koskaan ennen sen tapaista kakkua saaneet, ja tykästyivät kovasti. Nyt pitää kuulemma kääntää se resepti englanniksi ja laittaa jakoon, että pääsevät kotona tekemään sitä myös. Kulttuurivaihtoa…

Täällä FC-MD:llä on tapana, etta koko ajan on harjoittelijoita Saksasta, Kaiserslauternin yliopistosta, 3-4 kappaletta. Kukin on kerrallaan puoli vuotta täällä, ja vaihtoajat on limittäin kahden-neljän kuukauden välein. Eli harjoittelijat ovat siis täällä joko maaliskuun alusta elokuun loppuun, toukokuun alusta lokakuun loppuun, syyskuun alusta helmikuun loppuun tai marraskuun alusta huhtikuun loppuun.

Kun tulin, täällä olivat Markus ja Patrick, jotka lähtivät sitten helmikuun lopussa, ja minun kanssa yhtä aikaa tuli Michael, joka lahti nyt huhtikuun lopussa. Ihania poikia kaikki, ikävä tuli. Sitten maaliskuun alussa tänne tulivat Julian ja Ralf, joihin pikkuhiljaa olen tutustunut, ja nyt toukokuun alusta sitten tuli kaksi uutta poikaa, Christoph ja Jörg. Mina ehdin täälläoloaikanani vielä kaksi vaihtoa nähdä, eli neljä uutta saksalaista poikaa (juu, ne on kaikki yleensä aina poikia) viela tapaan.

Olen jo aiemmin huomanut miten harjoittelijavaihtosysteemit on tässä työpaikassa tosi hyvin hanskassa, ja prosessit sujuu, paperihommat hoituu ja perehdytys on tehokasta. Mutta sitten tämä ei-työhön liittyvä puoli. On tosi hyvä, etta näillä on tällaiset limittäin tapahtuvat vaihdot! Aina 2 - 4 kuukauden välein porukkaa vaihtuu, mutta paikalla on aina sellainenkin harjoittelija, joka on ollut jo sen kaksi tai neljä kuukautta jo täällä.

Harjoittelijoiden työskentelyaula on tuossa minun huoneen oven ulkopuolella, ja kuulen niitten jutteluja koko ajan. Kuuntelin äsken (sen vähän mitä saksan kielestä ymmärrän, ja se on tosi vähän, sanan sieltä, toisen täältä) sitä, miten nämä vähemmän uudet opastivat ihan uusia Amerikan mystisissä toimintatavoissa, kuten pankkitileissä, sosiaaliturvatunnuksen ja ajokortin hakemisessa, ja tietysti myös parhaissa lähiseudun baareissa, nähtävyyksissä, reissumahdollisuuksissa jne. (Mistä tulee mieleen, miten erilaista elämää nuo nuoret sinkkupojat viettävätkään kuin tällainen keski-ikäistyvä perheellinen täti-immeinen… sen huomaa jo noista edellisten poikien blogeistakin, mihin on linkit heidän nimistään.) Hyvin tieto vaihtuu, ja onhan uusien aina paljon helpompi aloittaa tämä taipale täällä, kun kumuloituva tieto koko ajan siirtyy harjoittelijasukupolvelta toiselle. Hiljaisen tiedon eteenpäin välittämistä, sitä minä kannatan!

Loppuun vielä hävettävän kehno kännykän kameralla hopusti näppäisty kuva näistä pojista helmikuun viimeinen päivä, kun vietettiin läksiäisiä. Ylänurkassa vasemmalla näkyy vähän Michaelin profiilia, sitten nuo neljä rivissä ovat Julian, Markus, Ralf ja Patrick.

Sain tietää, että yksi minun ja työkaverini kirjoittama paperi oli hyväksytty erääseen konferensiin. Nyt sitten pitäisi vaan päättää, menenkö yksin  Las Vegasiin juhannuksen jälkeen, vai lähdetäänkö koko porukka. Hmm… No, eiköhän se tullut jo päätettyä, porukalla on mukavampaa!

Nyt sitten vaan miettimään, mitä kaikkea siellä sitten pitäisi nähdä, ja miten siellä ei kuitenkaan menisi miljoonia (hah, aivan kuin sellaisia summia olisikaan, kun ei edes tuhansia ole…) kaikkeen touhuun. Ja mitä muu perhe voi touhuta sillä aikaa, kun minä olen työhommissa. Konferenssi- ja siis myös majoituspaikkana on Monte Carlo -hotelli, ja reissupäivät 24.-29.6. Ehdotuksia ja kokemuksia otetaan vastaan!

Tämä on nyt sitten ihan mainos. Sen verran läheltä liippaa omia hommia, että täytyy käyttää kaikki mahdolliset kanavat, että Owelaan saadaan paljon tutustujia, rekisteröityjiä ja pitempiaikaisiakin käyttäjiä.

Viime viikolla sosiaalista mediaa tutkiva SOMED-projekti avasi Owela’n (Open web lab). Se on avoin verkkolaboratorio, jossa ihan kuka vaan pääsee mukaan ideoimaan, arvioimaan ja testaamaan tulevaisuuden tuotteita ja palveluja, sekä antamaan palautetta.  Tarkoitus on, että Owelasta kasvaisi pikkuhiljaa merkittävä paikka, missä kuluttajat saavat äänensä kuuluville, käyttäjät voivat mm. osallistua uusien tuote- ja palveluideoiden luomiseen ja arvioimiseen.

Owelaan kannattaa käydä tutustumassa, ja jos yhtään kolahtaa, kannattaa rekisteröityä. Se ei maksa mitään eikä edellytä mitään, ja houkuttimena vielä ensimmäisen kuukauden aikana rekisteröityneiden kesken arvotaan MP3-soitin. Sivustolla on myös ensimmäinen kävijäkysely menossa, vastaajien kesken arvotaan elokuvalippuja. Olkaahan owelia!

Tutkijan työ on siitä mukavaa, että jos vaan jaksaa ja haluaa ja onnistuu löytämään maksajan, niin reissaamaan pääsee kohtalaisen hyvin, erinäisiin konferensseihin, projektikokouksiin ja verkostoitumistapahtumiin. Minä olin siis viime viikolla ARES’07-konferenssissa Wienissä. Esitin siellä yhden paperin meidän viime vuotisen tutkimuksen perusteella tehdystä työstä.

Varsinainen verkostoituminen noissa tapahtumissa hoituu yleensä taukojen ja yhteisten illallisten aikana. Tuollakin oli paikalla useampisataa ihmistä ympäri maailmaa, joidenkin kanssa siellä sitten juttelinkin. Vaikka en kyllä mikään small talk -osaaja sinällään olekaan. Yleensä vaan tämän alan tapahtumat on täynnä miehiä, joten jo se, että olen nainen, antaa minulle jonkunlaisen edun verkostoitumisessa. Minä ja nimeni jään mieleen, ja monet tulevat kysymään, mikä minun tutkimusaiheeni on ja mistä olen kotoisin.

Tiistai-iltana meille konferenssiosallistujille oli järjestetty kierros Klosterneuburgin luostarissa, ja erinomainen illallinen luostarin kellariravintolassa luostarin omia viinejä maistellen. Tuli maailman pienuus mieleeni, kun sain tänään yhdeltä osanottajalta kuvan, jonka oli ottanut meistä muista hänen seurassaan pöydässä istujista. Kuvan siis otti argentiinalainen tutkija, ja kuvassa olevat henkilöt ovat vasemmalta oikealle Sri Lankasta, Bangladeshista, Suomesta/USAsta, Puolasta ja Kanadasta. Ihan hyvin riitti jutunaiheita, niin työsaralla kuin ihan muutenkin, vaikka ihan eripuolilta maailmaa oltiin.

Wien oli muuten todella kaunis kaupunki, varsinkin jos tykkää vanhoista rakennuksista, kirjoista, museoista, patsaista ja sen semmoisesta. Tonavan olen aina haaveillut pääseväni näkemään, se oli kyllä pienoinen pettymys, ainakin juuri siinä Wienin keskustan kohdalla. Ehkä joskus vielä pääsen risteilylle sitä pitkin, jospa se on  aukenee kauempana keskustasta niin kauniina kuin kuvittelin sen olevan.

Tulipa tässä mieleeni, että näin jälkiviisaana voisin todeta jotain työpaikalla käytettävästä kielestä. Jos tarkoitus on mennä englanninkieliseen maahan töihin ja kommunikoida englanniksi, ja vaikka parantaa kielitaitoaan kuulemalla enimmäkseen sitä yhtä kieltä, kannattaa, jos mahdollista, valita sellainen työpaikka, jossa työntekijöistä suurin osa on englanninkielisiä, tai sitten tasaisesti eri kielisiä.

Se, että minun työpaikallani yli kolmasosa ihmisistä puhuu äidinkielenään saksaa, aiheuttaa sen, että kuulen päivän aikana puhuttavan vähintään samanverran saksaa kuin englantia. Ja kun en k.o. kieltä osaa ollenkaan, ekä minulla ole mitään motivaatiota sitä opetellakaan, se on välillä melko häiritsevää. Puhuisivat sitten edes espanjaa, jota jonkun verran osaan, ja haluaisin oppia lisääkin. Niitäkin työpaikkoja kun tässä maassa on pilvin pimein, missä suurin osa työläisistä puhuu sitä espanjaa…

Ja tähän haluan vielä todeta, että kyllä, minä voin ihan hyvin kommunikoida englanniksi töissä kaikkien, myös niiden saksankielisten, kanssa. Siinä ei ole mitään ongelmaa. Minun huonettani vastapäätä vain on työskentelyaula, jossa neljä saksankielistä poikaa istuu, ja puhuu keskenään saksaa, päivät pitkät. Välillä tekee mieli laittaa huoneen ovi kiinni, mutta se taas olisi epäkohteliasta.

Kirjoitetaan nyt vaihteeksi työasioitakin. En ala teitä kyllästyttämään sen tarkemmalla työn sisällön kuvaamisella, mutta jotain juttuja täältä työpaikaltakin olisi varmaan kiva kuulla.

Niinkuin reunavalikon linkeistä löytyy, olen töissä FC-MD:llä, joka on lyhennys sanoista Fraunhofer Center for Experimental Engineering Maryland. Tämä keskus kuuluu Fraunhofer-organisaatioon, joka on suuri saksalainen tutkimuslaitos. USAssa on FC:n eri toimipisteitä kuusi. Täällä meidän keskuksessa on reilu 20 työntekijää, ja muutama harjoittelija päälle. Ehkä puolet ihmisistä on ihan paikallisia alunperinkin, ja toinen puoli on eri puolilta tänne muuttaneita, mm. Intiasta, Saksasta, Brasiliasta, Ruotsista tulleita täältä löytyy. Ja harjoittelijat on kaikki Saksasta, puolen vuoden pestillä täällä.

Työporukka on mukavaa. Pari kuukautta nyt olen täällä ollut ja alan päästä kärryille talon tavoista ja paremmin juttuun työkavereitten kanssa. Ja alan jo tietämään tarkemmin senkin, mitä minun työnkuvaan täällä kuuluu. Alussa oli vähän sekavaa, niin työnkuvan kuin kaikkien teknisten hommeleittenkin kanssa. Edelleenkin tekniikka mättää satunnaisesti, lähinnä yhteydet Suomen työpaikalle ei aina pelitä. Nytkin joulutauon jälkeen olen toista päivää ilman Suomen työpaikan sähköpostia, koska VPN-yhteys ei aukea. meidän käyttötuki sitä selvittää, eiköhän loppuviikosta taas saada pelittämään. On vain hermostuttavaa, kun ei saa hommia hoidettua silloin kun pitäisi, grrr…

Työpiste on College Parkissa, Washington DC:n kupeessa, Marylandin yliopiston kampusalueen reunalla. Sijainti on muuten tosi hyvä, mutta se on vaan liian kaukana meidän kotoa. (Hih, kenenhän syy se sitten on… ;) ) No ei, kyllä ne työmatkat ovat alkuun verrattuna inhimillistyneet kovasti, osittain sen ansiosta, että muutin työaikani eriksi kuin suurimmalla osalla työntekijöistä, eli olen töissä klo 7-15, kun täällä melkein kaikki tulevat 9-10 aikaan ja lähtevät 17-19 aikoihin. Ja toiseksi, olen löytänyt korvaavia reittejä, tiedän tässä muutaman pikkutien, joiden kautta pääsen pujottelemaan menemättä sille kaikkein ruuhkaisimmalle tielle. Ja kolmanneksi vielä, nyt kun sain lainattua kirjastosta äänikirjoja, joita kuuntelen autossa, voisin ajella vaikka pitempäänkin. Ihan kohta on Luolakarhun Klaani -kirja kuunneltu, ja pitää käydä jatko-osa lainaamassa. Tuskin se tekee kielikorvallekaan huonoa, että kuuntelee hyvin luettua englannin kieltä aamuin illoin…

Mitähän muuta? No vaikka lomat. Täällä on herättänyt hämmästystä meikäläisen 2 viikon talviloma ja 4 viikon kesäloma. Täkäläiset kun saavat maksimissaan puolet tuosta määrästä lomaa per vuosi. Eikä lomia pidetään yhteen syssyyn, vaan muutama päivä aina kerrallaan. Niin minäkin nyt pidän muutaman päivän, kun mennään sinne DisneyWorldiin. Pääsiäisen aikaan, kun pojilla on yli viikko lomaa koulusta, aion sitten pitää kyllä pitemmän pätkän, sanokoon mitä sanovat… Ja kesällä pidän varmaan viikon kesäkuussa tässä maassa ja 3 viikkoa sitten Suomen reissulla heinäkuussa.

Työnteko täällä on ehkä vähän erilaista kuin Suomessa. No, ei oleellisesti, mutta se ero on, että täällä rupatellaan enemmän, eikä vain istuta koneen ääressä puurtamassa. Täällä pidetään enemmän palavereja ja aivoriihiä ja yhteisiä istuntoja muuten vaan, sekä ja asioista jutellaan enemmän käytävällä tai työkaverin huoneessa. Suomessa kun saatetaan naapurihuoneeseenkin lähettää sähköpostia, täällä ei, täällä käydään kysymässä ja sitten samalla jutellaan muitakin juttuja.

Työpaikkaruokalaa täällä ei ole, mutta kahvihuone löytyy. Mitään ihan lukkoonlyötyä lounastaukoa ja kahvitaukoja en ole täällä havainnut, johtuisikohan siitä, että en juo kahvia, ja lounaallekin minun pitää päästä jo yhdentoista pintaan, kun kerran tulen aikaisin töihin. Mutta kahvia nämä lipittävät päivät pitkät, ja kahvihuoneessa seisoskellaan ja jutellaan pitkäänkin, ja lounaalla paikalliset käyvät vasta puolenpäivän jälkeen, osa syö omia eväitä, osa käy hakemassa jotain takeaway-ruokaa tuosta vierestä, täällä on tosi paljon valinnanvaraa kävelymatkan päässä. Ja joskus käydään ihan ulkona syömässä, silloin lounaaseen tuhraantuu helposti reilusti yli tunti. Mutta niinhän se on Suomessakin.

Kilometrimaaraltaan minun nykyinen tyomatka on suhtkoht sama, mika se Suomessakin oli. Mutta ajallisesti nama on kuin eri planeetoilta! Tanaan lahdin tanaan toihin klo 7.00 ja olin perilla 34 km paassa klo 8.30! Hermot menee!!!

Nyt olen viikon taalla kaynyt toissa, ja niinkuin jo eilenkin mainitsin, olen jo sita mielta, etta jos nyt olisin valitsemassa asuinaluetta, niin en perustaisi ollenkaan niin paljon koulualueen hyvyydesta tai alueen siisteydesta, vaan asettaisin etusijalle sen, etta tyopaikka olisi alle 5 kilsan paassa kotoa! On aarettoman rasittavaa istua ruuhkassa, joka etenee puoli mailia vartissa.

Jotta ette liian huonoa kuvaa saa, taytyy painottaa, etta matkaan ei joka aamu mene sama aika (mika sinansa on jo minusta vahan rasittavaa ja vaikeuttaa paivan aikataulun suunnittelua…). Ehdinkin jo kirjoittaa eilisesta aamusta, jolloin lahdin 6.45 ja olin jo 7.15 toissa. Se oli minusta oikein hyvin sujunut tyomatka, ja toivoisin, etta joka aamu olisi sellaista. Eilinen ruuhkattomuus kylla ainakin meidan toimistosihteerin mukaan johtui aanestyspaivasta, kun monet ihmiset olivat ottaneet sen vapaapaivakseen. Mutta minusta se kellonaikakin varmasti jotain merkitsee. Tanaankin olin aikonut lahtea ennen seitsemaa, mutta jain sitten viela poikien juttuja kuuntelemaan, kun olin jo lahdossa.

Taytynee siis alkaa lahtemaan toihin ennen kukonlaulua, huomenna voisin kokeilla, miten matka sujuu jos lahdenkin jo puoli seitsemalta. Mika sinansa ei ole ongelma, herailen edelleen joka aamu viiden - puoli kuuden aikaan. Mutta en voi siita enaa oikeastaan aikaeroa syyttaa, Suomessakin herasin yleensa kuuden pintaan, joten melko normaalirytmissa sen suhteen ollaan. Iltakymmenelta olen jo ihan sippi, pakko paasta nukkumaan. Ja onhan siina sekin hyva puoli, etta kun ajoissa tulen toihin, paasen myos ajoissa lahtemaan, jolloin voin valttaa ehka myos pahimmat iltaruuhkat.

Joskin eilen, kun lahdin toista klo 15, kun oli tarkoitus menna Columbiassa viemaan sosiaaliturvatunnushakemusta yhteen instanssiin, joka meni kiinni klo 16, ja ajattelin, etta hyvin ehdin sinne ennen kiinnimenoa, olinkin perilla klo 15.58 eivatka ne enaa ottaneet minua vastaan. Tanaan siis senkin takia pitaa lahtea aikaisemmin, etta saan ne paprut vietya. Ei kai ennen kolmea voi viela olla iltaruuhka??? Joskin se eilinen iltapaivaruuhka voi myoskin johtua aanestyspaivasta, jos osa ihmisista oli paattanyt lahtea aikaisemmin toista, etta ehtivat aanestamaan…

Nyt pikapaivitys meidan tilanteeseen. Niinkuin huomaatte, kirjoitan tata tyopaikan koneella, jossa ei todellakaan ole mitaan skandinaavisia kirjaimia, joten ihan ilman pisteita ovat nama aat ja oot.

Toista paivaa toissa ja ihan hyvin menee. Kaikki vaikuttaa viela melko sekavalta, ja varsinainen nettiyhteyskin tuli vasta tanaan, lainakoneella viela istun, huomiseksi pitaisi olla oma kone kaytossa. Se on kylla jo mun huoneessa, laatikossa tuossa nurkassa, mutta sita ei ole viela asennettu. Huomisen paivan olen toiden puolesta koko paivan taman tyopaikan ja Marylandin yliopiston jarjestamassa Software day -tapahtumassa. Se on varmaan mielenkiintoista, saan siella vahan kasitysta, mita taalla talla hetkella tehdaan. Eilen juteltiin paljon siita, mita kaikkea minun toihin taalla voisi kuulua, mielenkiintoisia juttuja oli, kunhan vahan paasee niihin ensin sisalle.

Eilen myos saatiin nettiyhteys ja puhelinyhteys, seka tv toimimaan kotona. Ja illalla kaytiin viela huonekaluvuokraamossa, josta loytyi meille ihan mukavat huonekalut tyhjiin huoneisiin. Ne tulee meille maanantaina, eli siihen asti nukutaan vahan missa sattuu. Tanaan ajateltiin toiden jalkeen kayda Ikeassa ja ostella vahan sita sun tata tarpeellista, emannanjakkaraa yms vahan skandinaavisempaa, tuttua, juttua. 

Huoltajuuspaperithan vietiin hyvaksyttavaksi toissapaivana. Koulun lakimiehet eilen iltapaivalla kelpuutti ne, ja tanaan paastiin aamulla vihdoin Akin koululle jutustelemaan, ja Aki jaikin sitten sinne koulupaivaksi saman tien. Taytyy sanoa, etta melko harvoin on surkeamman nakoista poikaa nahty…   Olin mukana ekan tunnin verran, ja Aki sai taksi paivaksi oman tutorin, joka kuljettaa Akia mukanaan joka paikkaan ja katsoo, etta se on oikeassa paikassa oikeaan aikaan oikeiden tavaroiden kanssa. Mutta kun lahdin, niin poika oli kylla tosi yksinaisen ja hylatyn nakoinen eika ollenkaan iloinen. Onhan se oikeasti tosi kova paikka jaada ihan vieraaseen paikkaan ihan vieraiden ihmisten keskelle ihan vierasta kielta kuuntelemaan. Saaliksi kavi! Tiedan, etta eka viikko tai kaksikin on hankalaa, mutta toisaalta tiedan myos, etta kunhan talon tavoille paasee ja alkaa hahmottamaan missa mikakin paikka on ja tutustuu pariin luokkakaveriin, niin elama nayttaa ihan toiselta. Kun vaan jaksetaan nama pari hankalaa viikkoa.

Miskan eka koulupaiva on sitten huomenna; janna nahda, onko sekin yhta surkeana kuin isoveljensa. Mika vie aamulla ensin Akin kouluun ja menee sitten Miskan kanssa sinne Miskan koululle, ja jaa sinne joksikin aikaa. Joskin Miska on sanonut, etta ei tarvitse jaada… saa nahda sitten miten tosipaikan edessa kay. Koulun alkuun on nyt kuitenkin pehmea lasku; taalla on maanantai ja tiistai koulusta vapaapaivat joidenkin aanestysten takia, joten huomisen jalkeen pojilla on 4 paivan viikonloppu edessa. Varmasti ihan hyva!

Hui, tama minun pikapaivitys vahan venahti. Nyt pitaa jatkaa toita.

—

Nyt päivitys tähän päivitykseen. Jännitti, minkätuulinen poika minua on töiden jälkeen odottamassa. Hih, ihan iloinen, ja toivotti reippaasti minulle Connichiwa, heti kun nähtiin. Olivat olleet japanin kielen ja kulttuurin tunnilla viimeisellä tunnilla, ja mieleen oli jäänyt niin tervehtiminen kuin hyvästelykin, ja esittelyt. Ihan mieluusti kuulemma menee huomennakin. Niin että Sayonara vaan teillekin, hyvin se koulupäivä siis sitten kuitenkin oli mennyt.

Jeps, aallonpohjasta on noustu. Ihan selkeästi edellisen postauksen tylsä mieli johtui enimmäkseen sekä ihan fyysisestä väsymyksestä, että vähän matkakuumeesta, tai siitä, että kun reissu lähenee ja tulee koko ajan realistisemmaksi, pitää alkaa miettiä, että mitä ihmettä sitä nyt on tullut tehtyä. Että onko tässä mitään järkeä, raahata nyt koko perhe pois tutuista ympyröistä jonnekin toiselle puolen maapalloa… Ja miten me oikein pärjätään, ja miten ne lapsetkin selviää kaikista uusista jutuista ja sopeutuu, ja miten se mies saa löydettyä oman paikkansa kotona ja ja ja… Ainoa, mistä en vielä ole älynnyt olla huolissani, on se, miten itse pärjään uudessä työympäristössä. Jotenkin se on kaikkein helpoin kuvitella, millaista se tulee olemaan, ja uskon vakaasti, että ihan hyvin se menee. Mistään muusta sitten ei voi tietääkään, ennen kuin sitten kun sen konkreettisesti elää ja näkee.

Tänään on viimeinen työpäivä tänä vuonna tämän työpäydän äärellä. Tuntuu melko huimalta! Olen putsannut huoneen tyhjäksi seuraavaa käyttäjää varten, tosi autiolta näyttää. Viimeisiä paperihommia ja sähköposteja tässä teen parhaillaan (Kumpaakohan tämä blogin kirjoittaminen on??? Päätin tänään ottaa erivapauden ja ihan työpöydän äärellä postata, kun on vähän spesiaali tilanne…) Pullat olen tiimiläisilleni ostanut, tuolla ne odottaa kahvitaukoa. Pitää vielä jonkunlainen jäähyväismeili kirjoittaa, ja sitten tämä työpäivä on varmaan tässä. Huh!

Reilun viikon sitten olen lomalla, enkä aio työsähköpostiin päin vilkaistakaan, vaan keskitytään pakkaamiseen ja tavaroiden lajitteluun (roskiin / kirpparille / Suomeen säilöön / mukaan). Siinä kyllä aika kivasti hurahtaa. Ja kaikki paperit ja tärkeät jutut täytyy vielä listata ja tarkistaa, että ne on ihan varmasti lähdössä siinä tärkeimmässä laukussa mukaan. Niin, ja vähän on vielä paperisotaa tekemättä, postiin muuttoilmoitus ainakin ja osoitteenmuutoskortit kavereille ja sukulaisille. Eiköhän siinä aika kulu ihan kivasti…

Nyt on pari päivää ollut vähän nihkeämpää. Ei jaksaisi tätä muutto-, paperisota- ja pakkausrumbaa ollenkaan… Nukuttaa vaan, tai tekisi mennä peiton alle piiloon. Yritän lohduttaa itseäni sillä, että tämä vaihe varmaan kuuluu asiaan, ja kyllä se pakkaaminen alkaa taas kiinnostamaan jossain vaiheessa. Ei ole enää paljon aikaa muuttoon; parempi vaan kiinnostaa!

Tänään (eikun siis eilen, nyt on jo yli puoliyö), lähti talosta piano. Olohuone on niin tyhjä nyt! Puolet tavaroista sieltä oli jo pakattu ja varastoitu aiemmin, mutta vasta se pianon häviäminen oikein konkretisoi sen, että kohta ihan kaikki on tyhjennetty.

Sitten tekisi vielä kritisoida vähän työnantajaakin. En kehtaa kovin kovasanaisesti sitä tässä tehdä, mutta sen vaan sanon, että jos tutkimusvaihdon (joka siis meidän firmassa ei aiheuta mitään palkan tarkistuksia vaan ihan Suomen palkoilla ja veroilla pitää siellä Amerikan kustannustasolla pärjätä) ajan *Snap* Sensuuri iski...

Taustana tähän sen verran, että alunalkaenhan mies yritti saada vuorotteluvapaata, jolloin olisi saanut hänkin vähän rahaa joka kuukausi. No, "fiksu firmapa" ei siihen suostunut, vaan ilmoitti, että jos lähteä aikoo, niin sitten pitää sanoa itsensä irti. Miespä sitten sen teki, ja saikin sitten liitolta kuulla, että koska lähtee yli vuodeksi ulkomaille ilman hyvää syystä (joita olisivat olleet alle 3-vuotiaan lapsen hoito, tai opiskelu), niin tipahtaa liiton kirjoilta pois, eli saa olla nollatuloilla niin ulkomaanajan kuin sittenkin kun palaa Suomeen, jos ei satu töitä saamaan. Tällaisella riskilläkö alettaisiin jotain ennakkoa ottamaan, ei kuitenkaan!

Enkä sinänsä palkkaani moiti, Suomessa sen kanssa tulee ihan hyvin toimeen, ja varsinkin kun mieskin on töissä. Ja jos yksin olisin lähdössä ulkomaille, niin ihan hyvin riittäisi, varsinkin yhtiön muiden tukien, lähinnä asumisen maksamisen ansiosta. Mutta on eri asia, joutuuko sillä yhdellä ja samalla palkasta käteenjäävällä summalla hankkimaan ruuat ja vaatteet ja muut päivittäiset asiat yhdelle ihmiselle vai neljälle… Siksi asiasta keskusteltiin.

Mutta eipä siitä nyt enää sen enempää. Me ollaan totuttu tulemaan vähällä toimeen, ja tullaan nytkin. Suu säkkiä myöten, eikä mitään matkusteluhaaveita. Sillä se sumpliutuu. Nyt pidän vähän taukoa, seuraava bloggaus on sitten jo positiivisempi, lupaan sen.

Edit: Sensuroin tosiaan tuosta yltä sen varsinaisen kritiikin pois, koska oli vähän tyhmää tähän edes sitä kirjoittaa, vaikka vähänkään. Se saa toki pysyä, että jotain kritisoitavaa oli. Mutta kaikenkaikkiaan otin sen vähän liian raskaasti, johtuen muuten rankasta hetkestä.

Jännää… Minä laitoin Fraunhoferille meidän firman version sopimusluonnoksesta n. kuukausi sitten. Tänään sain sen takaisin niiden tekemien muokkausten kanssa, ja laitoin menemään meidän lakiosastolle kommentoitavaksi. Jännää! Kohta on sopimus, jonka voin allekirjoittaa!

Edit: 11.8.2006

Nyt se sitten on loppujen lopuksi saatu hiottua, ja allekirjoitettu!